Isänpäivä
Pojan kohdalle pysähtyneestä opettajasta huokui sama jäykistys kuin aina silloin, kun jotain oli pahasti väärin. Isänpäivä! Leikkipuiston, eskarin, peruskoulun kauhuista kamalin. Suuhun nousi oksennuksen haju.
Odottessaan kutsua opettajanhuoneeseen poika arvaili, mistä tänään moitittaisiin. Ovi aukesi ja kuraattori nyökkäsi sisään. Pako kutitti kantapäitä. Kuramoottorin lisäksi ope, terkkari, reksi ja joku tuntematon sossu.
– Olemme tässä tutustuneet piirtämääsi korttiin. Kertoisitko, miten isänpäivään voi liittää kirjavan kissan syömässä veristä rottaa?
Vau, ei mitään hätää. Ovat varmaan tykänneet?
– No, kun mä ajattelen, että Mikke on mun iskä. Ja rottapaisti on parasta, mitä se tietää.
Mitä ne nyt vilkuilevat toisiaan? Mikke on ihan hyvä iskä. Sille mä voin kertoa kaikki koulussa tulleet pahat mielet. Tai kun on kokonaan ikävä. Se lojuu lämpimänä kainalossa ja hyrisee. Joskus se nuolee poskea. En mä olisi halunnut kertoa niille, mutta kun ope oli kumartunut lähelle ja haissut vihaiselta ja sanonut, että jokaisen täytyy piirtää. Isät tulevat iloisiksi.
– Olisit sinä voinut kauniinkin kortin tehdä, vaikkei isä kotona asukaan. Ainahan sen voi lähettää.
– Mutta, kun mulla ei ole isää.
Tuleekohan siitä joku rangaistus? Kirjoitettava sata kertaa, että minulla ei ole isää. Tai piirrettävä pakosti kukkakortti jollekin, jota ei ole?
– Tietääkö äiti?
– Senkö, että mulla ei ole isää?
– Ei, vaan että luulet Mikkeä isäksi.
– En mä ole kertonut.
– Mikset?
– Sille voisi tulla taas paha mieli. Niin kuin silloin, kun mä kysyin, missä mun iskä on.
Ennen mä ajattelin, että kuramoottori on noista kaikkein järkevin, mutta nyt se halusi tietää, onko mulla muita sukulaisia, veljiä tai siskoja, joista äiti ei tiedä. En mä osannut vastata. Mä en edes ymmärtänyt, mitä se kysyi.
Mä en muutenkaan aina ymmärrä kaikkea. Koulussa huusivat muslimiksi. Sanoin, etten ole. Sitten ne oikeat muslimit huusivat vääräuskoiseksi siaksi. Hakkasivat, kun olin arvoton. Välitunnin valvoja sanoi, ettei minua voinut koko ajan suojella, kääntyi ja unohti. Ope sanoi häiriköksi, käski käytävään, rehtorin luokse, terveydenhoitajan luokse, kuraattorin luokse. Aina neuvottelujen jälkeen äiti itki. Pyysi olemaan kunnolla.
Äiti sai taas kutsun kansliaan. Tuli kotiin ja itki. Sanoi, että mun täytyi mennä tutkittavaksi. Huokasi ja katsoi Mikkeen vähän omituisesti. Silitti sen selkää ja lusikoi kuppiin wiskasia.
Keskuksessa on kumma haju: niin kuin hapan ja pieru. Ne käyvät sanomassa hyvätpäivät ja tervetulot ja sitten säännöt ja sänkypaikan. Kyselevät, miksi arvelen asuvani nyt siellä. Niitä melkein naurattaa, kun sanon, että iskän takia, kun en piirtänyt korttia oikein. Yksi pistää kätensä harteilleni ja sanoo, että täällä ei ole pakko piirtää. Voi tulla hyvätkin oltavat.
torstai 10. helmikuuta 2011
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Kirjoittajan paja syksy 2010
Kirjoittajan paja -kurssin opiskelijat syksyltä 2010 esittäytyvät runoillaan ja novelleillaan. Kurssin opettajana oli Päivi Liski. Opiskelijoiden kirjoitukset ovat tämän johdantotekstin jälkeen seuraavassa järjestyksessä: Anne Visa, Petri Keto, Riitta Tenni, Sirkku Karjalainen, Heli Niemiaho, Mari Hanhiniemi, Marja Röppänen.
Anne Visa, Rannalla
Rannalla
Oletko kuullut
miten meri kutsuu
kiertää vastausta
pyörittää hiekanjyvää
styroksia, verkonpaulaa
pienen eläimen luita
kuoria ja siimaa
oletko kuullut
kuinka meri kuiskaa
toistaa nimeäsi
kaikkien niiden nimiä
jotka seuraavat sen rantaa
mitä tahansa rantaa
etsivät vastausta
kulkevat yksin
oletko kuullut
miten meri tyyntyy
huokaa hiljaa
antaa lintujen laskeutua
lentää matalalla
tälläkin rannalla vaeltaa
ihminen, muukalainen
kohti kotia
kotopesää.
Anne Visa
Oletko kuullut
miten meri kutsuu
kiertää vastausta
pyörittää hiekanjyvää
styroksia, verkonpaulaa
pienen eläimen luita
kuoria ja siimaa
oletko kuullut
kuinka meri kuiskaa
toistaa nimeäsi
kaikkien niiden nimiä
jotka seuraavat sen rantaa
mitä tahansa rantaa
etsivät vastausta
kulkevat yksin
oletko kuullut
miten meri tyyntyy
huokaa hiljaa
antaa lintujen laskeutua
lentää matalalla
tälläkin rannalla vaeltaa
ihminen, muukalainen
kohti kotia
kotopesää.
Anne Visa
Petri Keto, Minä näen
MINÄ NÄEN
Minä näen pienen vakavan pojan
poika lukee kirjastossa
kerää postimerkkejä ja mykkiä kiviä
ja uneksii puiden latvoissa piileksivistä
minä tiedän pojan kaipaavan sinne
niiden joukkoon, korkealle, piiloon
unohduksiin
minä huomaan, että katson häntä
kun ajan partaa, kun yritän ymmärtää
silmieni takaista tuulessa huojuvaa
hiljaista metsää
minä kuiskaan itselleni
että on mahdollista löytää
se on yhä mahdollista
se on aina mahdollista
partakone sammuu, lamppu räpsii
en huomaa, että aika kääntyy
en huomaa, että muutun lapseksi
ja kivet saavat äänen
minä ajattelen niitä
joita olen aina ajatellut
kutsuvatko ne minua
ovatko aina kutsuneet
vai ovatko koskaan kutsuneet
ovatko koskaan olleet
minä olen varma, että jos niitä ei ole
kun niitä ei ole
ne eivät kuitenkaan ole kuvitelma
koska minä voin olla ensimmäinen
ja silloin ne tulevat, koska minä olen
ja ne tulevat puiden lehdistä
kaarnan alta, käpyjen sydämistä
ja minä pohdin sitä mahdollisuutta
ja mitä enemmän minä pohdin
sitä varmemmaksi minä tulen
minä lyön vetoa
kuvitteellisen ystäväni kanssa
ja minä päätän olla ensimmäinen
ja seuraavaksi minä näen itseni
puun latvassa
korkealla, piilossa
unohduksissa.
Petri Keto
Minä näen pienen vakavan pojan
poika lukee kirjastossa
kerää postimerkkejä ja mykkiä kiviä
ja uneksii puiden latvoissa piileksivistä
minä tiedän pojan kaipaavan sinne
niiden joukkoon, korkealle, piiloon
unohduksiin
minä huomaan, että katson häntä
kun ajan partaa, kun yritän ymmärtää
silmieni takaista tuulessa huojuvaa
hiljaista metsää
minä kuiskaan itselleni
että on mahdollista löytää
se on yhä mahdollista
se on aina mahdollista
partakone sammuu, lamppu räpsii
en huomaa, että aika kääntyy
en huomaa, että muutun lapseksi
ja kivet saavat äänen
minä ajattelen niitä
joita olen aina ajatellut
kutsuvatko ne minua
ovatko aina kutsuneet
vai ovatko koskaan kutsuneet
ovatko koskaan olleet
minä olen varma, että jos niitä ei ole
kun niitä ei ole
ne eivät kuitenkaan ole kuvitelma
koska minä voin olla ensimmäinen
ja silloin ne tulevat, koska minä olen
ja ne tulevat puiden lehdistä
kaarnan alta, käpyjen sydämistä
ja minä pohdin sitä mahdollisuutta
ja mitä enemmän minä pohdin
sitä varmemmaksi minä tulen
minä lyön vetoa
kuvitteellisen ystäväni kanssa
ja minä päätän olla ensimmäinen
ja seuraavaksi minä näen itseni
puun latvassa
korkealla, piilossa
unohduksissa.
Petri Keto
Riitta Tenni, Tekosyy
Tekosyy
Minulla on loistava idea, pulputtaa Mervi puhelimessa. Meillä kahdella, kun ei ole sukulaisia eikä muita velvoitteita, voisimme viettää kinkun ja piparin tuoksuisen jouluaaton yhdessä. Eikö olisi hienoa! Jos yhdistäisimme pennosemme, saisimme me työttömätkin kunnon juhlat. Kerrankin voisimme mässätä kinkulla ja laatikolla. Ehkä pystyisimme hankkimaan jonkinlaisen kuusenkarahkankin. Nyt kun minulla ei muutakaan tekemistä ole, voin ruveta heti tutkimaan kinkkutarjouksia.
En innostu ajatuksesta. Kokonainen ilta kahdestaan suulaan, jatkuvaa puhetta suoltavan Mervin kanssa on jo ajatuksena kauhistuttava. Mieluummin vietän kinkuttoman ja lahjattoman joulun omassa lämpimässä sängyssäni. Olen kuitenkin kiitollisuuden velassa hänelle pikavipistä ja mietin kuumeisesti, miten selvitä asiasta kunnialla. Minulla ei ole omaisia eikä ystäviä, jotka olisivat kutsuneet joulun viettoon ja olen sen myös tuonut monessa yhteydessä julki. Miten voin esittää asian Merville niin, ettei tämä suutu.
Vietän pari unetonta yötä asiaa pohtien. Jutulla alkaa olla jo kiire. Arvaan että entinen työtoverini kiertää jo kauppoja etsien tarjouksia ties vaikka on jo sijoittanut niihin vähiä rahojaan.
Päätän ilmoittaa Merville olevani sairas. Sairaudelle ei mitään voi. Ja mikä minua sitten vaivaa. Se ei saa olla mitään liian vakavaa, mutta mielellään helposti tarttuvaa. Lastentaudit vesirokko, tulirokko ja sikotauti tulevat ensimmäiseksi mieleeni. Mitä jos Mervi sanoo sairastaneensa ne jo lapsena ja olevansa immuuni. Vaihtoehdot pyörivät kuumeisesti mielessä.
Keskiviikkoaamuna vihdoin soitan.
Tulen juuri lääkäriltä ja tämä ihmetteli punaisia paukamia ihollani. Ei hän vielä uskaltanut ilman koetuloksia määritellä tarkemmin vaivaani, mutta arveli tautiani mahdollisesti uudeksi sika- ja lintuinfluenssan risteymäksi. Muutamia tapauksia on kuulemma tavattu maailmalla. Hän kehotti minua pysyttelemään kotona, kunnes taudin laatu varmistuu.
Minä en kuule tauteja pelkää. Jos sinua kehotettiin pysymään kotona, järjestämme joulun teillä. Minulla on jo kinkku hankittuna.
Riitta Tenni
Minulla on loistava idea, pulputtaa Mervi puhelimessa. Meillä kahdella, kun ei ole sukulaisia eikä muita velvoitteita, voisimme viettää kinkun ja piparin tuoksuisen jouluaaton yhdessä. Eikö olisi hienoa! Jos yhdistäisimme pennosemme, saisimme me työttömätkin kunnon juhlat. Kerrankin voisimme mässätä kinkulla ja laatikolla. Ehkä pystyisimme hankkimaan jonkinlaisen kuusenkarahkankin. Nyt kun minulla ei muutakaan tekemistä ole, voin ruveta heti tutkimaan kinkkutarjouksia.
En innostu ajatuksesta. Kokonainen ilta kahdestaan suulaan, jatkuvaa puhetta suoltavan Mervin kanssa on jo ajatuksena kauhistuttava. Mieluummin vietän kinkuttoman ja lahjattoman joulun omassa lämpimässä sängyssäni. Olen kuitenkin kiitollisuuden velassa hänelle pikavipistä ja mietin kuumeisesti, miten selvitä asiasta kunnialla. Minulla ei ole omaisia eikä ystäviä, jotka olisivat kutsuneet joulun viettoon ja olen sen myös tuonut monessa yhteydessä julki. Miten voin esittää asian Merville niin, ettei tämä suutu.
Vietän pari unetonta yötä asiaa pohtien. Jutulla alkaa olla jo kiire. Arvaan että entinen työtoverini kiertää jo kauppoja etsien tarjouksia ties vaikka on jo sijoittanut niihin vähiä rahojaan.
Päätän ilmoittaa Merville olevani sairas. Sairaudelle ei mitään voi. Ja mikä minua sitten vaivaa. Se ei saa olla mitään liian vakavaa, mutta mielellään helposti tarttuvaa. Lastentaudit vesirokko, tulirokko ja sikotauti tulevat ensimmäiseksi mieleeni. Mitä jos Mervi sanoo sairastaneensa ne jo lapsena ja olevansa immuuni. Vaihtoehdot pyörivät kuumeisesti mielessä.
Keskiviikkoaamuna vihdoin soitan.
Tulen juuri lääkäriltä ja tämä ihmetteli punaisia paukamia ihollani. Ei hän vielä uskaltanut ilman koetuloksia määritellä tarkemmin vaivaani, mutta arveli tautiani mahdollisesti uudeksi sika- ja lintuinfluenssan risteymäksi. Muutamia tapauksia on kuulemma tavattu maailmalla. Hän kehotti minua pysyttelemään kotona, kunnes taudin laatu varmistuu.
Minä en kuule tauteja pelkää. Jos sinua kehotettiin pysymään kotona, järjestämme joulun teillä. Minulla on jo kinkku hankittuna.
Riitta Tenni
Sirkku Karjalainen, Harvinaisen tyhmä vainaja
Harvinaisen tyhmä vainaja
Jalmari on ollut poissa koulusta, taas kerran. Hautajaisia juhlitaan kolme päivää peräkanaa ja kuolleisuus lähipiirissä on suuri. Nyt poika nojaa kämmenellään opettajanpöytään kuin ottaisi tukea arkunkannesta. Reissussa rypistyneen paidan silkkisatiinihehku korostaa pojan mustien silmien välkettä. Isoäiti Miranda on sentään ehtinyt vaihdattaa prässihousut farkkuihin.
- Arvaat varmaan missä olin, aloittaa Jalmari keskustelun asiaankuuluvalla
hartaudella.
- No, olisitko ollut hautajaisissa?
- Sielläpä siellä, Lappeenrannassa. Kyllä on lapsella raskasta, huokaa Jalmari ääntään värisyttäen, kolme päivää surua ja murhetta ja eikun oikopäätä kouluun, raskasta on!
- No oliko vainaja kovinkin läheinen?
- En menisi kehumaan läheiseksi. Ei ollut sukua, isän pelikavereita oli, toteaa poika ja silmät välähtävät merkitsevästi. Jalmari ymmärtää jo, että opettajat ovat avuttoman tietämättömiä elämän tosiasioista. Niinpä hän jatkaa: - Et arvaa miten oli mies tyhmä…
- No en?
- Hävisi korttipelissä, eikä maksanut. Voitko kuvitella, ei maksa pelivelkaa! Se oli Severi-sedän viimeinen virhe tässä elämässä. Oli harvinaisen tyhmä mies. Niin siinä sitten kävi, kun ei maksanut.
- Miten niin kävi? Tuliko väkivaltainen kuolema?
Poika kohottaa hartioitaan ja virnistää yhteisymmärryksen merkiksi. - Sydän petti, sanotaan vaikka, että heikko oli sydän, sinähän ymmärrät!
Minä en ymmärrä yhtään mitään. Äkkiä tunnen oloni epämukavaksi. Pitäisikö minun tehdä virkavallalle rikosilmoitus murhasta? Kaivaisivat Severi-vainaan kuopasta ja löytäisivät puukonpiston rintaluiden välistä? Ei. Maatkoon rauhassa. Kuka käski olla tyhmä mies.
- Minä siellä maahanpanijaisissa sitten lauloin, kun saattoväki hartaasti toivoi.
- Se oli kauniisti tehty. Mitä lauloit?
- Severin lempilaulun kajautin. Voin minä laulaa sen sinullekin.
- Laula toki, ole niin kiltti!
Poika suoristaa selkänsä, työntää kätensä syvälle housuntaskuihin, heilauttaa päätään niin, että yönmusta tukka hulmahtaa ja heläyttää pikkupojan falsetilla: - Mustalaiseks olen syntynyt, koditonna kuljeskelen nyt…
Aika pysähtyy. Hälisevä luokka hiljenee. Lapset jähmettyvät kuuntelemaan. Minut valtaa merkillinen hellyydenpuuska. Tahtoisin likistää pojan syliini, mutta tänään se ei ole soveliasta.
- Luonnonlapsi mitä huolinkaan, kun vain vapahana olla saan...
Lapsen kirkasta ääntä eivät seinät kahlitse. Laulu karkaa koulun käytäville, törmäilee kaikuna seinästä seinään, kipuaa portaita yläkertaan ja pujahtaa avoimesta ikkunasta ulos.
Sirkku Karjalainen
Jalmari on ollut poissa koulusta, taas kerran. Hautajaisia juhlitaan kolme päivää peräkanaa ja kuolleisuus lähipiirissä on suuri. Nyt poika nojaa kämmenellään opettajanpöytään kuin ottaisi tukea arkunkannesta. Reissussa rypistyneen paidan silkkisatiinihehku korostaa pojan mustien silmien välkettä. Isoäiti Miranda on sentään ehtinyt vaihdattaa prässihousut farkkuihin.
- Arvaat varmaan missä olin, aloittaa Jalmari keskustelun asiaankuuluvalla
hartaudella.
- No, olisitko ollut hautajaisissa?
- Sielläpä siellä, Lappeenrannassa. Kyllä on lapsella raskasta, huokaa Jalmari ääntään värisyttäen, kolme päivää surua ja murhetta ja eikun oikopäätä kouluun, raskasta on!
- No oliko vainaja kovinkin läheinen?
- En menisi kehumaan läheiseksi. Ei ollut sukua, isän pelikavereita oli, toteaa poika ja silmät välähtävät merkitsevästi. Jalmari ymmärtää jo, että opettajat ovat avuttoman tietämättömiä elämän tosiasioista. Niinpä hän jatkaa: - Et arvaa miten oli mies tyhmä…
- No en?
- Hävisi korttipelissä, eikä maksanut. Voitko kuvitella, ei maksa pelivelkaa! Se oli Severi-sedän viimeinen virhe tässä elämässä. Oli harvinaisen tyhmä mies. Niin siinä sitten kävi, kun ei maksanut.
- Miten niin kävi? Tuliko väkivaltainen kuolema?
Poika kohottaa hartioitaan ja virnistää yhteisymmärryksen merkiksi. - Sydän petti, sanotaan vaikka, että heikko oli sydän, sinähän ymmärrät!
Minä en ymmärrä yhtään mitään. Äkkiä tunnen oloni epämukavaksi. Pitäisikö minun tehdä virkavallalle rikosilmoitus murhasta? Kaivaisivat Severi-vainaan kuopasta ja löytäisivät puukonpiston rintaluiden välistä? Ei. Maatkoon rauhassa. Kuka käski olla tyhmä mies.
- Minä siellä maahanpanijaisissa sitten lauloin, kun saattoväki hartaasti toivoi.
- Se oli kauniisti tehty. Mitä lauloit?
- Severin lempilaulun kajautin. Voin minä laulaa sen sinullekin.
- Laula toki, ole niin kiltti!
Poika suoristaa selkänsä, työntää kätensä syvälle housuntaskuihin, heilauttaa päätään niin, että yönmusta tukka hulmahtaa ja heläyttää pikkupojan falsetilla: - Mustalaiseks olen syntynyt, koditonna kuljeskelen nyt…
Aika pysähtyy. Hälisevä luokka hiljenee. Lapset jähmettyvät kuuntelemaan. Minut valtaa merkillinen hellyydenpuuska. Tahtoisin likistää pojan syliini, mutta tänään se ei ole soveliasta.
- Luonnonlapsi mitä huolinkaan, kun vain vapahana olla saan...
Lapsen kirkasta ääntä eivät seinät kahlitse. Laulu karkaa koulun käytäville, törmäilee kaikuna seinästä seinään, kipuaa portaita yläkertaan ja pujahtaa avoimesta ikkunasta ulos.
Sirkku Karjalainen
Heli Niemiaho, Hyvän elämän resepti
Hyvän elämän resepti
Jos minulla olisi tallentava digiboksi, näkisin kaikki tv-sarjat, joita iltaunisen on turha yrittää katsoa. Tai jos olisi oma auto, voisin vierailla kaikkien tuttavien luona aina kun haluan tai kun he haluavat nähdä minua. Ei haittaa vaikka asuisivat kauempanakin. Ei olisi enää syytä olla lähtemättä, talvellakaan.
Jos minulla olisi enemmän rahaa, voisin matkustaa, remontoida keittiön, laittaa uuden vaatekaapin tai ostaa uuden Arabian KoKo-astiaston. Ehkä säästää pahan päivän varalle.
Jos minulla olisi enemmän aikaa, kirjoittaisin parempia tarinoita ja lukisin Suomen TOP 100 -kirjoja, kuten Rikoksen ja rangaistuksen. Ehtisin ottaa joka päivä nokkaunet keskellä päivää, pestä kylpyhuoneen lattian laattojen välit ja etsiä parittomille sukille pareja.
Jos minulla olisi enemmän ystäviä, tuntisin itseni saamattomaksi ja huonoksi. En ehtisi olla niiden kaikkien kanssa. Onneksi heillä kaikilla on oma elämä. Vierailen tarkastamassa niiden elämiä silloin tällöin ja sitten lähden taas pois. Kaipaamme toisiamme satunnaisesti, kun on aikaa. Onneksi elämä arjessa on kiireistä. Kerran vapaapäivänä kaipasin ystävää, josta en ollut kuullut mitään pitkään aikaan. Soitin sille ja sekin oli ajatellut minua. Puhuimme kaipaamisesta ainakin puoli tuntia ja siitä että pitäisi nähdä useammin. Olin tyytyväinen ja unohdin asian pitkäksi aikaa. Kunnes hän soitti minulle muutaman kuukauden päästä.
Aamulla heräsin tallentavan digiboksin ääneen. Join kahvia Teema-mukista. Lähetin muutaman tekstiviestin, joihin en odottanut vastausta. Otin käteeni kirjan, joka kertoo kirjoittamisen helppoudesta, alat vaan kirjoittaa. Selailin sivuja ja sitten siirryin Anna-lehteen. Iltapäivällä lähdin kävelemään, kävin kahvilla naapurin luona ja sitten olikin jo ilta.
Heli Niemiaho
Jos minulla olisi tallentava digiboksi, näkisin kaikki tv-sarjat, joita iltaunisen on turha yrittää katsoa. Tai jos olisi oma auto, voisin vierailla kaikkien tuttavien luona aina kun haluan tai kun he haluavat nähdä minua. Ei haittaa vaikka asuisivat kauempanakin. Ei olisi enää syytä olla lähtemättä, talvellakaan.
Jos minulla olisi enemmän rahaa, voisin matkustaa, remontoida keittiön, laittaa uuden vaatekaapin tai ostaa uuden Arabian KoKo-astiaston. Ehkä säästää pahan päivän varalle.
Jos minulla olisi enemmän aikaa, kirjoittaisin parempia tarinoita ja lukisin Suomen TOP 100 -kirjoja, kuten Rikoksen ja rangaistuksen. Ehtisin ottaa joka päivä nokkaunet keskellä päivää, pestä kylpyhuoneen lattian laattojen välit ja etsiä parittomille sukille pareja.
Jos minulla olisi enemmän ystäviä, tuntisin itseni saamattomaksi ja huonoksi. En ehtisi olla niiden kaikkien kanssa. Onneksi heillä kaikilla on oma elämä. Vierailen tarkastamassa niiden elämiä silloin tällöin ja sitten lähden taas pois. Kaipaamme toisiamme satunnaisesti, kun on aikaa. Onneksi elämä arjessa on kiireistä. Kerran vapaapäivänä kaipasin ystävää, josta en ollut kuullut mitään pitkään aikaan. Soitin sille ja sekin oli ajatellut minua. Puhuimme kaipaamisesta ainakin puoli tuntia ja siitä että pitäisi nähdä useammin. Olin tyytyväinen ja unohdin asian pitkäksi aikaa. Kunnes hän soitti minulle muutaman kuukauden päästä.
Aamulla heräsin tallentavan digiboksin ääneen. Join kahvia Teema-mukista. Lähetin muutaman tekstiviestin, joihin en odottanut vastausta. Otin käteeni kirjan, joka kertoo kirjoittamisen helppoudesta, alat vaan kirjoittaa. Selailin sivuja ja sitten siirryin Anna-lehteen. Iltapäivällä lähdin kävelemään, kävin kahvilla naapurin luona ja sitten olikin jo ilta.
Heli Niemiaho
Mari Hanhiniemi, Hiljainen perhe
HILJAINEN PERHE
Tulin olohuoneen ovelle mustassa pitsissä ja vinkkasin Artolle vihjailevasti. – Tuletko pian nukkumaan?
Arto vilkaisi minua. – Katson vielä tulosruudun ja käyn sanomassa Siljalle hyvää yötä.
Menen makuuhuoneeseen ja himmennän valaistusta. Nojaan vasempaan käteeni ja nostan polven koukkuun. Toinen olkain valahtaa viettelevästi olkapäältä. Odottelen aikani, kunnes olkapäätä alkaa särkeä ja palaan normaaliin makuuasentoon. Suljen silmäni hetkeksi. Kun havahdun, on Arto kämpinyt vuoteeseen ja kuorsaa täyttä päätä. Huokaan ja ryömin peittojen alle. Aamulla Arto lähtee töihin ja Silja nyppii paloja voileivästään. Onkohan tytöllä anoreksia? Kalpealta se näyttää ja on vain käännellyt ruokaa lautasellaan.
- Silja, onko kaikki hyvin. Näytät kalpealta? Eikö sinulle ruoka maistu?
- Äh, on on. Älä jankuta!
- Muista, että voit puhua minulle aina kaikesta ja syö nyt se voileipä.
Arto on hakenut Siljan koulusta. Ruokapöydässä Silja työntelee lasagnea lautasellaan.
- Mikä nyt on, kun lasagne ei maistu? Sehän on aina ollut sinun lempiruokasi?
Silja ryntää pöydästä ja paiskaa huoneensa oven kiinni. Olen jo nousemassa hänen peräänsä mutta Arto sanoo. - Minä puhun hänen kanssaan
Minä jään syömään yksin jäähtyvää lasagnea. Arto osaa paremmin käsitellä Siljaa. Myöhemmin illalla päätän korvata edellisillan tappiot ja odotan sängyssä lukien niin kauan, että Arto vihdoin tulee. Kyllä sillä kestääkin. Hän on käynyt suihkussa ja kerään sormenpäilläni vesipisaroita hänen rintakehältään. Käteni vaeltaa alemmas mutta Arto tarttuu käteeni.
- Antaisit nyt olla, väsyttää
Loukkaantuneena käännän selkäni ja kohta Arto jo kuorsaa uupuneen unta. Makaan valveilla pitkään ja mietin kuinka kauan siitä onkaan, kun sängystämme olen kuullut jotain muuta kuin kuorsausta. Liian kauan. Muutenkin Arto on ollut omituinen viime aikoina. Jotenkin rauhaton ja omissa ajatuksissaan. Töissäkään ei pitäisi olla mitään erikoista tällä hetkellä. Nousen hiljaa ja otan Arton kännykän. Katson viimeksi soitetut puhelut, viestimuistin ja selaan numerot läpi. Joku Niina siellä on mutta muuta en löydä. Seuraavaksi käyn läpi takin ja housun taskut. En löydä mitään.
Arto ilmoittaa aamulla, että hänellä on illalla kamerakerhon kokous. Nyökyttelen ja muistan, että Siljalla on luistelutreenit.
- Otapa Silja pyyhe mukaan. Olen pessyt harjoitusasusi, se roikkuu narulla.
Silja urahtaa vastaukseksi. Minun on saatava tietää.
Lähden töistä aikaisemmin ja ajan Arton työpaikan eteen parkkiin. Odottelen, kunnes näen Arton lähtevän yksin. Ajan hänen perässään turvallisen välimatkan päässä. Yllättäen Arto ajaakin koululle. Näen Siljan odottavan portilla. Suunnaton helpotus valahtaa lävitseni. Ei siis sittenkään, olinpa minä typerä. Hyvä, etten Artolle mitään ehtinyt. Nyt he varmaan menevät jäähallille. Ajan perässä ja yllätän heidät.
Kummallista mutta Arto ei käännykään jäähallille päin vaan toiseen suuntaan. Seuraan perässä. Tajuan tutuista maisemista, että he ovat menossa mökille. Tähän aikaan vuodesta? Olisikohan tämä jotain synttäriyllätystä minulle? Onhan minulla tosiaan syntymäpäivä ensi viikolla. Voi mitä kullannuppuja. Pilaanko yllätyksen, jos menen heidän perässään? Voisin hakea neuletyöni, jonka unohdin tänne viimeksi. Jätän auton suosiolla kauemmaksi. Keli on huono ja piha pieni, joutuisin peruuttamaan ylämäkeen, että pääsisin pois. Inhoan sitä. Puhelin soi ja äiti soittaa kuulumisia. Juttelen jonkin aikaa ja menen sitten perheeni perässä mökille.
Hei hiipuu huulilleni, kun avaan oven. Arto on alasti, erektiosta ei voi erehtyä. Silja on kimaltelevassa luisteluasussaan polvillaan hänen edessään. Valo taittuu pienistä paljeteista. Kuulen, kuinka veri juoksee suonissani kohti otsaa ja kasvoja. Artolla alkaa myös laskea, kun veri syöksyy äkisti toiseen päähän vartaloa.
- Äiti, Silja huutaa ja juoksee syliini. Seison hetken paikallani, kun itkevä tyttäreni takertuu minuun.
Ensin minun tekisi mieleni työntää se pikku Lolita pois mutta sitten äiti minussa talloo ajatuksen alleen. Kierrän käsivarteni hänen ympärilleen ja talutan hänet autolle. -Hyss hyss. Äiti on tässä.
Mari Hanhiniemi
Tulin olohuoneen ovelle mustassa pitsissä ja vinkkasin Artolle vihjailevasti. – Tuletko pian nukkumaan?
Arto vilkaisi minua. – Katson vielä tulosruudun ja käyn sanomassa Siljalle hyvää yötä.
Menen makuuhuoneeseen ja himmennän valaistusta. Nojaan vasempaan käteeni ja nostan polven koukkuun. Toinen olkain valahtaa viettelevästi olkapäältä. Odottelen aikani, kunnes olkapäätä alkaa särkeä ja palaan normaaliin makuuasentoon. Suljen silmäni hetkeksi. Kun havahdun, on Arto kämpinyt vuoteeseen ja kuorsaa täyttä päätä. Huokaan ja ryömin peittojen alle. Aamulla Arto lähtee töihin ja Silja nyppii paloja voileivästään. Onkohan tytöllä anoreksia? Kalpealta se näyttää ja on vain käännellyt ruokaa lautasellaan.
- Silja, onko kaikki hyvin. Näytät kalpealta? Eikö sinulle ruoka maistu?
- Äh, on on. Älä jankuta!
- Muista, että voit puhua minulle aina kaikesta ja syö nyt se voileipä.
Arto on hakenut Siljan koulusta. Ruokapöydässä Silja työntelee lasagnea lautasellaan.
- Mikä nyt on, kun lasagne ei maistu? Sehän on aina ollut sinun lempiruokasi?
Silja ryntää pöydästä ja paiskaa huoneensa oven kiinni. Olen jo nousemassa hänen peräänsä mutta Arto sanoo. - Minä puhun hänen kanssaan
Minä jään syömään yksin jäähtyvää lasagnea. Arto osaa paremmin käsitellä Siljaa. Myöhemmin illalla päätän korvata edellisillan tappiot ja odotan sängyssä lukien niin kauan, että Arto vihdoin tulee. Kyllä sillä kestääkin. Hän on käynyt suihkussa ja kerään sormenpäilläni vesipisaroita hänen rintakehältään. Käteni vaeltaa alemmas mutta Arto tarttuu käteeni.
- Antaisit nyt olla, väsyttää
Loukkaantuneena käännän selkäni ja kohta Arto jo kuorsaa uupuneen unta. Makaan valveilla pitkään ja mietin kuinka kauan siitä onkaan, kun sängystämme olen kuullut jotain muuta kuin kuorsausta. Liian kauan. Muutenkin Arto on ollut omituinen viime aikoina. Jotenkin rauhaton ja omissa ajatuksissaan. Töissäkään ei pitäisi olla mitään erikoista tällä hetkellä. Nousen hiljaa ja otan Arton kännykän. Katson viimeksi soitetut puhelut, viestimuistin ja selaan numerot läpi. Joku Niina siellä on mutta muuta en löydä. Seuraavaksi käyn läpi takin ja housun taskut. En löydä mitään.
Arto ilmoittaa aamulla, että hänellä on illalla kamerakerhon kokous. Nyökyttelen ja muistan, että Siljalla on luistelutreenit.
- Otapa Silja pyyhe mukaan. Olen pessyt harjoitusasusi, se roikkuu narulla.
Silja urahtaa vastaukseksi. Minun on saatava tietää.
Lähden töistä aikaisemmin ja ajan Arton työpaikan eteen parkkiin. Odottelen, kunnes näen Arton lähtevän yksin. Ajan hänen perässään turvallisen välimatkan päässä. Yllättäen Arto ajaakin koululle. Näen Siljan odottavan portilla. Suunnaton helpotus valahtaa lävitseni. Ei siis sittenkään, olinpa minä typerä. Hyvä, etten Artolle mitään ehtinyt. Nyt he varmaan menevät jäähallille. Ajan perässä ja yllätän heidät.
Kummallista mutta Arto ei käännykään jäähallille päin vaan toiseen suuntaan. Seuraan perässä. Tajuan tutuista maisemista, että he ovat menossa mökille. Tähän aikaan vuodesta? Olisikohan tämä jotain synttäriyllätystä minulle? Onhan minulla tosiaan syntymäpäivä ensi viikolla. Voi mitä kullannuppuja. Pilaanko yllätyksen, jos menen heidän perässään? Voisin hakea neuletyöni, jonka unohdin tänne viimeksi. Jätän auton suosiolla kauemmaksi. Keli on huono ja piha pieni, joutuisin peruuttamaan ylämäkeen, että pääsisin pois. Inhoan sitä. Puhelin soi ja äiti soittaa kuulumisia. Juttelen jonkin aikaa ja menen sitten perheeni perässä mökille.
Hei hiipuu huulilleni, kun avaan oven. Arto on alasti, erektiosta ei voi erehtyä. Silja on kimaltelevassa luisteluasussaan polvillaan hänen edessään. Valo taittuu pienistä paljeteista. Kuulen, kuinka veri juoksee suonissani kohti otsaa ja kasvoja. Artolla alkaa myös laskea, kun veri syöksyy äkisti toiseen päähän vartaloa.
- Äiti, Silja huutaa ja juoksee syliini. Seison hetken paikallani, kun itkevä tyttäreni takertuu minuun.
Ensin minun tekisi mieleni työntää se pikku Lolita pois mutta sitten äiti minussa talloo ajatuksen alleen. Kierrän käsivarteni hänen ympärilleen ja talutan hänet autolle. -Hyss hyss. Äiti on tässä.
Mari Hanhiniemi
Marja Röppänen, Toinen uni
Toinen uni
Minä nukahdan nopeasti
näen nopeita unia
katson aina kauemmaksi kuin silmäni yltävät.
Yhtään en tästä luovuta
yhtään en anna periksi
saitte jo puoli kuuta lainojeni vakuudeksi.
Tuvassa istuu vanha muori
se olin minä eilen
älkää antako sille leipäpalasta
sillä on kiveä sydän
sillä on monta kivistä leipää esiliinan taskussa
Lampaat määkivät
voi kuinka ne määkivät
Syksy tulee ja tappaa lampaat
valkoiset villat kudotaan köysiksi
köysillä sidotaan taas uusia lampaita
kivillä niitä kivitetään
eikä kuusta ole jäljellä enää puoliakaan.
Ovi sulkeutuu hiljaa
oletko mennyt vai oletko palannut
vai oletko palanut, polttanut sormesi unieni uunissa.
Kun tästä herään
lupaan mennä tupaan
ja laskea lampaat
laskea ne ulos
syömään mustaa heinää ja huurretta oksilta
juomaan unta
lampaan unta
nopeaa unta apilalaitumesta
täydestä kuusta ja kivettömästä niitystä.
Marja Röppänen
Minä nukahdan nopeasti
näen nopeita unia
katson aina kauemmaksi kuin silmäni yltävät.
Yhtään en tästä luovuta
yhtään en anna periksi
saitte jo puoli kuuta lainojeni vakuudeksi.
Tuvassa istuu vanha muori
se olin minä eilen
älkää antako sille leipäpalasta
sillä on kiveä sydän
sillä on monta kivistä leipää esiliinan taskussa
Lampaat määkivät
voi kuinka ne määkivät
Syksy tulee ja tappaa lampaat
valkoiset villat kudotaan köysiksi
köysillä sidotaan taas uusia lampaita
kivillä niitä kivitetään
eikä kuusta ole jäljellä enää puoliakaan.
Ovi sulkeutuu hiljaa
oletko mennyt vai oletko palannut
vai oletko palanut, polttanut sormesi unieni uunissa.
Kun tästä herään
lupaan mennä tupaan
ja laskea lampaat
laskea ne ulos
syömään mustaa heinää ja huurretta oksilta
juomaan unta
lampaan unta
nopeaa unta apilalaitumesta
täydestä kuusta ja kivettömästä niitystä.
Marja Röppänen
Luovan kirjoittamisen jatkokurssi syksy 2010
Luovan kirjoittamisen jatkokurssi syksyltä 2010 esittäytyy Riimussa omilla teksteillään. Ryhmän opiskelijat Martti Kuokka, Carita Saviaro, Petri Laurikainen ja Marja Luoto ovat kirjoittaneet lyhytproosaa ja runoja opettaja Päivi Liskin johdolla. Ryhmän kirjoitukset ovat järjestyksessä Luoto, Laurikainen, Saviaro, Kuokka tämän johdantotekstin jälkeen.
Marja Luoto, Suru
SURU
Talvinen, harmaansininen taivas makasi lähellä maata. Se oli syksyn edessä painunut yhä lähemmäksi likaista asfalttia ja nyt pilvet roikkuivat taivaankannelle heitettyinä märkinä riepuina. Katu haisi mädille lehdille kuin unohdettu koivikko syksyllä tuulen ravisteltua puiden oksat alastomiksi ja hiljaisiksi.
Hän ei ollut napittanut päällystakkiaan, vaikka pohjoistuuli puhalsi. Se hyväili hänen kylkiään, tunkeutui röyhkein sormin harmaan puvun takin alle ja kurkki vaaleansinisen paidan nappien lomasta kalpeaa ihoa. Sinistyvät sormet puristivat salkkua. Hän seisoi liikkumatta, kuin Raamatun suolapatsas. Puistossa leikkivien lasten kimeät äänet leikkasivat ilmaa ja kiusasivat hänen korviaan.
Kummallista – hän tunsi miten ääni meni korvista sisään, mutta tuli silmistä ulos. Silmät kirvelivät, kuin niihin olisi kaatunut syövyttävää happoa. Sitten kyyneleet tunkeutuivat ulos ja valuivat poskia pitkin takin kaulukselle. Kaksi puroa uursi tiensä silmien lähteistä, läpi poskien kumpujen ja parransängen ahvenruohon kohti leukaa, josta ne putosivat alas kuin pienet vesiputoukset. Linja-auto
kaarsi mutkan takaa ja pysähtyi hänen eteensä. Kuljettaja avasi oven ja odotti. Hän ei noussut autoon, vaan seisoi siinä silmät avoimina ja posket märkinä. Ovet kolahtivat kiinni ja auto ärjäisi kuljettajan painaessa kaasua.
Pilvet vapauttivat taakkansa ja taivaalta alkoi vihmoa jäistä sadetta, joka sekaantui hänen märkien poskiensa suolaveteen muuttaen sen murtovedeksi. Se kasteli päällystakin olkapäät, harvat vaaleanruskeat, sivulle kammatut hiukset ja kuraiset kengät. Hän itki nyyhkyttämättä ja katseli sokeasti eteensä kadulle, jossa autot sujahtivat ohitse kuin nuolet, jotka näkymätön käsi ampui mutkan takaa, valmiina osumaan edestä löytyvään maaliin.
Marja Luoto
Talvinen, harmaansininen taivas makasi lähellä maata. Se oli syksyn edessä painunut yhä lähemmäksi likaista asfalttia ja nyt pilvet roikkuivat taivaankannelle heitettyinä märkinä riepuina. Katu haisi mädille lehdille kuin unohdettu koivikko syksyllä tuulen ravisteltua puiden oksat alastomiksi ja hiljaisiksi.
Hän ei ollut napittanut päällystakkiaan, vaikka pohjoistuuli puhalsi. Se hyväili hänen kylkiään, tunkeutui röyhkein sormin harmaan puvun takin alle ja kurkki vaaleansinisen paidan nappien lomasta kalpeaa ihoa. Sinistyvät sormet puristivat salkkua. Hän seisoi liikkumatta, kuin Raamatun suolapatsas. Puistossa leikkivien lasten kimeät äänet leikkasivat ilmaa ja kiusasivat hänen korviaan.
Kummallista – hän tunsi miten ääni meni korvista sisään, mutta tuli silmistä ulos. Silmät kirvelivät, kuin niihin olisi kaatunut syövyttävää happoa. Sitten kyyneleet tunkeutuivat ulos ja valuivat poskia pitkin takin kaulukselle. Kaksi puroa uursi tiensä silmien lähteistä, läpi poskien kumpujen ja parransängen ahvenruohon kohti leukaa, josta ne putosivat alas kuin pienet vesiputoukset. Linja-auto
kaarsi mutkan takaa ja pysähtyi hänen eteensä. Kuljettaja avasi oven ja odotti. Hän ei noussut autoon, vaan seisoi siinä silmät avoimina ja posket märkinä. Ovet kolahtivat kiinni ja auto ärjäisi kuljettajan painaessa kaasua.
Pilvet vapauttivat taakkansa ja taivaalta alkoi vihmoa jäistä sadetta, joka sekaantui hänen märkien poskiensa suolaveteen muuttaen sen murtovedeksi. Se kasteli päällystakin olkapäät, harvat vaaleanruskeat, sivulle kammatut hiukset ja kuraiset kengät. Hän itki nyyhkyttämättä ja katseli sokeasti eteensä kadulle, jossa autot sujahtivat ohitse kuin nuolet, jotka näkymätön käsi ampui mutkan takaa, valmiina osumaan edestä löytyvään maaliin.
Marja Luoto
Petri Laurikainen, Iltatähti
ILTATÄHTI
alussa ei aikaa ollut
siinä mielessä kuin nyt ymmärrämme sen
vain kaksi makuuhuonetta
täyttyivät katkonaisesti ja velvollisuudesta
kolmas jatkuvasti
patoutuneista tunteista
nyt kun meillä on aikaa
matkustetaan taas pitkin poikin
välimerenmaita
nyt kun meillä on aikaa
pannaan koti kuntoon että kehtaa kutsua
ihmisiä
tämä ei voi jatkua näin sanoi luojaisä
tilastoista viis sanoi luojaäiti
yhteistuumin he sanoivat tulkoon
minä
minulla on kreikan lippu tuntosarven päässä
vyöpanssarilla kopio kauniista kodista
kun äiti huutaa isälle sinä halusit häntä
tartun sojottavaan sormeen, rauhoitu äiti
näytän panssarin kauneimman interiöörin
kun isä kuiskaa äidille sinä halusit häntä
vängen väliin heilutan lippua katso isä
estän kämmentä puristumasta nyrkkiin
kello
tikittää kahden kodin aikaa, panssari
vaihtuu joka vuosi numeroa isompaan
aina kun herkät tuntosarvet aistivat vihaa
pakenen pois
menen isän luo
kirpputorille laitan couscousia
huonekaluostoksille hävitän pullot
menen äidin kanssa
kun panssari on tarpeeksi vahva
matkustan kauas ja vien ajan mukanani
isä ja äiti torkkuvat tahoillaan
aina kun toinen saa kirjeen minulta
hän herää ja sopii tapaamisen
Petri Laurikainen
alussa ei aikaa ollut
siinä mielessä kuin nyt ymmärrämme sen
vain kaksi makuuhuonetta
täyttyivät katkonaisesti ja velvollisuudesta
kolmas jatkuvasti
patoutuneista tunteista
nyt kun meillä on aikaa
matkustetaan taas pitkin poikin
välimerenmaita
nyt kun meillä on aikaa
pannaan koti kuntoon että kehtaa kutsua
ihmisiä
tämä ei voi jatkua näin sanoi luojaisä
tilastoista viis sanoi luojaäiti
yhteistuumin he sanoivat tulkoon
minä
minulla on kreikan lippu tuntosarven päässä
vyöpanssarilla kopio kauniista kodista
kun äiti huutaa isälle sinä halusit häntä
tartun sojottavaan sormeen, rauhoitu äiti
näytän panssarin kauneimman interiöörin
kun isä kuiskaa äidille sinä halusit häntä
vängen väliin heilutan lippua katso isä
estän kämmentä puristumasta nyrkkiin
kello
tikittää kahden kodin aikaa, panssari
vaihtuu joka vuosi numeroa isompaan
aina kun herkät tuntosarvet aistivat vihaa
pakenen pois
menen isän luo
kirpputorille laitan couscousia
huonekaluostoksille hävitän pullot
menen äidin kanssa
kun panssari on tarpeeksi vahva
matkustan kauas ja vien ajan mukanani
isä ja äiti torkkuvat tahoillaan
aina kun toinen saa kirjeen minulta
hän herää ja sopii tapaamisen
Petri Laurikainen
Carita Saviaro, Epämiellyttävä henkilö
Epämiellyttävä henkilö
Ville on normaalipituinen, hänen vartalonsa on hoikka ja hänellä on mursun viikset. Ville on luonteeltaan pikkutarkka.
Ville on hankkinut avovaimonsa Valman kanssa asuntoauton. Heidän tekee mieli Eurooppaan lomailemaan. Niinpä he pyytävät Villen työtoveria Peteä vaimonsa Riitun kanssa mukaan. Yhdessä parit suunnittelevat matkareitin. Ohjelmaan otetaan käynti Dachaun keskitysleirissä ja Hitlerin Kotkanpesässä Berchtesgadenissa. Riitu vähän ihmettelee kohteita, mutta pysyy hiljaa. Ville luettelee mikä on kunkin tehtävä matkan aikana: ”Pete ja minä ajamme ja luemme karttaa vuorotellen. Valma hoitaa aamiaisen ja iltapalan. Lounaan syömme ravintoloissa. Riitu on taloudenhoitaja, tulkki ja valokuvaaja.”
Turusta noustaan laivaan. Riitun hämmästykseksi Ville ei ole vielä päässyt ruumaan sisään, kun hän sanoo: ”Missä on sähköpistorasia.” Asiahan hoituisi kun auto saadaan parkkiin.
Tanskan puollella on ensimmäinen leirintäalue, jossa yövytään. Leirintäalueella porukalle osoitetaan paikka, johon tulee parkkeerata. Ville sanoo: ”Vastapäinen auto on aivan liian lähellä. Sääntöjen mukaan tulee olla asuntoautojen väliä neljä metriä suuntaansa.” ”Niinpä niin mutta kun olemme Tanskassa, joten Suomen säädökset eivät ole täällä voimassa”, toteaa Riitu. Lopulta Ville tyytyy parkkeeraamaan osoitettuun paikkaan.
Ensimmäinen viikko menee siedettävästi mutta sitten räjähtää: Ryhmä on saapumassa. Dresdeniin. Pete ajaa, Ville lukee karttaa ja Riitu seuraa kaupungin esitteestä matkan etenemistä. Keskustaa ei näy. Ville tutkii karttaa ja sanoo: ”Olemme jo ylittäneen tuon joen, joten meidän pitäisi olla näillä main.” Riitu on eri mieltä. Pete näkee viitan keskustaan ja kääntyy sinne. Ville sanoo: ”En minä ollut käskenyt kääntyä sinne.”
Saavutaan torin laitaan ja Riitu lähtee katsomaan katujen nimiä. Selviää että ollaan juuri siellä minne oli haluttukin. Riitu tökkää sormensa Villen karttaan sanoen: ”Olemme juuri tuossa.”
He parkkeeraavat torille ja ryhmä siirtyy ulos paitsi Ville, joka ampaisee liikkeelle ajaen pois. ”Mikä sen nyt tuli”, ihmettelee Valma. Kolmistaan he lähtevät tutustumaan kaupunkiin.
Heidän palatessa takaisin on Ville jälleen lähtöruudussa torilla. ”Tehdäänkö sovinto”, tiedustelee Riitu. Ville avaa suunsa: ”Minun silmilleni eivät naiset hypi ja sinä, Pete, et sitten tästä lähtien aja ennen kuin Ruotsin puolella. Lisäksi te ette ole edes perheensisäisesti pystyneet sopimaan kartanluvusta. Tästä lähtien minä käännän rattia sinne minne käsketään ja tästä ei lähdetä ennen kuin joku tulee sanomaan mihin suuntaan lähdetään”, sanoo Ville mursun viiksiään sormissaan pyöritellen.
Carita Saviaro
Ville on normaalipituinen, hänen vartalonsa on hoikka ja hänellä on mursun viikset. Ville on luonteeltaan pikkutarkka.
Ville on hankkinut avovaimonsa Valman kanssa asuntoauton. Heidän tekee mieli Eurooppaan lomailemaan. Niinpä he pyytävät Villen työtoveria Peteä vaimonsa Riitun kanssa mukaan. Yhdessä parit suunnittelevat matkareitin. Ohjelmaan otetaan käynti Dachaun keskitysleirissä ja Hitlerin Kotkanpesässä Berchtesgadenissa. Riitu vähän ihmettelee kohteita, mutta pysyy hiljaa. Ville luettelee mikä on kunkin tehtävä matkan aikana: ”Pete ja minä ajamme ja luemme karttaa vuorotellen. Valma hoitaa aamiaisen ja iltapalan. Lounaan syömme ravintoloissa. Riitu on taloudenhoitaja, tulkki ja valokuvaaja.”
Turusta noustaan laivaan. Riitun hämmästykseksi Ville ei ole vielä päässyt ruumaan sisään, kun hän sanoo: ”Missä on sähköpistorasia.” Asiahan hoituisi kun auto saadaan parkkiin.
Tanskan puollella on ensimmäinen leirintäalue, jossa yövytään. Leirintäalueella porukalle osoitetaan paikka, johon tulee parkkeerata. Ville sanoo: ”Vastapäinen auto on aivan liian lähellä. Sääntöjen mukaan tulee olla asuntoautojen väliä neljä metriä suuntaansa.” ”Niinpä niin mutta kun olemme Tanskassa, joten Suomen säädökset eivät ole täällä voimassa”, toteaa Riitu. Lopulta Ville tyytyy parkkeeraamaan osoitettuun paikkaan.
Ensimmäinen viikko menee siedettävästi mutta sitten räjähtää: Ryhmä on saapumassa. Dresdeniin. Pete ajaa, Ville lukee karttaa ja Riitu seuraa kaupungin esitteestä matkan etenemistä. Keskustaa ei näy. Ville tutkii karttaa ja sanoo: ”Olemme jo ylittäneen tuon joen, joten meidän pitäisi olla näillä main.” Riitu on eri mieltä. Pete näkee viitan keskustaan ja kääntyy sinne. Ville sanoo: ”En minä ollut käskenyt kääntyä sinne.”
Saavutaan torin laitaan ja Riitu lähtee katsomaan katujen nimiä. Selviää että ollaan juuri siellä minne oli haluttukin. Riitu tökkää sormensa Villen karttaan sanoen: ”Olemme juuri tuossa.”
He parkkeeraavat torille ja ryhmä siirtyy ulos paitsi Ville, joka ampaisee liikkeelle ajaen pois. ”Mikä sen nyt tuli”, ihmettelee Valma. Kolmistaan he lähtevät tutustumaan kaupunkiin.
Heidän palatessa takaisin on Ville jälleen lähtöruudussa torilla. ”Tehdäänkö sovinto”, tiedustelee Riitu. Ville avaa suunsa: ”Minun silmilleni eivät naiset hypi ja sinä, Pete, et sitten tästä lähtien aja ennen kuin Ruotsin puolella. Lisäksi te ette ole edes perheensisäisesti pystyneet sopimaan kartanluvusta. Tästä lähtien minä käännän rattia sinne minne käsketään ja tästä ei lähdetä ennen kuin joku tulee sanomaan mihin suuntaan lähdetään”, sanoo Ville mursun viiksiään sormissaan pyöritellen.
Carita Saviaro
Martti Kuokka, Kloddi
Kloddi
Meni ennen aikojaan. Niin minullekin oli kerran käydä, ku Frimanin Valto tuikkas rassin mahaan. Mitähän siltä jäi kesken, jäikö mitään? Tietääköhän Ulpu jo? Entä mutsinsa? ”Teit isäin astumaan”, sitähän natkutusta saa taas kuulla. Ei se kyllä Sörkkään asti ehtinyt. Opeta nyt isoa kloddia, ei aikuista jätkää voi vetää hudaan.
Hitto, miksei bussi jo tule. Tai mitä tässä nyt hermoilemaan. Kohta ovat kytät kuitenkin kimpussa, kyselemässä. Minulta, vaikken sen elämästä mitään tiedä. Saatana, vaatteet alkaa jo kastua! Ja tuo hiton tuuli! No, tällaista kai sen elämä oli, katua ja kadulla. Kuoli niin kuin eli.
Pitäisikö mennä kaljalle? Parempi kai siellä olisi kuin märehtiä tyhjässä asunnossa. Ne tietenkin lähtee siitä, että minä olin jotenkin kompuksessa niissä sen bisneksissä. Perkeleen juippi! Kuka sen tappoi? Helvetti en edes sitä tiedä.
Taidan mennä tohon baariin. Täytyy skulata Ulpulle ja Ossille. Sitten panen luurin boseen. Voisin bunkata Ossilla tän yön. Sitte tarvii kehittää jemma. Saisko Ossilta tykin? Jos igorit alkaa jaagaa mua, ne mitään usko. Ei helvetti, jos kytät löytää tykin. Saatana ku on kylmä. Vitun Roope, kun kuoli. Järjesti mut aika kuseen.
Martti Kuokka
Meni ennen aikojaan. Niin minullekin oli kerran käydä, ku Frimanin Valto tuikkas rassin mahaan. Mitähän siltä jäi kesken, jäikö mitään? Tietääköhän Ulpu jo? Entä mutsinsa? ”Teit isäin astumaan”, sitähän natkutusta saa taas kuulla. Ei se kyllä Sörkkään asti ehtinyt. Opeta nyt isoa kloddia, ei aikuista jätkää voi vetää hudaan.
Hitto, miksei bussi jo tule. Tai mitä tässä nyt hermoilemaan. Kohta ovat kytät kuitenkin kimpussa, kyselemässä. Minulta, vaikken sen elämästä mitään tiedä. Saatana, vaatteet alkaa jo kastua! Ja tuo hiton tuuli! No, tällaista kai sen elämä oli, katua ja kadulla. Kuoli niin kuin eli.
Pitäisikö mennä kaljalle? Parempi kai siellä olisi kuin märehtiä tyhjässä asunnossa. Ne tietenkin lähtee siitä, että minä olin jotenkin kompuksessa niissä sen bisneksissä. Perkeleen juippi! Kuka sen tappoi? Helvetti en edes sitä tiedä.
Taidan mennä tohon baariin. Täytyy skulata Ulpulle ja Ossille. Sitten panen luurin boseen. Voisin bunkata Ossilla tän yön. Sitte tarvii kehittää jemma. Saisko Ossilta tykin? Jos igorit alkaa jaagaa mua, ne mitään usko. Ei helvetti, jos kytät löytää tykin. Saatana ku on kylmä. Vitun Roope, kun kuoli. Järjesti mut aika kuseen.
Martti Kuokka
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)