SURU
Talvinen, harmaansininen taivas makasi lähellä maata. Se oli syksyn edessä painunut yhä lähemmäksi likaista asfalttia ja nyt pilvet roikkuivat taivaankannelle heitettyinä märkinä riepuina. Katu haisi mädille lehdille kuin unohdettu koivikko syksyllä tuulen ravisteltua puiden oksat alastomiksi ja hiljaisiksi.
Hän ei ollut napittanut päällystakkiaan, vaikka pohjoistuuli puhalsi. Se hyväili hänen kylkiään, tunkeutui röyhkein sormin harmaan puvun takin alle ja kurkki vaaleansinisen paidan nappien lomasta kalpeaa ihoa. Sinistyvät sormet puristivat salkkua. Hän seisoi liikkumatta, kuin Raamatun suolapatsas. Puistossa leikkivien lasten kimeät äänet leikkasivat ilmaa ja kiusasivat hänen korviaan.
Kummallista – hän tunsi miten ääni meni korvista sisään, mutta tuli silmistä ulos. Silmät kirvelivät, kuin niihin olisi kaatunut syövyttävää happoa. Sitten kyyneleet tunkeutuivat ulos ja valuivat poskia pitkin takin kaulukselle. Kaksi puroa uursi tiensä silmien lähteistä, läpi poskien kumpujen ja parransängen ahvenruohon kohti leukaa, josta ne putosivat alas kuin pienet vesiputoukset. Linja-auto
kaarsi mutkan takaa ja pysähtyi hänen eteensä. Kuljettaja avasi oven ja odotti. Hän ei noussut autoon, vaan seisoi siinä silmät avoimina ja posket märkinä. Ovet kolahtivat kiinni ja auto ärjäisi kuljettajan painaessa kaasua.
Pilvet vapauttivat taakkansa ja taivaalta alkoi vihmoa jäistä sadetta, joka sekaantui hänen märkien poskiensa suolaveteen muuttaen sen murtovedeksi. Se kasteli päällystakin olkapäät, harvat vaaleanruskeat, sivulle kammatut hiukset ja kuraiset kengät. Hän itki nyyhkyttämättä ja katseli sokeasti eteensä kadulle, jossa autot sujahtivat ohitse kuin nuolet, jotka näkymätön käsi ampui mutkan takaa, valmiina osumaan edestä löytyvään maaliin.
Marja Luoto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti