Sirkku Karjalainen, Karkki ja kepponen

Karkki ja kepponen


Riina, luokan räyhähenki, on hakenut ruutupaperia ja kirjoittaa jotain suurin hämähäkkikirjaimin, kirjoittaa ja kumittaa, kumittaa ja hankaa peukalolla. Tukka on rätisevän sähköinen, vastapesty, ja silmissä kipinöi ei-saa-häiritä –ilme. Riina on Muumilaakson Hattivatti, ukkosenjohdatin.

Viimein tyttö on tyytyväinen aikaansaannokseensa. Hän tuo sen opettajanpöydälle.

- Tossa sulle niinku muisto, lirkuttaa lapsi ja loihtii kasvoilleen velhon harvahampaisen hymyn. Lapussa lukee:

AI-NA EI SAA SI-TÄ MI-TÄ TAH-TOO
PAIT-SI VÄ-KI-SI-LÄ SAA

Pettymykset kuuluvat elämään. Valitettavasti. Niiden sietämiseen on vielä matkaa. Riina jaksaa yhä uskoa, että ’väkisillä’ saa. Nyt tyttö pujottaa kätensä puserontaskuun ja kaivaa esille tahmean, nöyhtäisen irtokarkin, asettelee sitten karamellin käytetyn bussilipun päälle. Siihen se tarttuu kuin pullea turilaan toukka. Lapsi kallistaa päätään ja lausuu viekoittelevasti:

- Syö se!

Ei mikään hetken päähänpisto, päättelen. Harkittu teko. Karkkiin tarttuneet karvat ja hiekkamurut kertovat, että se on kaivettu monet kerrat taskusta ja sitä on nuoleskeltu, muuten siihen ei olisi tarttunut noin paljon nöyhtää. Lapsi on painiskellut annanko-vai-syönkö-itse –ajatuksen kimpussa. Tunnistan karkin pahemman laadun myrkkypommiksi. Ehkä hän haluaa nähdä ilmeeni ja kuulla karjaisuni, kun tuliset lieskat polttavat kurkkua. Tämä on siis karkki-ja-kepponen –temppu. Minun on näytettävä, että olen pikkuvelhoa mahtavampi.

- Kiitos Riina, kiltisti tehty. Mutta tässä karamellissa on ällöttävä sokerikuori. Saanko pestä siitä liiat makeudet hanan alla?

Sopii Riinalle. Pesen karvat pinnalta ja työnnän karamellin suuhuni.

Mieleeni muistuvat lapsuuden herkkuhetket. Sota-ajan köyhille ja orvoille lähetettiin ’Ameriikan paketteja’: marmorikuulia ja purukumeja. Niitä purukumeja kierrätettiin suusta suuhun.

Minä sain pureskella viimeiseksi, kun olin porukan pienin. Purukumit eivät enää venyneet eivätkä poksahdelleet. Niissä ei ollut makua, mutta näkkileivänmuruja ja karvoja sitäkin enemmän. Kesken leikin ne liiskattiin ikkunalaudalle tai porraskaiteelle odottamaan. Aina välillä minä sain hyvän tahdon eleenä säilyttää niitä suussani sillä aikaa, kun isot tytöt nuoleskelivat kaakaojauhetta kämmeneltään. Tehokasta rokotusta kurkkumätää, hinkuyskää ja nuhakuumetta vastaan.

Jälleen imeskelen karvakarkkia nautinnollisesti hymyillen. Riinan ilme on muikea: Kohta kuori puhkeaa, opettaja syöksyy pystyyn naama violettina, kirkuu kimeästi ja repii tukastaan tukkoja. Tyttö katsoa tapittaa hievahtamatta. Nielaisen karkin ja toivon, että se ei takerru ruokatorveen, suuri kun on. Jatkan imeskelyä ja hymyilyä.

- Onpa mehukasta! Kiitos, Riina!

Riina on yhtä aikaa hämmästynyt, nolo ja onnellinen. Opettaja ja hän ovat samaa velhosukua.

Sirkku Karjalainen

Sirkku Karjalainen, Sotalapsi

Sotalapsi

Minä istun ruskean kapsäkin päällä Käkisalmen asemalla. Olen äidin kanssa matkalla Elisenvaaraan mummin luo. Äiti sanoo Puputin tädille:

- Kiskot tuo sotilaspojat rintamalle ja palauttaa loppuun käytetyt lautalaatikoissa kotikonnuille.

Äidin hampaat kirskahtavat kipeästi.

- Elä muuta virka, tyttökulta… tikkuisesta raakapuusta on puupalttoot pojille.

Pelästyn ja kysyn:

- Tullaanko mekin mummilasta takaisin laatikossa? Äiti huokaa, ei vastaa.

Sitten juna tulee. Minut nostetaan korkeita portaita. Vaunu on täynnä harmaita setiä, ikkunat hengityksestä huurussa – on lämmintä.

- Minne pikkuneiti on matkalla? kysyvät.

Noin ne aina kysyvät, kun mennään mummolaan. Sedät nostavat minut korkealle, kuljettavat tungoksessa kuin pakettia. Naurattaa! Istun sitten yhden paksun sedän syliin.

- Sedälläkin on pikkuinen tyttö kotona, se sanoo.

Ei puhu muuta, mutta antaa käteen leipäpalan, mustaa ja kovaa. Sitä voi imeskellä. Sitten tulee kiltti täti, antaa piirakan ja isosta pullosta hörpättäväksi valkoista maitoa, ei lirua. Jos vielä saisi omenan, kesäomenan.

Minun isääni ei palautettu laatikkotavarana. Isä käveli kotiin kahdella jalalla. Äiti sanoi mummille, että mies jäi Kannakselle, varjo tuli. Ja sanoi vielä, ettei se mikään ihmettelyn aihe ole. Ei ihmismieli kestä järkkymättä juoksuhaudoissa rämpimistä, mielipuoli sitä pitää olla, että kestää. Meitä mukuloita hän hyssytteli:

- Isää täytyy ymmärtää!

Mutta minä en ymmärtänyt, vaikka täytyi. Toivoin, että isältä olisi jäänyt jalka juoksuhautaan, tai vaikka silmät, niin kuin Anteron isältä. Jos olisi jäänyt jalka, minä olisin voinut kiivetä syliin ja istua sillä ehjällä polvella. Äiti hoitaisi tynkäjalkaa, laittaisi salvaa kipeään paikkaan. Isä silittäisi poskea.

Ylätalon Marjatan isä oli palautettu kappaleina. Laatikon kannessa luki: EI SAA AVATA. Sellaiset isät oli sankarivainajia ja niiden valokuvia pidettiin olohuoneessa piirongin päällä. Ne ei riehuneet juovuspäissään. Marjatan ei tarvinnut ryömiä pakoon seslongin alle. Marjatta sanoi, että kyllä onnisti, kun piti pelätä vain äidin luunappeja, eikä äiti edes osunut – paitsi joskus. Meidän isä parkui öisin. Silloin ei kukaan saanut nukutuksi.

Marjatta sai Ameriikan paketteja. Niissä oli ihmeellisiä lasikuulia. Kerran tuli postissa prinsessanukke, jolla oli korkkiruuvikiharat ja elävät silmät. Niillä silmillä nukke katseli totisena ja ymmärsi kaiken mitä minä sille puhelin. Marjatta sai vielä ihanasti haisevat nahkakengät. Minulla oli mustat kumisaappaat, toisessa saappaassa palkeenkieli. Piti hyppiä lätäköitten läpi yhdellä jalalla. Ei kengillä niin väliä, mutta olisin tahtonut lasikuulan, yksi olisi riittänyt tai kaksi. Kukaan ei voinut niitä minulle antaa, kun minun isä oli seslongilla eikä piirongin päällä.

Sirkku Karjalainen

Sirkku Karjalainen, Maahanpanijaiset

Maahanpanijaiset

Ainu oli maannut lukinseittivyyhtinä sairaalan sängyssä jo viisi viimeistä kuukautta. Se tavallinen tarina: Vanhus liukastuu kauppamatkalla hiekoittamattomalla kadunpätkällä, murtaa lonkkansa ja kun joutuu laitokseen, lakkaa elämästä. Haudataan kahdesti: ensin terveyskeskuksen vuodeosastolle, toisella kerralla ambulanssi vaihtuu ruumisautoon.

Lapin tundralla kasvanut ihmislapsi oli punottu vaivaiskoivun vitsaksista. Sitten tuli Kuolema ja nakkasi kekäleen risukasaan. Se kyti kivuliaasti sataviisikymmentä päivää ja roihahti viimein liekkiin. ’Menehtyi keuhkokuumeeseen’, lukee papereissa.

Kappelin kiviseinät valuvat kylmää hikeä. Istun arastellen penkin päähän orvokkikimppu kädessäni, kurkussani kitkerä ikävä. Painan poskeani vasten Ainun kutomaa lapasta, silitän sitä kuin kuhmuraista kouraa.

Kun Ainu ei vielä ollut uponnut unitilaan, sinnitteli henki risumajassa ja sytytti aamuisin silmiin tuikut merkiksi, että kotosalla ollaan. Ajatukset harhailivat Ainun kallossa eksyksissä: maahiset, vaipanvaihtajat, keijut, lääkärit, siskonpojat ja vuorenpeikot vaihtoivat häntää ja karvaa.

Helmikuussa täti jo makasi lukkiutuneena koukkuasentoon. Polvinivelet ja lonkat olivat ruostuneet lukkoon. Vuoteella oli keltaisia eriteläikkiä. Peittelin tädin lakanalla. Ei auttanut, kalmanhaju tihkui läpi, vaikka häkissä vielä elettiin. Täti ei enää puhunut, leukaperät eivät avautuneet. Hampaat irvistelivät tyhjänpanttina vesilasissa yöpöydällä. Mutta silmät – ryppykasan rakosissa kiiluivat pistävänkirkkaat siilinsilmät. Niille minä puhuin ja ne vastasivat.

Saattajia on kymmenkunta, sisko läheisin, tullut yöjunalla pohjoisesta. Jotenkin niin Ainun oloinen joskin kolhompi – ei taskukokoa. Mekko roikkuu linnunluisilla hartioilla, hameenhelma on rispaantunut. Ajan haalistamia mekko ja nainen.

Sisar oikoo nauhoja ja lukee ääni säristen viimeistä tervehdystä. Alttarilla vetää. Vain vähän, sillä naisen haituvatukka irtoaisi puhalluksesta. Sisaren koko olemus on kutistunut sitten viime näkemän. Paitsi korvat. Ne ovat jatkaneet kasvua, venyneet iän myötä – eivät sovi siroon kalloon. Rinnat riippuvat kuin hernepussit narulla, rintarossi tekee pyykkipojan virkaa. Tahtomattani jään tuijottamaan naisen mustia sukkia. Niissä on pieniä reikiä ja yksi silmäpako. Se on pysäytetty punaisella kynsilakalla. Kansaneläkeläisen on kuopattava samoissa surusukissa ystävät ja kylänmiehet.

Ainu-täti vanheni sovinnolla, riitelemättä. Muistan, miten seisoimme kerran kotipihalla lumipyryn lakattua. Ainu sanoi:

- Tyttösein, katsele maahan varissutta valkeutta. Ihmettele sitä. Minä en ole nähnyt puhdasta lunta vuosiin. Nokipisarat tahrivat minun lumeni. Ja sekin kuuluu elämään. Mutta sinä, tyttösein, katsele silmäsi kipeiksi niin kauan, kun lumesi on valkeaa.

Nuorisoseuran naiset, keski-ikä 75 vuotta, tuovat kukkavihon ja lukevat paperipalasesta runonrämpsyn. Länkisäärinen sotaveteraani, kantaa seppelettä käppyrässä kuin ongenkoukku. Ainu oli talvisodassa Kannaksella rintamalottana. Ongenkoukku etsii tukea sukkapuikonsuoran naisen kyynärpäästä. Näky on kuin Karin pilapiirroksesta.

Lauletaan sun helmahassun poikasi onnellisna uinahtaa… pyyhkäisen nenänpieleni lapaseen niin kuin olisin taas lapsi. Sisaren rinnalla seisoo Aikamiespoika ja mulkoilee vaivautuneena kenkiään, suku määräsi arkunkantajaksi. Hänkin laulaa, aukoo suutaan kuin lahna sanomalehden päällä. Ei tarvitse olla selvänäkijä arvatakseen Lahnan aivoitukset:

- Jouti kuolla, sotki nimet, asiat ja kellonajat, ajattelee Lahna ja laulaa… suo mun kuunnella kunnes hetki lähtöni lyö… söi homeiset leivänkannikat ja pesi viilipurkit ... eii toista armaampaa voi maailmasta löytää… Ei siitä enää ollut yksineläjäksi, ajattelee Lahna ja tietää olevansa oikeassa … eii muuta kunniaa… ja minähän en sitä meille ottanut, haisikin… kuin kuulla kummultansa sun kuusiesi … kuselta… kun sä kätkenyt olet hänet… Yksiön voi panna myyntiin. Sohvakalusto on mahonkia ja kaappikellolla antiikkiarvoa… viime le-po-hon… ja onhan sillä hopealusikoita täysi tusina – jotain keräilysarjaa.


Sirkku Karjalainen