Novellin syventävän kurssin opiskelijat ovat opiskelleet novellin perus- ja jatkokurssin. Novellin syventävällä kurssilla on harjoiteltu moniäänistä kerrontaa. Eeva Petäsen Toukankakkaa-novelli on syntynyt tällaisesta harjoituksesta.
Oili Kinnusen Kesädisko taas on kirjoitettu jo novellin jatkokurssilla keväällä 2012.
Kari Uotilan Brutus ja Iiris Vähämäen Norsu istuu -novellit syntyivät harjoituksesta, jossa rakennettiin uskomattomia uskottavia kertomuksia.
Kolmen kurssin sarjaa on opettanut Päivi Hytönen. Kurssisarja jatkuu kevätkaudella sarjanovellin tai novellisarjan kurssilla, jossa kukin kirjoittaja kirjoittaa itsenäisesti novellisarjan tai muun pitemmän fiktiivisen proosatekstin.
keskiviikko 19. joulukuuta 2012
Iiris Vähämäki, Norsu istuu
Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Jyri Koikkalainen käveli parkkipaikalle. Rapsutti korvallistaan ja vetäisi kämmenellään päälaelta harvenevia hiuksiaan. Hänen iso raskas olemuksensa huojui puolelta toiselle. Puvun takki lepatti auki paljastaen paidan, joka sitkeästi roikkui osittain housujen päällä. Kainalossa litistyi salkku. Läppärilaukku roikkui kädessä ja heilui kävelyn tahtiin. Hän veti ahnaasti viileää ilmaa keuhkoihinsa. Yöilma otti tilansa päivän lämmöltä ja toi tullessaan hienoista usvaa.
Illan kokousistunto oli venynyt myöhään. Toisten lähdettyä hän oli vielä jäänyt tekemään päivällä kesken jääneitä paperitöitään. Huomasi lopettaa vasta, kun vaimo Hanna oli soittanut ja hoputtanut kotiin. Sanonut, että sauna oli ollut jo tuntikausia päällä, eikä hän enää siihen aikaa lisäisi. Koikkalainen oli täysin unohtanut koko saunan. Oli pyytänyt, että sauna olisi kylpyvalmiina, kun hän tulee.
Vaimon äänessä oli ollut hienoista kireyttä. Kotirintamalla oli viime aikoina mennyt vähän nihkeästi. Vaimo valitti, ettei heillä juuri koskaan ollut yhteistä aikaa. Että työ ja työ, se vain oli Koikkalaiselle tärkeää. No, minkäs sille mahtaa. Tärkeä virka kun on, se pitää kiireisenä. Lisäksi kaikki muut luottamustoimet. Ei niitä noin vain toisella kädellä hoidella. Ja mikä hätä sillä vaimolla on. On hulppea talo. Rahastakaan ei ollut puutetta. Sai mennä ja tulla miten halusi. Lapset, Olli ja Annika, olivat jo omillaan. Opiskelivat Helsingissä.
Ja kyllä Hanna olikin alkanut mennä. Oli teatteri- ja taideretkiä ja yöpymisiä hotelleissa. Ei viitsinyt kuulema iltamyöhällä kotiin ajaa. Nytkin loppukesästä oli ollut etelänmatkalla. Ei ollut edes kysellyt häntä mukaan.
Verestävin, kuumin silmin Koikkalainen katsoi parkkipaikan uloimpaan nurkkaan, johon hän oli auton jättänyt. Siellä se seisoi yksinäisenä, mutta sen lähistöllä liikkui jotain kummallista. JU-MA-LAT-TO-MAN iso eläin.
Koikkalaisen askeleet hidastuivat. Epätietoisena näkemäänsä hän pysähtyi kokonaan. Silmät näkivät, mutta järki ei sulattanut sitä mikä näkyi. Asfaltin reunassa seisoi suuri norsu. Norsu se oli. Ihan selvästi. Sen liikutteli isoja korviaan ja heilautti pitkää kärsäänsä puolelta toiselle. Koikkalainen katsoi hätäisenä ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään. Kaikkialla oli hiljaista. Vain kauempaa, isolta tieltä, kuului autojen ääniä.
Sumu kietoutui katulamppuihin tehden kehän niiden ympärille. Koikkalainen pyörähti ympäri. Käveli muutaman askeleen. Kääntyi takaisin. Siellä se norsu seisoi. Kuin jokin fossiili menneisyydestä, unohtunut jättiläinen. Väärässä paikassa, väärään aikaan.
Ei tämä voi olla totta, Koikkalainen päätteli. Olenko minä tulossa hulluksi. Vai meneekö tämä liikarasituksen piikkiin. Sanotaan, että kyllä ne pienet elefantit hyppii, mutta vain pikkutunneilla ja isossa laitamyötäisessä. Eikä Koikkalainen ollut ottanut koko päivänä kahvia ja vettä vahvempaa. Ei tämä ole muuta kuin harhanäkö. Hän otti muutaman rivakan askeleen auton suuntaan. Eläin ei hävinnyt. Päin vastoin. Se otti muutaman raskaan askeleen eteenpäin.
Nyt Koikkalaisella alkoi olla totiset oltavat. Oli miten oli. Jonnekin olisi pakoon päästävä, jos se alkaisi tulemaan kohti. Päässä takoi, kuinka nopeasti ne mahtavat liikkua. Luonto-ohjelmissa hän oli niiden nähnyt juoksevan korvat lepattaen aikamoista vauhtia.
Kadun toisella puolella kasvoi vaahteroita. Niiden oksat olivat sen verran ylhäällä ettei Koikkalainen niihin yltäisi. Nuoruusvuosien ketteryys oli vaihtunut keski-iän pyylevään vatsanseutuun. Jos se eläin alkaa täyttä laukkaa tulemaan, olen mennyttä kalua, Koikkalaisen aivoissa takoi. Rauha, rauha, hän hoki itsekseen. Peräännyt hitaasti, niinhän neuvotaan, jos karhu tulee vastaan. Tepsisikö se norsuihin. Karhuja kyllä nykyisin voisikin kävellä vastaan, toisin kuin norsuja. Koikkalainen huitaisi hätäisesti käsillään ylös alas hätyytelläkseen eläimen tiehensä. Norsu pysähtyi. Se roikotti kärsäänsä kuin miettien mihin päin lähtisi. Se oli juuri Koikkalaisen auton edessä. Koikkalainen kaiveli kännykän taskusta ja näppäili yks-yks-kakkosen. Samassa kuului valtava rysähdys. Terävä, peltien rusentuva ääni.
- Ei perkele, nyt se istuu auton päällä, Koikkalainen huusi puhelimeen.
- Anteeksi, mitä tapahtuu ja missä, kuului kännykästä.
- Norsu, se hajottaa minun auton. Koko etupää on hajalla.
Henkäyksen verran hiljaisuutta puhelimen toisessa päässä. Koikkalaiselta valui ilkeästi kylmä hikinoro niskasta selkään. Norsu, täällä, keskellä Suomen alkusyksyä. Sen täytyi kuulostaa tosi sekavalta puheelta. Tuli mieleen vuosikymmen sitten yhden kesän kuplauutinen leijonasta, joka oli nähty menevän yli tien. Lehdet olivat revitelleet sivukaupalla juttuja siitä ja ihmiset naureskelleet ja vitsailleet. Oli lyöty vetoja ja arvailuja jutun todenperästä. Eikä sitä koskaan oikeaksi todistettukaan. Leijonan nähnyttä miestä alettiin pitämään latvasta lahona, suorastaan kylähulluna.
- Jyrki Koikkalainen täällä on kun puhuu. Rantaperkaalta. Ylitöistä olen tulossa ja uskokaa pois, täällä on norsu. Ja se istuu minun autoni päällä.
Hätäkeskuksen vastaaja huokaisi kyllästyneesti. Mistä näitä hulluja aina riittää tänne soittelemaan. Tämäkin, että norsuja! Hyvä kun puheesta sai selvää. Kännissä tietysti.
- Kuulkaahan nyt Koikkalainen. Ottakaa vaikka taksi ja menkää kiltisti kotiinne. Ei siellä mitään norsua ole. Suomessa.
Yhteys katkaistiin. Koikkalainen tuijotti tyhjänä kännykän pimeää ruutua. Norsu ei ollut minnekään hävinnyt. Siellä se istui ja hänen uutuuden karhea Mersunsa oli sen tuhannen kappaleina. Pitäisi olla David Copperfield paikalla. Sehän aikoinaan kadotti kokonaisen kerrostalon taikatempullaan. Saati sitten yhden norsun.
Koikkalaisen päässä soi kaksi-pientä-elefanttia-marssi-näin, aurinkoista-tietä-eteenpäin.. sekin vielä! Hän näki jo silmissään huomisen lööpit kissankokoisin kirjaimin: "Kunnanhallituksen puheenjohtaja Koikkalaisen yöllinen seikkailu Norsun kanssa"! Tai "Norsu ja Koikkalainen" ja vieressä kuva hänestä naama sekaisena. Saisi heittää hyvästit kotirauhalle. Ja kalareissut, joissa mieli ja sielu rentoutui. Nekin varmaan joutuisi jättämään, kun lehdistö roikkuisi kannoilla.
Koikkalaisen pulssi kohosi entisestään. Riittää siitä sitten hupia niille muutamille räksyttäjille, jotka olivat aina suuna, päänä ja poikittain, sanoipa hän mitä tahansa. Järki ja tosiasiat, ne olivat Koikkalaisen peruspilarit. Niistä ei lipsuttu missään asiassa. Suoraselkäisenä hän oli seisonut sanojensa ja tekojensa takana. Aina. Hän inhosi näitä nykyisiä lusmuilijoita, nuoria jolppeja, jotka keplottelivat kuka minkäkin tekosyyn varjolla elämässä eteenpäin ilman kunnianhimoa ja päättäväisyyttä. Ne hakivat sossusta kaljarahat ja notkuivat sitten keskustan baarissa, muka, parantamassa maailmaa. Niin ne olivat sanoneet, kun hän kerran oli erehtynyt kysymään.
Koikkalaista korpesi hätäkeskuksen suhtautuminen. Mutta nyt ei ollut aikaa ruveta sitä selvittämään. Siitä hän tekisi valituksen huomenna. Kun eivät kerran uskoneet, soitan poliisille. Kännykän muistissa on Puukon numero. Se tuntee minut.
Puukko istui poliisin päivystyksessä joutilaana Iltasanomien sudoku-ristikko edessään. Keskellä viikkoa oli hiljaista. Ei ollut soittoja nahisteluista ravintolan edessä tai juoppojen kuskaamista pois ihmisten silmistä. Nuorison mopokokoontumisetkin olivat siirtyneet viikonlopulle koulujen alettua. Rintataskussa kännykkä alkoi soittaa Hard rock hallelujaa. Se oli Jyri Koikkalainen. Kunnanhallituksen puheenjohtaja. Jämpti mies. Sanansa mittainen. Se selitti sekavasti jostain norsusta. Että se muka oli parkkipaikalla ja istui auton päällä. Älä nyt naurata, Puukko sanoi. Siellä nyt mitään norsuja ole. Ei niitä Suomessa asustele. Onko edes Korkeasaaressakaan. Puukko ei sitä äkkiseltään muistanut, kun siellä käynnistä oli jo vuosia aikaa.
Sen verran hän Koikkalaista tunsi, ettei olisi uskonut sen kännissäkään olevan. Keskellä viikkoa. Eikä se yleensä viinapäissään kylillä kulkenut. Joskus, pikkujouluissa tai hirvipeijaisissa, miesten joukossa, sekin otti reippaammin. Mistä se nyt oli saanut päähänsä tuon norsujutun. Puukko yritti jututtaa miestä muista asioista, kyseli oliko kunnanhallituksen istunto kestänyt niin myöhään, vai mistä Koikkalainen oli tulossa. Ei saanut siltä juuri mitään järjellistä vastausta. Se ähki ja puhisi ja selitti aina vaan siitä norsusta, miten se rikkoi sen auton ja että pitäisi saada apua ja pian. Hänestä ei yksin olisi niin ison elukan pois hätyyttäjäksi. Ja suoraan sanoen, Koikkalainen kuiskasi, en oikein uskaltaisikaan. Tuota lausetta ei Puukko ollut koskaan Koikkalaiselta uskonut kuulevansa. Sen verran rehvakasta miestä se aina oli. Isokokoinen ja isoääninen.
Puukko kysyi, oliko Koikkalainen sellaisessa paikassa, että oli turvassa, niin, no, norsulta. Sanoi, ettei ollut. Että jos se lähtee kohti, niin se on sitten menoa se. Ja että voisi hän yrittää juosta takaisin kunnantalolle, mutta kun nuo jalat ovat vähän huonona ja sydämestäkin taitaa ottaa. Ota nyt rauhassa vaan, Puukko yritti rauhoitella, minä laitan partion sinne katsomaan heti kun saan sen kiinni.
- Mitä, minne pitää mennä, kysyi vanhempi konstaapeli Harri Siren partioautosta. Ettäkö kunnanhallituksen parkkipaikalle. Ettäkö siellä on norsu! Aprillipäivä on vasta huhtikuussa, se nauroi ja sulki puhelimen.
Kyllä Puukko nyt jekuttaa liian läpinäkyvästi. Se on semmoinen koiranleuka muutenkin, mutta että ihan norsuja näillä kulmilla. Siren kääntyi kadun kulmasta kun puhelin soi uudestaan. Puukko taas. Nimi näkyi kännykän näytössä. Niin, vieläkö se norsujuttu on voimassa Siren hekotteli.
Puukko teki selontekoa soitosta. Siren muisteli nähneensä Koikkalaisen muutama päivä sitten. Kiireitään oli valitellut. Vaikka tarkemmin kun ajatteli, oli se vähän hajamieliseltä tai jotenkin oudolta vaikuttanut. Jos sillä alkaa muisti mennä. Onhan niitä semmoisia tautejakin jotka laittaa pään sekaisin.
- Aja nyt kumminkin katsomaan mikä siellä on tilanne. Ja soita heti takaisin mitä näkyy. Minä pirautan Hannalle, tarkoitan rouva Koikkalaiselle, tietääkö se mitään tästä, Puukko jatkoi.
Puukko painoi suoravalinnasta nelosen. Hanna Koikkalainen vastasi. Sen ääni kehräsi Puukon korvaan. Kysyi miten hän nyt siihen aikaan illasta soitteli. Ihan kiva kuitenkin, kun ei oltu ehditty tapaamaankaan vähään aikaan. Ei, Jyri ei ollut kotona. Oli kuulema tulossa. Saunakin oli ollut jo tuntikausia odottamassa. Puukon kerrottua Jyrin soitosta, epäuskoista hiljaisuutta kesti hetkisen, ennen kuin Hanna sai sanotuksi mitään. Ei hän Jyristä ollut mitään huomannut. Että olisi jotenkin ollut sekainen tai jotain semmosta. Vähän aikaa sitten oli puhuttu puhelimessa, kun hän oli kysellyt, mihin aikaan se oli tulossa kotiin. Hannan ääni oli muuttunut itkuiseksi. Nyt minua pelottaa, jospa se tietää meistä, Hanna sopersi. Eikä tiedä, Puukko sanoi tiukasti. Yritti rauhoitella. Sanoi poliisin jo olevan matkalla katsomaan tilannetta. Puukko käski Hannan pysymään sisällä kotona. Hän kyllä ilmoittaisi heti, kun jotain tietäisi. Pöytäpuhelin oli soinut jo hetken aikaa terävästi. Täytyy vastata toiseen puhelimeen. Ole vain rauhassa siellä.
- Sirkus Tivolista Söderholm, hyvää iltaa. Meiltä on karannut norsu. Huomattiin, kun oltiin tarkastuskierroksella näytösten jälkeen. Saisiko teiltä apua etsimiseen. Mehän ollaan täällä urheilukentällä viikonlopun. Niin kuin varmaan tiedättekin.
Puukolle valahti kylmä rinki pään ympärille. Nyt oli kiire. Oli saatava Siren puhelimen päähän. Ei se ollut vielä soittanut takaisin vaikka niin sovittiin. Kyllä sen jo olisi pitänyt olla siellä parkkipaikalla. Pitääköhän hälyttää armeijan miehet apuun. Puuman lailla Puukko ponkaisi liikkeelle ja nappasi vauhdissa auton avaimet pöydältä.
Iiris Vähämäki
Illan kokousistunto oli venynyt myöhään. Toisten lähdettyä hän oli vielä jäänyt tekemään päivällä kesken jääneitä paperitöitään. Huomasi lopettaa vasta, kun vaimo Hanna oli soittanut ja hoputtanut kotiin. Sanonut, että sauna oli ollut jo tuntikausia päällä, eikä hän enää siihen aikaa lisäisi. Koikkalainen oli täysin unohtanut koko saunan. Oli pyytänyt, että sauna olisi kylpyvalmiina, kun hän tulee.
Vaimon äänessä oli ollut hienoista kireyttä. Kotirintamalla oli viime aikoina mennyt vähän nihkeästi. Vaimo valitti, ettei heillä juuri koskaan ollut yhteistä aikaa. Että työ ja työ, se vain oli Koikkalaiselle tärkeää. No, minkäs sille mahtaa. Tärkeä virka kun on, se pitää kiireisenä. Lisäksi kaikki muut luottamustoimet. Ei niitä noin vain toisella kädellä hoidella. Ja mikä hätä sillä vaimolla on. On hulppea talo. Rahastakaan ei ollut puutetta. Sai mennä ja tulla miten halusi. Lapset, Olli ja Annika, olivat jo omillaan. Opiskelivat Helsingissä.
Ja kyllä Hanna olikin alkanut mennä. Oli teatteri- ja taideretkiä ja yöpymisiä hotelleissa. Ei viitsinyt kuulema iltamyöhällä kotiin ajaa. Nytkin loppukesästä oli ollut etelänmatkalla. Ei ollut edes kysellyt häntä mukaan.
Verestävin, kuumin silmin Koikkalainen katsoi parkkipaikan uloimpaan nurkkaan, johon hän oli auton jättänyt. Siellä se seisoi yksinäisenä, mutta sen lähistöllä liikkui jotain kummallista. JU-MA-LAT-TO-MAN iso eläin.
Koikkalaisen askeleet hidastuivat. Epätietoisena näkemäänsä hän pysähtyi kokonaan. Silmät näkivät, mutta järki ei sulattanut sitä mikä näkyi. Asfaltin reunassa seisoi suuri norsu. Norsu se oli. Ihan selvästi. Sen liikutteli isoja korviaan ja heilautti pitkää kärsäänsä puolelta toiselle. Koikkalainen katsoi hätäisenä ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään. Kaikkialla oli hiljaista. Vain kauempaa, isolta tieltä, kuului autojen ääniä.
Sumu kietoutui katulamppuihin tehden kehän niiden ympärille. Koikkalainen pyörähti ympäri. Käveli muutaman askeleen. Kääntyi takaisin. Siellä se norsu seisoi. Kuin jokin fossiili menneisyydestä, unohtunut jättiläinen. Väärässä paikassa, väärään aikaan.
Ei tämä voi olla totta, Koikkalainen päätteli. Olenko minä tulossa hulluksi. Vai meneekö tämä liikarasituksen piikkiin. Sanotaan, että kyllä ne pienet elefantit hyppii, mutta vain pikkutunneilla ja isossa laitamyötäisessä. Eikä Koikkalainen ollut ottanut koko päivänä kahvia ja vettä vahvempaa. Ei tämä ole muuta kuin harhanäkö. Hän otti muutaman rivakan askeleen auton suuntaan. Eläin ei hävinnyt. Päin vastoin. Se otti muutaman raskaan askeleen eteenpäin.
Nyt Koikkalaisella alkoi olla totiset oltavat. Oli miten oli. Jonnekin olisi pakoon päästävä, jos se alkaisi tulemaan kohti. Päässä takoi, kuinka nopeasti ne mahtavat liikkua. Luonto-ohjelmissa hän oli niiden nähnyt juoksevan korvat lepattaen aikamoista vauhtia.
Kadun toisella puolella kasvoi vaahteroita. Niiden oksat olivat sen verran ylhäällä ettei Koikkalainen niihin yltäisi. Nuoruusvuosien ketteryys oli vaihtunut keski-iän pyylevään vatsanseutuun. Jos se eläin alkaa täyttä laukkaa tulemaan, olen mennyttä kalua, Koikkalaisen aivoissa takoi. Rauha, rauha, hän hoki itsekseen. Peräännyt hitaasti, niinhän neuvotaan, jos karhu tulee vastaan. Tepsisikö se norsuihin. Karhuja kyllä nykyisin voisikin kävellä vastaan, toisin kuin norsuja. Koikkalainen huitaisi hätäisesti käsillään ylös alas hätyytelläkseen eläimen tiehensä. Norsu pysähtyi. Se roikotti kärsäänsä kuin miettien mihin päin lähtisi. Se oli juuri Koikkalaisen auton edessä. Koikkalainen kaiveli kännykän taskusta ja näppäili yks-yks-kakkosen. Samassa kuului valtava rysähdys. Terävä, peltien rusentuva ääni.
- Ei perkele, nyt se istuu auton päällä, Koikkalainen huusi puhelimeen.
- Anteeksi, mitä tapahtuu ja missä, kuului kännykästä.
- Norsu, se hajottaa minun auton. Koko etupää on hajalla.
Henkäyksen verran hiljaisuutta puhelimen toisessa päässä. Koikkalaiselta valui ilkeästi kylmä hikinoro niskasta selkään. Norsu, täällä, keskellä Suomen alkusyksyä. Sen täytyi kuulostaa tosi sekavalta puheelta. Tuli mieleen vuosikymmen sitten yhden kesän kuplauutinen leijonasta, joka oli nähty menevän yli tien. Lehdet olivat revitelleet sivukaupalla juttuja siitä ja ihmiset naureskelleet ja vitsailleet. Oli lyöty vetoja ja arvailuja jutun todenperästä. Eikä sitä koskaan oikeaksi todistettukaan. Leijonan nähnyttä miestä alettiin pitämään latvasta lahona, suorastaan kylähulluna.
- Jyrki Koikkalainen täällä on kun puhuu. Rantaperkaalta. Ylitöistä olen tulossa ja uskokaa pois, täällä on norsu. Ja se istuu minun autoni päällä.
Hätäkeskuksen vastaaja huokaisi kyllästyneesti. Mistä näitä hulluja aina riittää tänne soittelemaan. Tämäkin, että norsuja! Hyvä kun puheesta sai selvää. Kännissä tietysti.
- Kuulkaahan nyt Koikkalainen. Ottakaa vaikka taksi ja menkää kiltisti kotiinne. Ei siellä mitään norsua ole. Suomessa.
Yhteys katkaistiin. Koikkalainen tuijotti tyhjänä kännykän pimeää ruutua. Norsu ei ollut minnekään hävinnyt. Siellä se istui ja hänen uutuuden karhea Mersunsa oli sen tuhannen kappaleina. Pitäisi olla David Copperfield paikalla. Sehän aikoinaan kadotti kokonaisen kerrostalon taikatempullaan. Saati sitten yhden norsun.
Koikkalaisen päässä soi kaksi-pientä-elefanttia-marssi-näin, aurinkoista-tietä-eteenpäin.. sekin vielä! Hän näki jo silmissään huomisen lööpit kissankokoisin kirjaimin: "Kunnanhallituksen puheenjohtaja Koikkalaisen yöllinen seikkailu Norsun kanssa"! Tai "Norsu ja Koikkalainen" ja vieressä kuva hänestä naama sekaisena. Saisi heittää hyvästit kotirauhalle. Ja kalareissut, joissa mieli ja sielu rentoutui. Nekin varmaan joutuisi jättämään, kun lehdistö roikkuisi kannoilla.
Koikkalaisen pulssi kohosi entisestään. Riittää siitä sitten hupia niille muutamille räksyttäjille, jotka olivat aina suuna, päänä ja poikittain, sanoipa hän mitä tahansa. Järki ja tosiasiat, ne olivat Koikkalaisen peruspilarit. Niistä ei lipsuttu missään asiassa. Suoraselkäisenä hän oli seisonut sanojensa ja tekojensa takana. Aina. Hän inhosi näitä nykyisiä lusmuilijoita, nuoria jolppeja, jotka keplottelivat kuka minkäkin tekosyyn varjolla elämässä eteenpäin ilman kunnianhimoa ja päättäväisyyttä. Ne hakivat sossusta kaljarahat ja notkuivat sitten keskustan baarissa, muka, parantamassa maailmaa. Niin ne olivat sanoneet, kun hän kerran oli erehtynyt kysymään.
Koikkalaista korpesi hätäkeskuksen suhtautuminen. Mutta nyt ei ollut aikaa ruveta sitä selvittämään. Siitä hän tekisi valituksen huomenna. Kun eivät kerran uskoneet, soitan poliisille. Kännykän muistissa on Puukon numero. Se tuntee minut.
Puukko istui poliisin päivystyksessä joutilaana Iltasanomien sudoku-ristikko edessään. Keskellä viikkoa oli hiljaista. Ei ollut soittoja nahisteluista ravintolan edessä tai juoppojen kuskaamista pois ihmisten silmistä. Nuorison mopokokoontumisetkin olivat siirtyneet viikonlopulle koulujen alettua. Rintataskussa kännykkä alkoi soittaa Hard rock hallelujaa. Se oli Jyri Koikkalainen. Kunnanhallituksen puheenjohtaja. Jämpti mies. Sanansa mittainen. Se selitti sekavasti jostain norsusta. Että se muka oli parkkipaikalla ja istui auton päällä. Älä nyt naurata, Puukko sanoi. Siellä nyt mitään norsuja ole. Ei niitä Suomessa asustele. Onko edes Korkeasaaressakaan. Puukko ei sitä äkkiseltään muistanut, kun siellä käynnistä oli jo vuosia aikaa.
Sen verran hän Koikkalaista tunsi, ettei olisi uskonut sen kännissäkään olevan. Keskellä viikkoa. Eikä se yleensä viinapäissään kylillä kulkenut. Joskus, pikkujouluissa tai hirvipeijaisissa, miesten joukossa, sekin otti reippaammin. Mistä se nyt oli saanut päähänsä tuon norsujutun. Puukko yritti jututtaa miestä muista asioista, kyseli oliko kunnanhallituksen istunto kestänyt niin myöhään, vai mistä Koikkalainen oli tulossa. Ei saanut siltä juuri mitään järjellistä vastausta. Se ähki ja puhisi ja selitti aina vaan siitä norsusta, miten se rikkoi sen auton ja että pitäisi saada apua ja pian. Hänestä ei yksin olisi niin ison elukan pois hätyyttäjäksi. Ja suoraan sanoen, Koikkalainen kuiskasi, en oikein uskaltaisikaan. Tuota lausetta ei Puukko ollut koskaan Koikkalaiselta uskonut kuulevansa. Sen verran rehvakasta miestä se aina oli. Isokokoinen ja isoääninen.
Puukko kysyi, oliko Koikkalainen sellaisessa paikassa, että oli turvassa, niin, no, norsulta. Sanoi, ettei ollut. Että jos se lähtee kohti, niin se on sitten menoa se. Ja että voisi hän yrittää juosta takaisin kunnantalolle, mutta kun nuo jalat ovat vähän huonona ja sydämestäkin taitaa ottaa. Ota nyt rauhassa vaan, Puukko yritti rauhoitella, minä laitan partion sinne katsomaan heti kun saan sen kiinni.
- Mitä, minne pitää mennä, kysyi vanhempi konstaapeli Harri Siren partioautosta. Ettäkö kunnanhallituksen parkkipaikalle. Ettäkö siellä on norsu! Aprillipäivä on vasta huhtikuussa, se nauroi ja sulki puhelimen.
Kyllä Puukko nyt jekuttaa liian läpinäkyvästi. Se on semmoinen koiranleuka muutenkin, mutta että ihan norsuja näillä kulmilla. Siren kääntyi kadun kulmasta kun puhelin soi uudestaan. Puukko taas. Nimi näkyi kännykän näytössä. Niin, vieläkö se norsujuttu on voimassa Siren hekotteli.
Puukko teki selontekoa soitosta. Siren muisteli nähneensä Koikkalaisen muutama päivä sitten. Kiireitään oli valitellut. Vaikka tarkemmin kun ajatteli, oli se vähän hajamieliseltä tai jotenkin oudolta vaikuttanut. Jos sillä alkaa muisti mennä. Onhan niitä semmoisia tautejakin jotka laittaa pään sekaisin.
- Aja nyt kumminkin katsomaan mikä siellä on tilanne. Ja soita heti takaisin mitä näkyy. Minä pirautan Hannalle, tarkoitan rouva Koikkalaiselle, tietääkö se mitään tästä, Puukko jatkoi.
Puukko painoi suoravalinnasta nelosen. Hanna Koikkalainen vastasi. Sen ääni kehräsi Puukon korvaan. Kysyi miten hän nyt siihen aikaan illasta soitteli. Ihan kiva kuitenkin, kun ei oltu ehditty tapaamaankaan vähään aikaan. Ei, Jyri ei ollut kotona. Oli kuulema tulossa. Saunakin oli ollut jo tuntikausia odottamassa. Puukon kerrottua Jyrin soitosta, epäuskoista hiljaisuutta kesti hetkisen, ennen kuin Hanna sai sanotuksi mitään. Ei hän Jyristä ollut mitään huomannut. Että olisi jotenkin ollut sekainen tai jotain semmosta. Vähän aikaa sitten oli puhuttu puhelimessa, kun hän oli kysellyt, mihin aikaan se oli tulossa kotiin. Hannan ääni oli muuttunut itkuiseksi. Nyt minua pelottaa, jospa se tietää meistä, Hanna sopersi. Eikä tiedä, Puukko sanoi tiukasti. Yritti rauhoitella. Sanoi poliisin jo olevan matkalla katsomaan tilannetta. Puukko käski Hannan pysymään sisällä kotona. Hän kyllä ilmoittaisi heti, kun jotain tietäisi. Pöytäpuhelin oli soinut jo hetken aikaa terävästi. Täytyy vastata toiseen puhelimeen. Ole vain rauhassa siellä.
- Sirkus Tivolista Söderholm, hyvää iltaa. Meiltä on karannut norsu. Huomattiin, kun oltiin tarkastuskierroksella näytösten jälkeen. Saisiko teiltä apua etsimiseen. Mehän ollaan täällä urheilukentällä viikonlopun. Niin kuin varmaan tiedättekin.
Puukolle valahti kylmä rinki pään ympärille. Nyt oli kiire. Oli saatava Siren puhelimen päähän. Ei se ollut vielä soittanut takaisin vaikka niin sovittiin. Kyllä sen jo olisi pitänyt olla siellä parkkipaikalla. Pitääköhän hälyttää armeijan miehet apuun. Puuman lailla Puukko ponkaisi liikkeelle ja nappasi vauhdissa auton avaimet pöydältä.
Iiris Vähämäki
Kari Uotila, Brutus
Rouva astui ovesta, helminauha heilahti. Hän sipaisi vaaleaa peruukkiaan ja korjasi tiaraansa. Guccin käsilaukku keinahteli käsivarressa.
Keski-iän tarjoilemat rypyt oli täytetty meikkivoiteella ja päällystetty puuterilla. Lopputulos näytti lähinnä kalmankalpealta, Jeeves ajatteli ja nykäisi lipasta lakkinsa syvemmälle päähänsä.
”Jeeves!” nainen kailotti. ”Lähdetään.”
He kävelivät kohti kartanon pihalla kököttävää Rolls-Roycea. Pihasora rahisi mustien kenkien alla. Naisen kapeat ja pitkät korot pistivät reikiä hiekkaan.
Nainen pysähtyi.
”Jeeves!” hän sanoi, ”näittekö tuon?”
”Näinkö minkä, rouva?”
”Jokin elukka vilisti auton alle.”
Jeeves koitti hiipiä lähemmäksi autoa, mutta soran rahina teki yrityksen tyhjäksi. Hän kumartui mustan auton eturenkaan kohdalle ja kurkisti auton alle. Mitään ei näkynyt, mutta pientä rapinaa kuului. Jeeves suoristi selkänsä.
”Hetki vain rouva, tarkistan asian.”
Hän avasi etuoven, nykäisi kädellään jotain ja konepelti loksahti. Hän kiersi auton etupuolelle ja avasi pellin. Hän kurkisti moottoritilaan, venytti kaulaansa, käänteli päätään, kurkotti pidemmälle, katseli lähemmäksi. Äkkiä hän jähmettyi.
Hän kiersi auton taakse, avasi tavaratilan kannen ja kolisteli itselleen taskulampun.
”Hetki vain”, hän sanoi kysymysmerkin näköiselle emännälleen.
Jeeves palasi etupuolelle ja napsautti valoa moottoritilaan. Hän kohotti kulmakarvaansa.
”Tuolla hieman syvemmällä moottorin vieressä näyttäisi olevan jonkinlainen pesä.”
”Pesäkö?”
”Niin, rouva.”
”Mikä pesä? Minkä otuksen pesä?”
Samassa orava jätti piilopaikkansa auton alla, vilisti hurjaa vauhtia rouvan ohi. Pikkukivet lentelivät ja hiekka pöllysi, kun se loikki kohti kartanoa.
Rouva kiljaisi ja pomppasi askelen sivulle.
”Mikä se oli?”
”Oravalta se näytti, rouva.”
Jeeves katsoi lähemmin pesää. Se näytti punaiselta ja siellä kiilteli jotain. Jeeves pujotteli kättään kohti pesää. Jokin terävä kulma raapaisi haavan hänen kämmenselkäänsä.
”Perkele!”
”Jeeves!”
”Anteeksi, rouva.”
Viimein Jeeves tavoitti sormenpäillään pesän, puristi reunan sormiensa väliin ja veti kätensä pois. Mukana tuli punaista silkkiä. Jokin rapisi ja kolisi ja putosi sitten hiekalle.
”Minun yöpaitani!” rouva huudahti.
Jeeves laskeutui polvilleen ja kurkisti auton alle. Siellä kiilteli jotain sinistä. Jeeves kurkotti sen käteensä. Hän nousi ja avasi kämmenensä rouvan silmien edessä.
”Minun topaasini!”
Rouva poimi jalokiven Jeevesin kädestä.
”Miten nämä täällä voivat olla? Luulin hukanneeni nämä.”
Jeeves etsi oravaa katseellaan. Se oli kadonnut.
”Samantekevää. Lähdetään, Jeeves, olemme jo myöhässä. Enemmän, kuin muodikkaasti myöhässä.”
Rouva kääntyi kohti auton takaovea ja Jeeves kiirehti sen kahvaan kiinni.
”Hetkinen, Jeeves.” Rouva Lindblom-Töttenström katseli peilikuvaansa auton ikkunassa. ”Olisikohan musta peruukkini sittenkin ollut sopivampi.”
Jeevesin suu aukesi, mutta vain sekunniksi. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja päästi irti ovenkahvasta.
”Kyllä, vaihdan peruukkini mustaan, Jeeves.”
”Kyllä, rouva.”
Rouva Lindblom-Töttenström kääntyi kohti kartanoaan. Hänen stoolansa heilahteli. Jeeves nosti lakkinsa takaraivolleen ja pyyhkäisi otsaansa.
Rouva saavutti kartanon pääoven ja kolisutti kolkutinta. Hetken kuluttua ovi aukeni.
“Kylläpä kesti!”
“Suokaa anteeksi, rouva”, hovimestari sanoi.
Rouva harppoi Jamesin ohitse, korot kopisivat kovalla lattialla. Hän kiirehti portaat ylös. James katseli hänen jälkeensä kasvot peruslukemilla, halveksunta ajatuksissaan. Hän jäi eteisaulaan päivystämään.
Yläkerrasta kuului kirkaisu. Jamesin ilme ei värähtänytkään. Mitähän akka nyt äkkäsi, hän ajatteli. Hän lähti portaisiin arvokkaan rauhallisesti.
“James!” rouva rääkyi. James ilmestyi oviaukkoon.
“James, täällä oli orava! Viheliäinen otus! Ja se vei mustan peruukkini!”
James asteli avoimelle ikkunalle. Hän katsoi alas pihalle ja näki oravan vilistävän poispäin talosta jokin musta möykky hampaissaan.
“Päästä Brutus irti”, rouva sanoi.
James veti Brutusta hihnasta kohti ulko-ovea. Se harasi vastaan, kynnet raapivat lattiaa. Se vinkui ja haukahteli, ärisi ja paljasteli hampaitaan. James tarttui sitä niskasta, avasi oven, otti kaulapannan irti, heitti koiran pihalle ja pamautti oven kiinni. Brutus säntäsi takaisin ovelle ja alkoi raapia sitä. Se haukkui ja kynsi ovea.
Ulkoilma oli täynnä hajuja. Pelottavia hajuja. Brutus vapisi. Se lähti varovasti ovelta kohti pihaa. Se katseli ympärilleen. Jokin outo lemu tuntui nyt muita voimakkaampana. Brutus kipitti lähimmän pensaan taakse piiloon. Se kurkisti pensaasta ja näki kammottavan hirviön aivan edessään. Hirviöllä oli jokin saalis, se oli jo tappanut jonkin mustan, karvaisen otuksen! Brutus vinkaisi ja pomppasi taaksepäin.
Hirviö otti askelen kohti Brutusta. Brutuksen pienet, hennot puudelin takajalat vapisivat. Se säntäsi pois, etsi katseellaan pelastusta, näki pihalla omenapuun, ei tiennyt, että koirat eivät osaa kiivetä puihin, ja kiipesi omenapuun latvaan. Sieltä se katseli, kuinka hirviö tepasteli hitaasti puun juurelle, ja katsoi ylös. Sen katse tuntui porautuvan Brutuksen takaraivoon saakka ja se täytti Brutuksen mielen turruttavalla paniikilla.
Viimein hirviö kääntyi ja lähti poispäin. Brutus päätti, ettei milloinkaan laskeutuisi puusta alas.
Kari Uotila
Keski-iän tarjoilemat rypyt oli täytetty meikkivoiteella ja päällystetty puuterilla. Lopputulos näytti lähinnä kalmankalpealta, Jeeves ajatteli ja nykäisi lipasta lakkinsa syvemmälle päähänsä.
”Jeeves!” nainen kailotti. ”Lähdetään.”
He kävelivät kohti kartanon pihalla kököttävää Rolls-Roycea. Pihasora rahisi mustien kenkien alla. Naisen kapeat ja pitkät korot pistivät reikiä hiekkaan.
Nainen pysähtyi.
”Jeeves!” hän sanoi, ”näittekö tuon?”
”Näinkö minkä, rouva?”
”Jokin elukka vilisti auton alle.”
Jeeves koitti hiipiä lähemmäksi autoa, mutta soran rahina teki yrityksen tyhjäksi. Hän kumartui mustan auton eturenkaan kohdalle ja kurkisti auton alle. Mitään ei näkynyt, mutta pientä rapinaa kuului. Jeeves suoristi selkänsä.
”Hetki vain rouva, tarkistan asian.”
Hän avasi etuoven, nykäisi kädellään jotain ja konepelti loksahti. Hän kiersi auton etupuolelle ja avasi pellin. Hän kurkisti moottoritilaan, venytti kaulaansa, käänteli päätään, kurkotti pidemmälle, katseli lähemmäksi. Äkkiä hän jähmettyi.
Hän kiersi auton taakse, avasi tavaratilan kannen ja kolisteli itselleen taskulampun.
”Hetki vain”, hän sanoi kysymysmerkin näköiselle emännälleen.
Jeeves palasi etupuolelle ja napsautti valoa moottoritilaan. Hän kohotti kulmakarvaansa.
”Tuolla hieman syvemmällä moottorin vieressä näyttäisi olevan jonkinlainen pesä.”
”Pesäkö?”
”Niin, rouva.”
”Mikä pesä? Minkä otuksen pesä?”
Samassa orava jätti piilopaikkansa auton alla, vilisti hurjaa vauhtia rouvan ohi. Pikkukivet lentelivät ja hiekka pöllysi, kun se loikki kohti kartanoa.
Rouva kiljaisi ja pomppasi askelen sivulle.
”Mikä se oli?”
”Oravalta se näytti, rouva.”
Jeeves katsoi lähemmin pesää. Se näytti punaiselta ja siellä kiilteli jotain. Jeeves pujotteli kättään kohti pesää. Jokin terävä kulma raapaisi haavan hänen kämmenselkäänsä.
”Perkele!”
”Jeeves!”
”Anteeksi, rouva.”
Viimein Jeeves tavoitti sormenpäillään pesän, puristi reunan sormiensa väliin ja veti kätensä pois. Mukana tuli punaista silkkiä. Jokin rapisi ja kolisi ja putosi sitten hiekalle.
”Minun yöpaitani!” rouva huudahti.
Jeeves laskeutui polvilleen ja kurkisti auton alle. Siellä kiilteli jotain sinistä. Jeeves kurkotti sen käteensä. Hän nousi ja avasi kämmenensä rouvan silmien edessä.
”Minun topaasini!”
Rouva poimi jalokiven Jeevesin kädestä.
”Miten nämä täällä voivat olla? Luulin hukanneeni nämä.”
Jeeves etsi oravaa katseellaan. Se oli kadonnut.
”Samantekevää. Lähdetään, Jeeves, olemme jo myöhässä. Enemmän, kuin muodikkaasti myöhässä.”
Rouva kääntyi kohti auton takaovea ja Jeeves kiirehti sen kahvaan kiinni.
”Hetkinen, Jeeves.” Rouva Lindblom-Töttenström katseli peilikuvaansa auton ikkunassa. ”Olisikohan musta peruukkini sittenkin ollut sopivampi.”
Jeevesin suu aukesi, mutta vain sekunniksi. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja päästi irti ovenkahvasta.
”Kyllä, vaihdan peruukkini mustaan, Jeeves.”
”Kyllä, rouva.”
Rouva Lindblom-Töttenström kääntyi kohti kartanoaan. Hänen stoolansa heilahteli. Jeeves nosti lakkinsa takaraivolleen ja pyyhkäisi otsaansa.
Rouva saavutti kartanon pääoven ja kolisutti kolkutinta. Hetken kuluttua ovi aukeni.
“Kylläpä kesti!”
“Suokaa anteeksi, rouva”, hovimestari sanoi.
Rouva harppoi Jamesin ohitse, korot kopisivat kovalla lattialla. Hän kiirehti portaat ylös. James katseli hänen jälkeensä kasvot peruslukemilla, halveksunta ajatuksissaan. Hän jäi eteisaulaan päivystämään.
Yläkerrasta kuului kirkaisu. Jamesin ilme ei värähtänytkään. Mitähän akka nyt äkkäsi, hän ajatteli. Hän lähti portaisiin arvokkaan rauhallisesti.
“James!” rouva rääkyi. James ilmestyi oviaukkoon.
“James, täällä oli orava! Viheliäinen otus! Ja se vei mustan peruukkini!”
James asteli avoimelle ikkunalle. Hän katsoi alas pihalle ja näki oravan vilistävän poispäin talosta jokin musta möykky hampaissaan.
“Päästä Brutus irti”, rouva sanoi.
James veti Brutusta hihnasta kohti ulko-ovea. Se harasi vastaan, kynnet raapivat lattiaa. Se vinkui ja haukahteli, ärisi ja paljasteli hampaitaan. James tarttui sitä niskasta, avasi oven, otti kaulapannan irti, heitti koiran pihalle ja pamautti oven kiinni. Brutus säntäsi takaisin ovelle ja alkoi raapia sitä. Se haukkui ja kynsi ovea.
Ulkoilma oli täynnä hajuja. Pelottavia hajuja. Brutus vapisi. Se lähti varovasti ovelta kohti pihaa. Se katseli ympärilleen. Jokin outo lemu tuntui nyt muita voimakkaampana. Brutus kipitti lähimmän pensaan taakse piiloon. Se kurkisti pensaasta ja näki kammottavan hirviön aivan edessään. Hirviöllä oli jokin saalis, se oli jo tappanut jonkin mustan, karvaisen otuksen! Brutus vinkaisi ja pomppasi taaksepäin.
Hirviö otti askelen kohti Brutusta. Brutuksen pienet, hennot puudelin takajalat vapisivat. Se säntäsi pois, etsi katseellaan pelastusta, näki pihalla omenapuun, ei tiennyt, että koirat eivät osaa kiivetä puihin, ja kiipesi omenapuun latvaan. Sieltä se katseli, kuinka hirviö tepasteli hitaasti puun juurelle, ja katsoi ylös. Sen katse tuntui porautuvan Brutuksen takaraivoon saakka ja se täytti Brutuksen mielen turruttavalla paniikilla.
Viimein hirviö kääntyi ja lähti poispäin. Brutus päätti, ettei milloinkaan laskeutuisi puusta alas.
Kari Uotila
Eeva Petänen, Toukankakkaa
Sirkka vilkaisee toimiston sinnikkäästi talviaikaa näyttävää seinäkelloa. Sen mukaan työpäivä päättyy vasta parin tunnin kuluttua. No, kohta se pääsee rytmiin mukaan - siihen samaan jokavuotiseen varhain pimenevien iltojen, toppatakkien ja syysflunssien talvihorrokseen.
Mutta ei vielä tänään. Tänään vietetään muijien kanssa kuntosalin avajaisia. Niin kuin on vietetty jo monena vuonna. Jatkot pidetään tällä kertaa heillä. Se on sovittu jo eilen. Jääkaapissa odottaa lihaisa syyspata kolmetuntistaan uunissa. Kari on luvannut, että siirtää sen, ennen kuin lähtevät poikien kanssa panemaan mökkiä talviteloilleen. Salilta tultua tarvitsee enää kattaa pöytä, veistää muutama limpunsiivu ja työntää valmis pannukakkutaikina uuniin. Lisäksi omenahilloa, jota on keitetty pitkin syksyä puusta pudonneista.
Naiset alkavat jo vaivihkaa kokoilla kamppeitaan. Jutut eivät enää tahdo pysyä työympyröissä. Vitsaillaan ja naureskellaan. Illalla vielä enemmin. Päästään purkamaan ja perkaamaan sitä, joka äänettömästi pujahtelevana ryttää mielen mykkyröiksi. Mukavaa, että kaikki viisi toisistaan välittävää pääsevät tulemaan. Perheet ovat sopuisia ja ukot kaukaa viisaita.
– Mikä nyt niin hauskaa on? Kertokaa minullekin. Ovesta äänettömästi pujahtava vajaat puoli vuotta sitten yrityksessä aloittanut toimistopäällikkö jähmettää naisista mykkiä.
– Eei tässä mitään. Kuntosalille aateltiin mennä. Sirkka sulkee koneensa, vääntää painavan laukun olalleen…
– Millä salilla te?
– Täällä pohjakerroksessa, virma on antanu luvan. Saara puolustautuu. Muut nyökkäävät.
– En minä sillä. Voisin tulla. Tutustumaan. Minulla kulkee autossa varusteet mukana. En edes tiennyt salin olemassaolosta. Käyn muutenkin pari kertaa viikossa. En tosin täällä. Keskustassa, Fit to U Ladyssa.
Salilla viikon vastukset purkautuvat. Juuri, kun joku keksii ihmetellä, ettei vittuleidi sitten vaivautunut tutustumiskäynnille, tämä pujahtaa ovesta:
– Sori, tytöt, olen vähän myöhässä. Piti hakea poju päivähoidosta. Mies soitti, että kokous venyy. Missä voi vaihtaa salivaatteet?
Ovea lähinnä painoja heilutteleva lähtee opastamaan. Poika jää potkiskelemaan juoksumaton laitaa. Omia jälkeläisiään sujuvasti luotsaavat naiset tuijottavat avuttomina, mutta helpottuvat, kun tiukkatrikoinen leidi palaa.
– Mamma, mulla on, poika puristaa polvet yhteen.
– Missä täällä on WC?
Sama oven lähellä voimaillut lähtee uudelleen oppaaksi. Naiset vilkaisevat toisiinsa. Sanaakaan ei tarvita, nyökätään vain. Laitteiden liikkeet hidastuvat, pysähtyvät. On keksittävä, miten piinan voi päättää sopuisasti. Hetken kuluttua alkaa kuulua mutinoita; ei syksyn ensimmäisissä reeneissä saa liikaa huhkia, taitaa jo kotoväki odottaa, täytyy tästä…
Ulko-ovella naiset seisovat ryppäänä, pyörähtelevät, vaihtavat paikkaa keskenään. Kiire kotiin näyttää unohtuneen.
– Mihin päin te olette menossa? Minun kyytiini mahtuu kaksi.
Tarjous ei ota tulta. Naiset pyörähtelevät edelleen. Alkaa kuulua mutinaa, kiitos-eitä, bussi menee ihan oven eteen.
– Sitä paitsi, Sirkka rykii sanojaan selvemmiksi, me ajateltiin että, kun ukko vei pesueen maalle, niin voitaisiin mennä meille. On syyspata uunissa. Niin, että kiitos nyt…
– Voi sehän on ihan hurmaavaa. Tulkaa nyt joku kyytiin oppaaksi, niin lähdetään.
Sirkalla on kiire. Epäkohteliasta tai ei, hän ryntää sisään ensimmäisenä, sulkee poikien huoneen oven, tuuppaa raskaan nojatuolin sen eteen ja vasta sitten aloittaa emännän liturgian: tervetulot, riisukaa takit, peremmälle, olkaa kuin kotonanne. Sitten hän ryntää keittiöön. Pata on kypsää. Hän tarkistaa maut kohdalleen, pyytää paria naista avukseen pöytää kattamaan ja kemut voivat alkaa.
– Miten se tuo poika, syökö hän mieluummin lusikalla vai haarukalla, Sirkka huolehtii.
– Viisivuotias! Haarukalla luonnollisesti. Meillä on aloitettu tapakasvatus jo parivuotiaasta.
Poika haluaa tietää, mitä hänelle yritetään tuputtaa. Hän tökkii lihapaloja lautasen reunoille, mulkaisee Sirkan voitelemaa limpun siivua ja tönäisee sen äitinsä syliin. Juomakseen hän hyväksyy vain Eila-laktoosittoman, kevytmaidon, jota emännällä ei ole tarjota. Neuvottelun tuloksena appelsiinitrip onkin ihan ”joo”.
Äiti tulee pojan tueksi. Niin, että mitä kaikkea ihanaa emäntä on pataansa kerännyt. Ja niin on tämän esiteltävä reseptinsä: liha on nautaa, sitten on oman maan perunoita ja porkkanoita ja sipuleja, lanttu on marketista. Mausteista on tulla kynnyskysymys. Suolaa ja pippuria ja yrttejä. Ei kai sentään liemikuutioista. Ei.
Mielessään Sirkka kiittää tasapuolisesti kaikkia kokkauksen jumaluuksia ja emäntien suojeluspyhimyksiä. Jotain varjelusta. Jää allergiaraportointi ainakin vähemmälle. Likeltä piti, ettei sekaan tipahtanut pari hyllyyn unohtunutta knorria. Siinähän olisivat natriumglutamaatti ja selleri korostaneet umamia. Onneksi korvasin ne mökkipihan lipstikalla.
Pöydän ympärillä reseptiä omaksutaan hartain mielin. Mutta viisautta ja tietoa on tarjolla lisää:
– Ihanaa, kun joku näkee näin paljon vaivaa. Tällaisiin teidän juhlahetkiinne tämä on omiaan, mutta jokapäiväiseen ateriointiin pohjoismaiset ravitsemussuositukset kyllä edellyttävät vähän toisenlaista lautasmallia. Onko tuttu: puolet kasviksia, neljäsosa proteiinia ja neljäsosa hiilihydraatteja. Tämä kannattaa opetella, vaikka parin vuoden päästä vasta Valtion ravitsemusneuvottelukunta saa työnsä valmiiksi. Meillä kotona on keittiön seinällä sekä lautasmalli että ruokaympyrä. Pysyy paremmin kontrollissa, että kasviksia puoli kiloa päivässä. Tosi hyvä tuki painon pudotukseen. Kopioinkin ne sosiaalitilaan, niin voidaan perehtyä paremmin.
Omenapannukakku kesyttää aikuiset, mutta poju ei luovuta, vaan vaatii mammalta selitystä lautasella lepäävästä ryppyisestä ohukaisesta – ja miksi se peitetään tuollaisella keltaisella ja mamma yrittää valistaa kultapientään – turhaan. Poika kehittelee itkua.
Sirkkaa alkaa säälittää väsynyt pieni mies. Hän kysyy, josko omena maistuisi paremmin. Poika ottaa omenan ja on jo haukkaamassa siitä, kun huomaa sen kyljessä reiän.
– Ai, saitkin taikaomenan, Sirkka toteaa. Yksi runoilija, oli löytänyt samanlaisen ja kuulepa, mitä hän minulle kertoi:
Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen ääniltä erottaa
astioiden helinää.
Toukka tiskaa.
Poika hiljenee tuijottamaan omenaansa. Syrjäsilmin Sirkka vilkuilee, josko jo rauhoittuisi. Tämä painaa hedelmän korvalleen, helistää sitä ja kuuntelee. Kyllästyy hetken päästä ja alkaa kaivella reikää suuremmaksi. Sormeen tarttuu ruskeaa mönjää.
– Toukankakkaa!
Vieraat tekevät lähtöä. Pettyneinä kukin tahollaan ja tavallaan.
Sirkka rojahtaa oven eteen siirtämänsä tuolin pehmeään syliin. On tyytyväinen, että väki on maalla; ei tarvitse selitellä itselleen eikä muille. Pää jauhaa tyhjää, mutta eihän se kauan malta.
Syyslauantaisin tehdään ”saksalaista”: voipaketista lohkaistaan puolet, mukaan käsivarallinen sokeria ja aloitetaan vimmattu lapaluita juiliva hieronta. Valkoisen vaahdon liittoon eivät munat hevillä suostu. Litisevät klöntit kiertävät kauhaa.
Eivät tiedä, kenen taikinaa on tarkoituksenaan nostattaa. Äidille moinen venkoilu on pikkujuttu:
– Pyöritä nopeammin!
Ja juuri, kun käsivarsi on juuttumassa pysyvään koukkuun ja lapaluu natisee liitoksissaan, munat luovuttavat. Massa hajoaa pieniksi ryyneiksi. Vehnäjauhoryöppy ja ruokalusikallinen leivinjauhetta taikoo taikinan uunipellilliseksi maahanpudonneiden pohjaa. Päällimmäiseksi rutka ropsaus sokeria ja kanelia ja hellan uuniin.
Sitten vain syömään? Ehei nyt sentään. Ensin on varovasti tunnusteltava, onko herkkupalan ansainnut: saunapuut ja vedet kannettu, matot tampattu, lattiat pesty, vahdittu pikkusisko, onko ollut ylipäätään kiltti kuluneen viikon.
Pala lohkeaa! Sokerin, voin, hilloontuneiden omenoiden ja kanelin makunystyröihin imeytyvä aromi raapii pysyvän muistijäljen. Yksinkertainen viesti pään sisällä ja sisältä:
– Makeaa, rasvaista; kiltti tyttö, hyvä mieli.
Puhukaa mitä puhutte, te kaikki eri aikakausien ja suuntauksien terveysgurut. Saatte rauhassa mutustella lyhyitä ja pitkiä hiilareitanne, eläin- ja kasvikunnan protskujanne, yksin,- kaksin-, moninkerroin- tai transrasvojanne. Eilen kielsitte kookosöljyn, tänään se on vain hyväksi. Sokerit, ja insuliiniresistenssi; kakkostyyppi. Ne eivät minusta kiltimpää tee.
Sirkka poimii maljasta omenia yksitellen, josko olisi jonkun kuoressa reikä. Voisi haastaa asukkaan kanssaan tiskaamaan. Saisi illan aameneen.
Eeva Petänen
Mutta ei vielä tänään. Tänään vietetään muijien kanssa kuntosalin avajaisia. Niin kuin on vietetty jo monena vuonna. Jatkot pidetään tällä kertaa heillä. Se on sovittu jo eilen. Jääkaapissa odottaa lihaisa syyspata kolmetuntistaan uunissa. Kari on luvannut, että siirtää sen, ennen kuin lähtevät poikien kanssa panemaan mökkiä talviteloilleen. Salilta tultua tarvitsee enää kattaa pöytä, veistää muutama limpunsiivu ja työntää valmis pannukakkutaikina uuniin. Lisäksi omenahilloa, jota on keitetty pitkin syksyä puusta pudonneista.
Naiset alkavat jo vaivihkaa kokoilla kamppeitaan. Jutut eivät enää tahdo pysyä työympyröissä. Vitsaillaan ja naureskellaan. Illalla vielä enemmin. Päästään purkamaan ja perkaamaan sitä, joka äänettömästi pujahtelevana ryttää mielen mykkyröiksi. Mukavaa, että kaikki viisi toisistaan välittävää pääsevät tulemaan. Perheet ovat sopuisia ja ukot kaukaa viisaita.
– Mikä nyt niin hauskaa on? Kertokaa minullekin. Ovesta äänettömästi pujahtava vajaat puoli vuotta sitten yrityksessä aloittanut toimistopäällikkö jähmettää naisista mykkiä.
– Eei tässä mitään. Kuntosalille aateltiin mennä. Sirkka sulkee koneensa, vääntää painavan laukun olalleen…
– Millä salilla te?
– Täällä pohjakerroksessa, virma on antanu luvan. Saara puolustautuu. Muut nyökkäävät.
– En minä sillä. Voisin tulla. Tutustumaan. Minulla kulkee autossa varusteet mukana. En edes tiennyt salin olemassaolosta. Käyn muutenkin pari kertaa viikossa. En tosin täällä. Keskustassa, Fit to U Ladyssa.
Salilla viikon vastukset purkautuvat. Juuri, kun joku keksii ihmetellä, ettei vittuleidi sitten vaivautunut tutustumiskäynnille, tämä pujahtaa ovesta:
– Sori, tytöt, olen vähän myöhässä. Piti hakea poju päivähoidosta. Mies soitti, että kokous venyy. Missä voi vaihtaa salivaatteet?
Ovea lähinnä painoja heilutteleva lähtee opastamaan. Poika jää potkiskelemaan juoksumaton laitaa. Omia jälkeläisiään sujuvasti luotsaavat naiset tuijottavat avuttomina, mutta helpottuvat, kun tiukkatrikoinen leidi palaa.
– Mamma, mulla on, poika puristaa polvet yhteen.
– Missä täällä on WC?
Sama oven lähellä voimaillut lähtee uudelleen oppaaksi. Naiset vilkaisevat toisiinsa. Sanaakaan ei tarvita, nyökätään vain. Laitteiden liikkeet hidastuvat, pysähtyvät. On keksittävä, miten piinan voi päättää sopuisasti. Hetken kuluttua alkaa kuulua mutinoita; ei syksyn ensimmäisissä reeneissä saa liikaa huhkia, taitaa jo kotoväki odottaa, täytyy tästä…
Ulko-ovella naiset seisovat ryppäänä, pyörähtelevät, vaihtavat paikkaa keskenään. Kiire kotiin näyttää unohtuneen.
– Mihin päin te olette menossa? Minun kyytiini mahtuu kaksi.
Tarjous ei ota tulta. Naiset pyörähtelevät edelleen. Alkaa kuulua mutinaa, kiitos-eitä, bussi menee ihan oven eteen.
– Sitä paitsi, Sirkka rykii sanojaan selvemmiksi, me ajateltiin että, kun ukko vei pesueen maalle, niin voitaisiin mennä meille. On syyspata uunissa. Niin, että kiitos nyt…
– Voi sehän on ihan hurmaavaa. Tulkaa nyt joku kyytiin oppaaksi, niin lähdetään.
Sirkalla on kiire. Epäkohteliasta tai ei, hän ryntää sisään ensimmäisenä, sulkee poikien huoneen oven, tuuppaa raskaan nojatuolin sen eteen ja vasta sitten aloittaa emännän liturgian: tervetulot, riisukaa takit, peremmälle, olkaa kuin kotonanne. Sitten hän ryntää keittiöön. Pata on kypsää. Hän tarkistaa maut kohdalleen, pyytää paria naista avukseen pöytää kattamaan ja kemut voivat alkaa.
– Miten se tuo poika, syökö hän mieluummin lusikalla vai haarukalla, Sirkka huolehtii.
– Viisivuotias! Haarukalla luonnollisesti. Meillä on aloitettu tapakasvatus jo parivuotiaasta.
Poika haluaa tietää, mitä hänelle yritetään tuputtaa. Hän tökkii lihapaloja lautasen reunoille, mulkaisee Sirkan voitelemaa limpun siivua ja tönäisee sen äitinsä syliin. Juomakseen hän hyväksyy vain Eila-laktoosittoman, kevytmaidon, jota emännällä ei ole tarjota. Neuvottelun tuloksena appelsiinitrip onkin ihan ”joo”.
Äiti tulee pojan tueksi. Niin, että mitä kaikkea ihanaa emäntä on pataansa kerännyt. Ja niin on tämän esiteltävä reseptinsä: liha on nautaa, sitten on oman maan perunoita ja porkkanoita ja sipuleja, lanttu on marketista. Mausteista on tulla kynnyskysymys. Suolaa ja pippuria ja yrttejä. Ei kai sentään liemikuutioista. Ei.
Mielessään Sirkka kiittää tasapuolisesti kaikkia kokkauksen jumaluuksia ja emäntien suojeluspyhimyksiä. Jotain varjelusta. Jää allergiaraportointi ainakin vähemmälle. Likeltä piti, ettei sekaan tipahtanut pari hyllyyn unohtunutta knorria. Siinähän olisivat natriumglutamaatti ja selleri korostaneet umamia. Onneksi korvasin ne mökkipihan lipstikalla.
Pöydän ympärillä reseptiä omaksutaan hartain mielin. Mutta viisautta ja tietoa on tarjolla lisää:
– Ihanaa, kun joku näkee näin paljon vaivaa. Tällaisiin teidän juhlahetkiinne tämä on omiaan, mutta jokapäiväiseen ateriointiin pohjoismaiset ravitsemussuositukset kyllä edellyttävät vähän toisenlaista lautasmallia. Onko tuttu: puolet kasviksia, neljäsosa proteiinia ja neljäsosa hiilihydraatteja. Tämä kannattaa opetella, vaikka parin vuoden päästä vasta Valtion ravitsemusneuvottelukunta saa työnsä valmiiksi. Meillä kotona on keittiön seinällä sekä lautasmalli että ruokaympyrä. Pysyy paremmin kontrollissa, että kasviksia puoli kiloa päivässä. Tosi hyvä tuki painon pudotukseen. Kopioinkin ne sosiaalitilaan, niin voidaan perehtyä paremmin.
Omenapannukakku kesyttää aikuiset, mutta poju ei luovuta, vaan vaatii mammalta selitystä lautasella lepäävästä ryppyisestä ohukaisesta – ja miksi se peitetään tuollaisella keltaisella ja mamma yrittää valistaa kultapientään – turhaan. Poika kehittelee itkua.
Sirkkaa alkaa säälittää väsynyt pieni mies. Hän kysyy, josko omena maistuisi paremmin. Poika ottaa omenan ja on jo haukkaamassa siitä, kun huomaa sen kyljessä reiän.
– Ai, saitkin taikaomenan, Sirkka toteaa. Yksi runoilija, oli löytänyt samanlaisen ja kuulepa, mitä hän minulle kertoi:
Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen ääniltä erottaa
astioiden helinää.
Toukka tiskaa.
Poika hiljenee tuijottamaan omenaansa. Syrjäsilmin Sirkka vilkuilee, josko jo rauhoittuisi. Tämä painaa hedelmän korvalleen, helistää sitä ja kuuntelee. Kyllästyy hetken päästä ja alkaa kaivella reikää suuremmaksi. Sormeen tarttuu ruskeaa mönjää.
– Toukankakkaa!
Vieraat tekevät lähtöä. Pettyneinä kukin tahollaan ja tavallaan.
Sirkka rojahtaa oven eteen siirtämänsä tuolin pehmeään syliin. On tyytyväinen, että väki on maalla; ei tarvitse selitellä itselleen eikä muille. Pää jauhaa tyhjää, mutta eihän se kauan malta.
Syyslauantaisin tehdään ”saksalaista”: voipaketista lohkaistaan puolet, mukaan käsivarallinen sokeria ja aloitetaan vimmattu lapaluita juiliva hieronta. Valkoisen vaahdon liittoon eivät munat hevillä suostu. Litisevät klöntit kiertävät kauhaa.
Eivät tiedä, kenen taikinaa on tarkoituksenaan nostattaa. Äidille moinen venkoilu on pikkujuttu:
– Pyöritä nopeammin!
Ja juuri, kun käsivarsi on juuttumassa pysyvään koukkuun ja lapaluu natisee liitoksissaan, munat luovuttavat. Massa hajoaa pieniksi ryyneiksi. Vehnäjauhoryöppy ja ruokalusikallinen leivinjauhetta taikoo taikinan uunipellilliseksi maahanpudonneiden pohjaa. Päällimmäiseksi rutka ropsaus sokeria ja kanelia ja hellan uuniin.
Sitten vain syömään? Ehei nyt sentään. Ensin on varovasti tunnusteltava, onko herkkupalan ansainnut: saunapuut ja vedet kannettu, matot tampattu, lattiat pesty, vahdittu pikkusisko, onko ollut ylipäätään kiltti kuluneen viikon.
Pala lohkeaa! Sokerin, voin, hilloontuneiden omenoiden ja kanelin makunystyröihin imeytyvä aromi raapii pysyvän muistijäljen. Yksinkertainen viesti pään sisällä ja sisältä:
– Makeaa, rasvaista; kiltti tyttö, hyvä mieli.
Puhukaa mitä puhutte, te kaikki eri aikakausien ja suuntauksien terveysgurut. Saatte rauhassa mutustella lyhyitä ja pitkiä hiilareitanne, eläin- ja kasvikunnan protskujanne, yksin,- kaksin-, moninkerroin- tai transrasvojanne. Eilen kielsitte kookosöljyn, tänään se on vain hyväksi. Sokerit, ja insuliiniresistenssi; kakkostyyppi. Ne eivät minusta kiltimpää tee.
Sirkka poimii maljasta omenia yksitellen, josko olisi jonkun kuoressa reikä. Voisi haastaa asukkaan kanssaan tiskaamaan. Saisi illan aameneen.
Eeva Petänen
maanantai 10. joulukuuta 2012
Runon kuva ja sointi II
Runon kuva ja sointi II -kurssilla on keskitytty runon kuvallisuuteen ja rytmiin. Kurssin opettajana on toiminut runoilija Jukka Koskelainen.
Riimussa julkaisevat tekstejään Varpu Rauhala, Anne Visa, Aili Juvonen, Jessica Calonius, Jorma Vakkuri, Leila Tuomala, Meri-Hannele Palmi, Taina Korhonen, Juha Laitinen, Aino Tukiainen.
Runot on julkaistu kunkin kirjoittajan nimellä jokainen omana kokonaisuutenaan.
Riimussa julkaisevat tekstejään Varpu Rauhala, Anne Visa, Aili Juvonen, Jessica Calonius, Jorma Vakkuri, Leila Tuomala, Meri-Hannele Palmi, Taina Korhonen, Juha Laitinen, Aino Tukiainen.
Runot on julkaistu kunkin kirjoittajan nimellä jokainen omana kokonaisuutenaan.
Aino Tukiainen, kolme runoa
VALOA PÄIN
Hillitön raivon valta ja
korkeana palava liekki.
Myy Tiitisen mummon
taloa tuhkaselle.
Liekit nuolevat raivoisan ahnaasti
mummon punaisen mökin
kammarin karmeja.
Palomies tarttuu letkuun.
Paine ulvoo, hajuton ja väritön
aine sammuttaa janon.
Luontoemo herää unestaan
hanki täynnä silmiä ja
nisät täynnä mustaa maitoa
sinä ruokit lapsesi.
Sinä meren ja maan helmi.
niljaiset kivet ja valkoinen hiekka.
ranta täynnä sinilevää ja
metsää kasvava puusto.
Laiva puskee aaltoja päin
josta erotat vain pienen
punaisen pisteen.
- - -
HEIJASTUS
Meren tyyni peili on sielusi kuva.
Kun myrsky ulvoo ja aallot käy.
keikut kuin lastu laineilla.
Missään ei rantaa näy,ei missään näy
Kuu ja tähdet peilaavat vettä.
Erotat vihertyvästä merestä
tylyt otsikot. On myöhäistä,myöhäistä
Veden peiliin solahtaa valkea kyyhky
joka kantaa sinut kohti auringonnousua.
- - -
MATKALLA
Taivas on peilityyni. Hopeinen valonsäe palaa näkymättömällä liekillä. Olen matkalla Inariin. kosketan sähköistä lipunmyyntipistettä ja maksan lipun. Varaan ikkunapaikan painan nenäni ja silmäni vasten läpinäkyvää pintaa. Ei lintuja,pellot kasvavat juolaheinää ja pientareet rentunruusuja.
Hylätty bensa-asema. Täynnä ruosteensyömiä autonovia ja ohjauspyörän osia. Kauhtunut nahkarotsi päällä mies haistelee vanhan bensan henkeä. nuo ilkeät riiviöt tanssivat peltikatolla hänelle pirunpolskaa, koukistelevat käsiään ja vääntelevät leukaperiään. Rasvaletti kiiltää ja musiikki soi.
Saavumme Ouluun! Junaan nousee meluisa joukko opiskelijoita. Kielet sekoittuvat yhteen. He huutavat ja nauravat ja puhuvat polttareista kenellä oli hassumpi asu ja kuka ampui suoraan nuolella itsensä miehen sydämeen. Kysyin mitä te huomiselta odotatte? Me menemme meren äärelle poimimaan simpukoita ja lausumaan runoja kaloille. Kun painaa korvansa simpukan kuoren sisään voi sieltä kuulla meren äänet.
Saavumme Rovaniemelle! Kävelen pitkin Rovankatua ja löydän pienen kotiruokalan. Ruokalista lupaa koparakeittoa, syön keittoa,haistelen ja maistelen.
Matka jatkuu. ”Linja-autossa on myös tunnelmaa linja-autossa matka katkeaa”. Taivas on pudottanut kantensa. Inarinjärvi on täynnä ja loistaa lähteetöntä valoa.
Aino Tukiainen
Hillitön raivon valta ja
korkeana palava liekki.
Myy Tiitisen mummon
taloa tuhkaselle.
Liekit nuolevat raivoisan ahnaasti
mummon punaisen mökin
kammarin karmeja.
Palomies tarttuu letkuun.
Paine ulvoo, hajuton ja väritön
aine sammuttaa janon.
Luontoemo herää unestaan
hanki täynnä silmiä ja
nisät täynnä mustaa maitoa
sinä ruokit lapsesi.
Sinä meren ja maan helmi.
niljaiset kivet ja valkoinen hiekka.
ranta täynnä sinilevää ja
metsää kasvava puusto.
Laiva puskee aaltoja päin
josta erotat vain pienen
punaisen pisteen.
- - -
HEIJASTUS
Meren tyyni peili on sielusi kuva.
Kun myrsky ulvoo ja aallot käy.
keikut kuin lastu laineilla.
Missään ei rantaa näy,ei missään näy
Kuu ja tähdet peilaavat vettä.
Erotat vihertyvästä merestä
tylyt otsikot. On myöhäistä,myöhäistä
Veden peiliin solahtaa valkea kyyhky
joka kantaa sinut kohti auringonnousua.
- - -
MATKALLA
Taivas on peilityyni. Hopeinen valonsäe palaa näkymättömällä liekillä. Olen matkalla Inariin. kosketan sähköistä lipunmyyntipistettä ja maksan lipun. Varaan ikkunapaikan painan nenäni ja silmäni vasten läpinäkyvää pintaa. Ei lintuja,pellot kasvavat juolaheinää ja pientareet rentunruusuja.
Hylätty bensa-asema. Täynnä ruosteensyömiä autonovia ja ohjauspyörän osia. Kauhtunut nahkarotsi päällä mies haistelee vanhan bensan henkeä. nuo ilkeät riiviöt tanssivat peltikatolla hänelle pirunpolskaa, koukistelevat käsiään ja vääntelevät leukaperiään. Rasvaletti kiiltää ja musiikki soi.
Saavumme Ouluun! Junaan nousee meluisa joukko opiskelijoita. Kielet sekoittuvat yhteen. He huutavat ja nauravat ja puhuvat polttareista kenellä oli hassumpi asu ja kuka ampui suoraan nuolella itsensä miehen sydämeen. Kysyin mitä te huomiselta odotatte? Me menemme meren äärelle poimimaan simpukoita ja lausumaan runoja kaloille. Kun painaa korvansa simpukan kuoren sisään voi sieltä kuulla meren äänet.
Saavumme Rovaniemelle! Kävelen pitkin Rovankatua ja löydän pienen kotiruokalan. Ruokalista lupaa koparakeittoa, syön keittoa,haistelen ja maistelen.
Matka jatkuu. ”Linja-autossa on myös tunnelmaa linja-autossa matka katkeaa”. Taivas on pudottanut kantensa. Inarinjärvi on täynnä ja loistaa lähteetöntä valoa.
Aino Tukiainen
Juha Laitinen, kolme runoa
Hän hymyilee. Ei puhu mitään.
Virta kuljettaa kellastuneita puunlehtiä.
Teekuppimme kopsahtelevat verkkaisesti pöydän kanteen.
Hänen kasvoillaan veden tyyni pinta.
Ilmassa lumettoman talven trooppinen tuoksu
linnun kirkaisu, naisen nilkassa hopeinen rengas.
Täytän kuppimme vihreällä jadella.
- - -
BURMAN KELLOT
Temppelin jyrkkä katto
räystään alla kumara nainen
sylissään kerjuukuppi.
Kiskaisen narusta ja iso kello
kumahtelee sadan kyatin verran.
Nainen ponkaisee pystyyn
nostaa kätensä kilistää kuppiaan
Kupolit täynnään kultaa.
- - -
Märkä harmaa tuuli puskee
valkoista vettä alusta vasten.
Aallokko kuin sumuinen vuorijono
sen rinteiltä valuu suolainen laava.
Meri tempoilee laivan peräsintä
näen sen kapteenin suupielistä.
Tänään emme nauti iltateetä
kajuutassa loistaa himmeä valo.
Juha Laitinen
Virta kuljettaa kellastuneita puunlehtiä.
Teekuppimme kopsahtelevat verkkaisesti pöydän kanteen.
Hänen kasvoillaan veden tyyni pinta.
Ilmassa lumettoman talven trooppinen tuoksu
linnun kirkaisu, naisen nilkassa hopeinen rengas.
Täytän kuppimme vihreällä jadella.
- - -
BURMAN KELLOT
Temppelin jyrkkä katto
räystään alla kumara nainen
sylissään kerjuukuppi.
Kiskaisen narusta ja iso kello
kumahtelee sadan kyatin verran.
Nainen ponkaisee pystyyn
nostaa kätensä kilistää kuppiaan
Kupolit täynnään kultaa.
- - -
Märkä harmaa tuuli puskee
valkoista vettä alusta vasten.
Aallokko kuin sumuinen vuorijono
sen rinteiltä valuu suolainen laava.
Meri tempoilee laivan peräsintä
näen sen kapteenin suupielistä.
Tänään emme nauti iltateetä
kajuutassa loistaa himmeä valo.
Juha Laitinen
Taina Korhonen, kolme runoa
Valkoinen
I
Kun taivas kääri leivinpaperin ylleen ja metsä riisui vihreää. Kun lokit syöksyivät maidonvalkeaan, katsoin sinua: me menetämme pilviä, näetkö? Mutta silloin oli jo myöhäistä, valkoiset hartiasi hädin tuskin erottuivat. Silloin minä lopuin. Sinä lohdutit: tämä on väliaikaista lumisokeutta. Siihen tottuu, kuten pimeään tottuu.
Tästä alkoi valkoinen.
II
Ja yhä sama päähänpisto,
pimeän luonne joka salpaa yötä.
Näen toistuvasti unta: keskustelu avataan veitsenterällä,
jotta näkisin mitä väriä valtimo vuotaa. Jotta väri.
Kunnes unet vuotavat kuiviin.
III
Rakastelu tässä valkeudessa muistuttaa loisteputkien sirinää.
Näykit vieroksuen valkoista lihaani. Enkä totu.
IV
Millainen maisemakortti? Ylivalottunut.
V
Kaikki valkopyykki.
Tahrat, tahrat.
Kuinka kaipaan pikimustia hiuksiasi.
- - -
Musta aukko *
Sinun takkisi on vaeltanut täällä neuvottomana. Tänään se katseli siivoamistani, napitti itseään yhä uudelleen ja uudelleen, enkä osannut auttaa. En hennonut koskettaa sen olkapäätä, joka oli niin tyhjää täynnä. Ja näin, että hihansuusta purkautui itku. Sitten: ompelin sen hiljaiseksi.
Oletko nähnyt lahkeiden romahtavan? Yksi kadotti muotonsa eteisessä, putosi polvilleen, jäi niille laskoksille. Imuroin sen pois, etteivät vieraat näkisi. Ja kun nukun, jatkuvasti. Pois potkittu
peittosi ei suostu jäämään. Raahaan painajaisen vuoteeseen, keskustelemme terävyysalueen laidoilla, verhojen kieltä, väliaika.
Aamulla, metsä tulee kutsumatta: kaikki neulaset silmissä,
kaarna ihossa. Juon lasillisen yön seisonutta, väärään kurkkuun.
Kylpyhuoneessa uni murenee reisiä pitkin, todeksi. Suihkuverho nuolee lantion, kyljen: tekee kipeää, että jonkun kosketus.
Liukastun lattian likaan silmät auki. Märkien jälkieni
päälle, sinun ääriviivasi aina yli minun.
Kuolleisiin ei kannata kiintyä.
* Fysiikan lait eivät päde äärimmäisissä olosuhteissa.
- - -
Huomaa tämä
On iltapäiviä, jolloin meistä tulee näkymättömiä yhdellä huokaisulla. Rantahiekkaan tallentuu painautumia kuin unen jälkimaininkeja. Uimapukuihin puhkeaa viisi ihmisen mentävää aukkoa. Helteellä ilmaan piirtyy liike: jännittynyt reisilihas, ojentunut nilkka, polvilumpio tai poukkoileva hartialinja. Lenkkipolulla lenkkitossujen yksinäisyys ponnistaa, suojateillä matkapuhelimet tärkeilevät punaisia päin ja kahviloiden kahvikupeissa lusikat kieppuvat myötäpäivää hämmennykseen saakka.
Eikä siinä kaikki: jos unohdumme huokaukseen suunnittelemattomaksi ajaksi, uimapuvut, kengät ja kaikki, oppivat meistä pois. Kengännauhat solmivat kauaskantoisia suhteita, matkapuhelimet perustavat runopiirin, raidallinen uimapuku haluaa pitää linjat suorina. Eikä yksikään kahvikuppi tahraa enää mainettaan huulipunan poikkijuonteilla.
Olisi hyvä, että välttäisimme huomaamattomuutta. Olisi hyvä
tulla puheeksi.
Taina Korhonen
I
Kun taivas kääri leivinpaperin ylleen ja metsä riisui vihreää. Kun lokit syöksyivät maidonvalkeaan, katsoin sinua: me menetämme pilviä, näetkö? Mutta silloin oli jo myöhäistä, valkoiset hartiasi hädin tuskin erottuivat. Silloin minä lopuin. Sinä lohdutit: tämä on väliaikaista lumisokeutta. Siihen tottuu, kuten pimeään tottuu.
Tästä alkoi valkoinen.
II
Ja yhä sama päähänpisto,
pimeän luonne joka salpaa yötä.
Näen toistuvasti unta: keskustelu avataan veitsenterällä,
jotta näkisin mitä väriä valtimo vuotaa. Jotta väri.
Kunnes unet vuotavat kuiviin.
III
Rakastelu tässä valkeudessa muistuttaa loisteputkien sirinää.
Näykit vieroksuen valkoista lihaani. Enkä totu.
IV
Millainen maisemakortti? Ylivalottunut.
V
Kaikki valkopyykki.
Tahrat, tahrat.
Kuinka kaipaan pikimustia hiuksiasi.
- - -
Musta aukko *
Sinun takkisi on vaeltanut täällä neuvottomana. Tänään se katseli siivoamistani, napitti itseään yhä uudelleen ja uudelleen, enkä osannut auttaa. En hennonut koskettaa sen olkapäätä, joka oli niin tyhjää täynnä. Ja näin, että hihansuusta purkautui itku. Sitten: ompelin sen hiljaiseksi.
Oletko nähnyt lahkeiden romahtavan? Yksi kadotti muotonsa eteisessä, putosi polvilleen, jäi niille laskoksille. Imuroin sen pois, etteivät vieraat näkisi. Ja kun nukun, jatkuvasti. Pois potkittu
peittosi ei suostu jäämään. Raahaan painajaisen vuoteeseen, keskustelemme terävyysalueen laidoilla, verhojen kieltä, väliaika.
Aamulla, metsä tulee kutsumatta: kaikki neulaset silmissä,
kaarna ihossa. Juon lasillisen yön seisonutta, väärään kurkkuun.
Kylpyhuoneessa uni murenee reisiä pitkin, todeksi. Suihkuverho nuolee lantion, kyljen: tekee kipeää, että jonkun kosketus.
Liukastun lattian likaan silmät auki. Märkien jälkieni
päälle, sinun ääriviivasi aina yli minun.
Kuolleisiin ei kannata kiintyä.
* Fysiikan lait eivät päde äärimmäisissä olosuhteissa.
- - -
Huomaa tämä
On iltapäiviä, jolloin meistä tulee näkymättömiä yhdellä huokaisulla. Rantahiekkaan tallentuu painautumia kuin unen jälkimaininkeja. Uimapukuihin puhkeaa viisi ihmisen mentävää aukkoa. Helteellä ilmaan piirtyy liike: jännittynyt reisilihas, ojentunut nilkka, polvilumpio tai poukkoileva hartialinja. Lenkkipolulla lenkkitossujen yksinäisyys ponnistaa, suojateillä matkapuhelimet tärkeilevät punaisia päin ja kahviloiden kahvikupeissa lusikat kieppuvat myötäpäivää hämmennykseen saakka.
Eikä siinä kaikki: jos unohdumme huokaukseen suunnittelemattomaksi ajaksi, uimapuvut, kengät ja kaikki, oppivat meistä pois. Kengännauhat solmivat kauaskantoisia suhteita, matkapuhelimet perustavat runopiirin, raidallinen uimapuku haluaa pitää linjat suorina. Eikä yksikään kahvikuppi tahraa enää mainettaan huulipunan poikkijuonteilla.
Olisi hyvä, että välttäisimme huomaamattomuutta. Olisi hyvä
tulla puheeksi.
Taina Korhonen
Meri-Hannele Palmi, kaksi runoa
Tulipatsaat. Mustat hevoset korskuvat yöhön. Kitkerä savu kiertää yhä ilmassa.
Michigan. Laukkaan kiivasti joen yläjuoksulle.
Sen edemmäksi en yksin astu.
Tunnen yhä kiihtyvän hengityksesi otsallani.
Kuunkajo paljastaa vihollisen leirin laaksossa.
Varjosi piirtyy ääriviivoina horisonttiin.
Preeriasusi ulvahtaa. Kuu katoaa menneisyyteen. Ajatukseni alasti edessäni.
Katseesi. Ja halkaisen viholliselta tulikeihäät, nyljen kuolettavat sanat ja sirottelen heidät kuin tuhkasateen syysvirtaan. Katkaisen Fenix-linnuilta päät.
Kohotat miekkasi yötaivasta vasten. Sanovat sinun olevan jumalten soturi.
Uskallatko katsoa silmieni syvyyksiin saakka ?
Uskallatko katsoa itseäsi ?
Kosketat kevyesti ohimennen avaruuksieni yksinäisiä asukkaita, valkoista orkideaa, yksisarvista siivekästä ja katoat
Ja minusta kasvaa kuningatar yön käsivarsille, vietteliätär uniisi,
jumalten soturitar.
Aamutuuli. Näen sinut. Halkaiset kuunsirpin, poimit pölyiset tähdet hiuksiltani, kirjaat ihooni uuden nimen:
Neferitar.
Kastat miekkasi kärjen musteeseen, sinetöit kirjeen.
Painat minut kiivaasti ebenpuista komottia vasten.
Kun suutelet minua, et muistuta enää ketään.
Ja tiedän mitä kirjoitit.
- - -
Oletko katsonut itseäsi ?
Syyskuun kahdestoista päivä kello neljätoista kaksikymmentä, istut ikkunan syvennyksessä, Kaivopuiston kupeessa
tietämättäsi piirrän sinut hitain vedoin mieleni kankaalle
Kaulasi kupari hohtaa päivänvalossa, katseesi yhä viaton, kissanpoika
yöt silmiesi alla, elämänjuonteet, hymykuoppa leuassasi
kaikki sinussa tallella kuin valokuvat hopea-albumeissa
En muuttaisi piirrettäkään
Astut salattuihin huoneisiin, ylväänä kuin kuu, vain saranat välkehtivät hiljaa varjoissasi
Pääsi kumarassakin näen auringontähtiä ja magenttaa valmiina heräämään, nousemaan, syttymään kuin uni luumupuihin
Korjaat kiireettömästi hiussuortuvaa otsaltasi, kallionseinämät ja merenpohjanpeili minussa vaihtavat paikkaa
Kunpa viimein näkisit.
Ja kysyn itseltäni samaa
Meri-Hannele Palmi
Michigan. Laukkaan kiivasti joen yläjuoksulle.
Sen edemmäksi en yksin astu.
Tunnen yhä kiihtyvän hengityksesi otsallani.
Kuunkajo paljastaa vihollisen leirin laaksossa.
Varjosi piirtyy ääriviivoina horisonttiin.
Preeriasusi ulvahtaa. Kuu katoaa menneisyyteen. Ajatukseni alasti edessäni.
Katseesi. Ja halkaisen viholliselta tulikeihäät, nyljen kuolettavat sanat ja sirottelen heidät kuin tuhkasateen syysvirtaan. Katkaisen Fenix-linnuilta päät.
Kohotat miekkasi yötaivasta vasten. Sanovat sinun olevan jumalten soturi.
Uskallatko katsoa silmieni syvyyksiin saakka ?
Uskallatko katsoa itseäsi ?
Kosketat kevyesti ohimennen avaruuksieni yksinäisiä asukkaita, valkoista orkideaa, yksisarvista siivekästä ja katoat
Ja minusta kasvaa kuningatar yön käsivarsille, vietteliätär uniisi,
jumalten soturitar.
Aamutuuli. Näen sinut. Halkaiset kuunsirpin, poimit pölyiset tähdet hiuksiltani, kirjaat ihooni uuden nimen:
Neferitar.
Kastat miekkasi kärjen musteeseen, sinetöit kirjeen.
Painat minut kiivaasti ebenpuista komottia vasten.
Kun suutelet minua, et muistuta enää ketään.
Ja tiedän mitä kirjoitit.
- - -
Oletko katsonut itseäsi ?
Syyskuun kahdestoista päivä kello neljätoista kaksikymmentä, istut ikkunan syvennyksessä, Kaivopuiston kupeessa
tietämättäsi piirrän sinut hitain vedoin mieleni kankaalle
Kaulasi kupari hohtaa päivänvalossa, katseesi yhä viaton, kissanpoika
yöt silmiesi alla, elämänjuonteet, hymykuoppa leuassasi
kaikki sinussa tallella kuin valokuvat hopea-albumeissa
En muuttaisi piirrettäkään
Astut salattuihin huoneisiin, ylväänä kuin kuu, vain saranat välkehtivät hiljaa varjoissasi
Pääsi kumarassakin näen auringontähtiä ja magenttaa valmiina heräämään, nousemaan, syttymään kuin uni luumupuihin
Korjaat kiireettömästi hiussuortuvaa otsaltasi, kallionseinämät ja merenpohjanpeili minussa vaihtavat paikkaa
Kunpa viimein näkisit.
Ja kysyn itseltäni samaa
Meri-Hannele Palmi
Leila Tuomala, kolme runoa
on marraskuu
vieläkö näet unia
miksi satu on päättynyt
olen rämpyttäjähuilu
lämmin kielin banjon kaulassa
nimeni on kukka
olen tullut meren takaa
kahlasin läpi lumen ja tuiskun
läpi kivikoiden
ja tullen
puut varjostivat tietäni, taipuivat hurjasti tuulessa
kävelen kivikossa
kukkaruukku keikkuu lasipöydällä
olen omenankukka
- - -
mietin mitä kohtaa katson peilistä;
vanhus istuu sohvalla;
katsoo aamuruskoa;
nauttii konjakkia yksin;
ja tuuli niin kerrotaan;
kietoutuu lämpimiin kämmeniin:
taivas avautuu;
ja jumalat tulevat
- - -
taivas avautuu ja mittaa aikaa;
aamu sarastaa ja viistää universumissa
lintu avaa silmänsä;
levittää siipensä;
laulaa mustan laulun;
musta kissa kivikossa (möyryää)
Leila Tuomala
vieläkö näet unia
miksi satu on päättynyt
olen rämpyttäjähuilu
lämmin kielin banjon kaulassa
nimeni on kukka
olen tullut meren takaa
kahlasin läpi lumen ja tuiskun
läpi kivikoiden
ja tullen
puut varjostivat tietäni, taipuivat hurjasti tuulessa
kävelen kivikossa
kukkaruukku keikkuu lasipöydällä
olen omenankukka
- - -
mietin mitä kohtaa katson peilistä;
vanhus istuu sohvalla;
katsoo aamuruskoa;
nauttii konjakkia yksin;
ja tuuli niin kerrotaan;
kietoutuu lämpimiin kämmeniin:
taivas avautuu;
ja jumalat tulevat
- - -
taivas avautuu ja mittaa aikaa;
aamu sarastaa ja viistää universumissa
lintu avaa silmänsä;
levittää siipensä;
laulaa mustan laulun;
musta kissa kivikossa (möyryää)
Leila Tuomala
Jorma Vakkuri, kolme runoa
Sinne ja takaisin.
Sinne kiven alle, jossa ei ole rantaa eikä kuutamoa. Sieltä takaisin. Riski se on. Ensinnä päästä, ja toiseksi, mistä sen tietää, onko jo päässyt takaisin. Mistä tämä kaikki kuuma tuhkakin tullut? Sateen jäljiltä yhä polttava.
Takaisin ja sinne? Takaisin sinne on riski. Ensinnäkin joutua hengittämään hometta, ja toiseksi, mistä sen tietää, onko tultu samalle saarelle. Kostamaan? Näyttämään nenää kuolemalle? Kirjoittamaan lahoon mastoon vastalause kuolleiden puolesta.
Kirjoittamaan kuolematonta. Lukemaan kuollutta.
- - -
hän käänsi ylväästi päänsä, tytär,
kuin olisi katsonut viistosti syvän järven yli
silti silmäkulmassa vain minä, poika
tytär silmää poikaa – makaronifarmarin ainoa hapankaaliviljelijän ainoaa
pöydän yli kurkotti banaanipuututkimuksen lupaus
sormi sojolla kuin koskettaakseen ystävän kättä
jäärouhe oli jo sulanut, vuorenkeila yhä kaatuili järveen
ajattelin paluuta, silti maireana katsoin takaisin
kosketusetäisyys oli läsnä, sauman ylitys
sammunut sormi lautasliinan reunalla, sattumalta
- - -
Minä tasalämpöinen (Rooliruno)
Yritän säilyttää arvokkuuteni, vaikka kantajilta ei onnistukaan hihnojen heivaaminen kunnolla. Sen kun laskisivat hitaasti vähän kerrallaan, eihän hihnoja ole kuin kolme, kun taas kantajia on kuusi. Säästösyistä olivat kaventaneet kuoppaa niin, että pelivaraa oli enää kolme senttiä. Ei se riitä arkun keikutteluun. Ja sinä Emma, pysy paikoillasi! Jos retkahdat toiselle kyljelle, niin kanteni aukeaa ja joudut hautaan paljaaltaan ilman minua. Siinä saattoväellä olisi naurussa piteleminen. Ei tämä Emma sinun vikasi ole. Mahduit minun pehmustettuun standardi-mitoitukseeni vielä säällisesti. Ja verosi maksoit ajallaan. Loppuhilpeys jäi kolmesta sentistä kiinni. Ajattele, jos autuudellesi olisi ollut vain yhden sentin pelivara! Kehysraami, se. Se noudatettava, on. On!
Vuosaari
Jorma Vakkuri
Sinne kiven alle, jossa ei ole rantaa eikä kuutamoa. Sieltä takaisin. Riski se on. Ensinnä päästä, ja toiseksi, mistä sen tietää, onko jo päässyt takaisin. Mistä tämä kaikki kuuma tuhkakin tullut? Sateen jäljiltä yhä polttava.
Takaisin ja sinne? Takaisin sinne on riski. Ensinnäkin joutua hengittämään hometta, ja toiseksi, mistä sen tietää, onko tultu samalle saarelle. Kostamaan? Näyttämään nenää kuolemalle? Kirjoittamaan lahoon mastoon vastalause kuolleiden puolesta.
Kirjoittamaan kuolematonta. Lukemaan kuollutta.
- - -
hän käänsi ylväästi päänsä, tytär,
kuin olisi katsonut viistosti syvän järven yli
silti silmäkulmassa vain minä, poika
tytär silmää poikaa – makaronifarmarin ainoa hapankaaliviljelijän ainoaa
pöydän yli kurkotti banaanipuututkimuksen lupaus
sormi sojolla kuin koskettaakseen ystävän kättä
jäärouhe oli jo sulanut, vuorenkeila yhä kaatuili järveen
ajattelin paluuta, silti maireana katsoin takaisin
kosketusetäisyys oli läsnä, sauman ylitys
sammunut sormi lautasliinan reunalla, sattumalta
- - -
Minä tasalämpöinen (Rooliruno)
Yritän säilyttää arvokkuuteni, vaikka kantajilta ei onnistukaan hihnojen heivaaminen kunnolla. Sen kun laskisivat hitaasti vähän kerrallaan, eihän hihnoja ole kuin kolme, kun taas kantajia on kuusi. Säästösyistä olivat kaventaneet kuoppaa niin, että pelivaraa oli enää kolme senttiä. Ei se riitä arkun keikutteluun. Ja sinä Emma, pysy paikoillasi! Jos retkahdat toiselle kyljelle, niin kanteni aukeaa ja joudut hautaan paljaaltaan ilman minua. Siinä saattoväellä olisi naurussa piteleminen. Ei tämä Emma sinun vikasi ole. Mahduit minun pehmustettuun standardi-mitoitukseeni vielä säällisesti. Ja verosi maksoit ajallaan. Loppuhilpeys jäi kolmesta sentistä kiinni. Ajattele, jos autuudellesi olisi ollut vain yhden sentin pelivara! Kehysraami, se. Se noudatettava, on. On!
Vuosaari
Jorma Vakkuri
Jessica Calonius, kolme runoa
Kosken partaalla
Sen kun katselet, karjuvaa harjaani!
Minut kastelet, vapaalla kasteellas.
Sinut humallan! Sahtini hulmautan!
Minua houkutat? Koukutun humustas.
Sinut hukutan! Kuohuuni kietaisen.
Hyppäänkö taljoilles? Kuolenko kallioilles?
Sinut keinutan, kuplissa tuuditan.
Vaikk´ain vain vaipuisin, kuin lehti kierässä?
Kunhan katselet,
kun taas katselet.
Kekriruno
Lampareen nyt peittää lehdet
raidan ja lepän viherjää.
Ketunleipä, karhunsammal:
Tilkkupeite, talveksi peittoa.
Kiitos lampaista, magenta
punajuuri, retikka,
palsternakka, kurpitsa.
Räkättirastas kvittenipensaassa.
Köyrinhönttämöt, kapustoineen
kekripukki tulollaan.
Nyt kuljen sananjalkaa,
kuusenranka, kuhmukääpä,
kaarnakasvo,
hätäleipä, luppoa?
Kiitos speltistä,
luumuista ja kriikunoista.
fantsuista lantuista,
satelliittikyssäkaaleista!
Syön viimeisen puolukan
ja soitan mustaa torvea;
männyt, kuin tikapuut,
heiluu ja huojuaa.
Valkoinen taivas
latvat syleilee ja lyö:
Kotkasiivet kotiin
vaeltaa.
Ja ovesta
tiitiäiset tuulahtaa.
tervehtii,
ja tomun tanssin kruunaa.
Rakkausruno
Ullakolla, ei voi aina olla,
vaan pitää etsiä uksi ulos,
Kulkea halki vainioiden,
puikkelehtia metsä tai kaksi,
kömpiä komotit ja piirongit,
pomppia parisängyllä
jäädä tuijottamaan peiliin.
Silloin se aukeaa, ja liu´ut
alas nenäonteloita suuhun.
Silmät kiinni, katsele musteläikkiä.
Tutki hampaita, ihmettele ja ihastele muotoja.
Kielen karheutta, samettisuutta,
maista närästystä, kuule hengitystä,
kuunnella puroja, viemäreitä,
putkistojen jyskettä, potkurin jumputusta,
Tulla niellyksi. Imeytyä
kurkkutorveen. Taraa!
Sinkoutua alas,
kuin kilpakelkka jääkuilussa.
Kadota maailmankaikkeuteen,
äärettömään pimeyteen,
päätyäksesi molskahduksella
mustalle humalamerelle.
Pikku paatissasi matkalla
Ekvaattorin kuumimpaan
viidakkoon.
Vaarassa olet tulla kustuksi
puunjuureen tai lyhtypylvääseen.
Mutta kun seuraat tuulia
kaikilla aisteillasi ja suunnistustaidoillasi,
rannikkolaivurikurssi on tässä eduksi,
pääset kärsivällisyydelläsi
pitkin raajojen turvallisesti pikkuvarpaaseen asti,
johon voit pesiytyä ja nukahtaa
tuntien kuuluvasi jotenkin tähän taloon.
Jessica Calonius
Sen kun katselet, karjuvaa harjaani!
Minut kastelet, vapaalla kasteellas.
Sinut humallan! Sahtini hulmautan!
Minua houkutat? Koukutun humustas.
Sinut hukutan! Kuohuuni kietaisen.
Hyppäänkö taljoilles? Kuolenko kallioilles?
Sinut keinutan, kuplissa tuuditan.
Vaikk´ain vain vaipuisin, kuin lehti kierässä?
Kunhan katselet,
kun taas katselet.
Kekriruno
Lampareen nyt peittää lehdet
raidan ja lepän viherjää.
Ketunleipä, karhunsammal:
Tilkkupeite, talveksi peittoa.
Kiitos lampaista, magenta
punajuuri, retikka,
palsternakka, kurpitsa.
Räkättirastas kvittenipensaassa.
Köyrinhönttämöt, kapustoineen
kekripukki tulollaan.
Nyt kuljen sananjalkaa,
kuusenranka, kuhmukääpä,
kaarnakasvo,
hätäleipä, luppoa?
Kiitos speltistä,
luumuista ja kriikunoista.
fantsuista lantuista,
satelliittikyssäkaaleista!
Syön viimeisen puolukan
ja soitan mustaa torvea;
männyt, kuin tikapuut,
heiluu ja huojuaa.
Valkoinen taivas
latvat syleilee ja lyö:
Kotkasiivet kotiin
vaeltaa.
Ja ovesta
tiitiäiset tuulahtaa.
tervehtii,
ja tomun tanssin kruunaa.
Rakkausruno
Ullakolla, ei voi aina olla,
vaan pitää etsiä uksi ulos,
Kulkea halki vainioiden,
puikkelehtia metsä tai kaksi,
kömpiä komotit ja piirongit,
pomppia parisängyllä
jäädä tuijottamaan peiliin.
Silloin se aukeaa, ja liu´ut
alas nenäonteloita suuhun.
Silmät kiinni, katsele musteläikkiä.
Tutki hampaita, ihmettele ja ihastele muotoja.
Kielen karheutta, samettisuutta,
maista närästystä, kuule hengitystä,
kuunnella puroja, viemäreitä,
putkistojen jyskettä, potkurin jumputusta,
Tulla niellyksi. Imeytyä
kurkkutorveen. Taraa!
Sinkoutua alas,
kuin kilpakelkka jääkuilussa.
Kadota maailmankaikkeuteen,
äärettömään pimeyteen,
päätyäksesi molskahduksella
mustalle humalamerelle.
Pikku paatissasi matkalla
Ekvaattorin kuumimpaan
viidakkoon.
Vaarassa olet tulla kustuksi
puunjuureen tai lyhtypylvääseen.
Mutta kun seuraat tuulia
kaikilla aisteillasi ja suunnistustaidoillasi,
rannikkolaivurikurssi on tässä eduksi,
pääset kärsivällisyydelläsi
pitkin raajojen turvallisesti pikkuvarpaaseen asti,
johon voit pesiytyä ja nukahtaa
tuntien kuuluvasi jotenkin tähän taloon.
Jessica Calonius
Aili Juvonen, kaksi runoa
Rakkausruno
Sinne jäi
punainen mökkini vainion laitaan
aurinko kuin appelsiini
pöydällä punaruutuinen liina, ruusukupissa maitokahvia
tervapääskyt harjoittelemassa vuorosiipistä lentoaan sinisellä taivaalla
Sinä välkyt majakkana
musteensinisten pilvien sylissä
kalliosaaren korkeimmalla jyrkänteellä
minä alhaalla aaltojen vyöryssä allani hätäisesti koottu lautta
ruosteinen bensakanisteri, aidasta irti repäistyt laudat, perässä yskivä potkuri
aallot keihäinä karikossa
yksinäinen hai, silmissä keltaiset viivat
kiertää ympyrää
Ei rantaa, jolle nousta
kallistut jyrkänteen reunan yli
märkä otsatukkasi heilahtaa sivuun
hampaasi välkkyvät salaman valossa kun naurat tuuleen
kiidät alas lihakset jännittyneinä ja katoat kuohuihin
terävä aalto lyö lauttani rikki
hai kiertää ympyrää
päämme pyörteessä kuin kaksi poijua
tartut hain selkäevään, vedät minut eteesi
ratsastamme kohti myrskyävää aavaa
hiuksemme lippuina liehuen
kuin kuikka nostan nokkaani ennen sukellusta syviin vesiin
nousen myrskyn mukana pintaan pystyssä kuin keppi
ja sinkoudun tuulen otsaan
Kun kuu levittää siipensä pilvien lomaan
kumisin sormin tartun
läpi höyhenten
ja jään limittäin lintujen siipiin
navakkana puuskana
sukellamme
läpi mustikkaisen avaruuden
syvemmälle
ylös
Tulevaisuuden suunnitelma
Seison keskellä pihaa
tunnen peruskallion jalkojeni alla
kuilut ydinjätteille vielä täynnä odotusta
kuussa liehuu amerikan lippu
Tuulee pohjoisesta.
Yön pimeydestä
kuulen saaliin hätääntyneen huudon
se kohoaa kuusikosta kuin tulinen masto.
Harmaat hirret ympärilläni
halaavat minut turvallisuuteen
ikkunan raoista virtaa ilmaa
joka leikkaa poskeani kuin paperiveitsi.
Takassa tuli tuhoaa paperisia lautasia
kaivo on kuivunut
raikas vesi vain lapsuusmuisto
järvelle ei jaksa mennä tiskaamaan
ja hätistämään luonnonsuojelijoita
ne tarttuvat kiinni rinnuksiin kuin hirvikärpäset
Aion ostaa itselleni pienen kivisen saaren
keskeltä merta
siellä lasken rantakalliolla aaltoja
kunnes vaivun uneen.
Aili Juvonen
Sinne jäi
punainen mökkini vainion laitaan
aurinko kuin appelsiini
pöydällä punaruutuinen liina, ruusukupissa maitokahvia
tervapääskyt harjoittelemassa vuorosiipistä lentoaan sinisellä taivaalla
Sinä välkyt majakkana
musteensinisten pilvien sylissä
kalliosaaren korkeimmalla jyrkänteellä
minä alhaalla aaltojen vyöryssä allani hätäisesti koottu lautta
ruosteinen bensakanisteri, aidasta irti repäistyt laudat, perässä yskivä potkuri
aallot keihäinä karikossa
yksinäinen hai, silmissä keltaiset viivat
kiertää ympyrää
Ei rantaa, jolle nousta
kallistut jyrkänteen reunan yli
märkä otsatukkasi heilahtaa sivuun
hampaasi välkkyvät salaman valossa kun naurat tuuleen
kiidät alas lihakset jännittyneinä ja katoat kuohuihin
terävä aalto lyö lauttani rikki
hai kiertää ympyrää
päämme pyörteessä kuin kaksi poijua
tartut hain selkäevään, vedät minut eteesi
ratsastamme kohti myrskyävää aavaa
hiuksemme lippuina liehuen
kuin kuikka nostan nokkaani ennen sukellusta syviin vesiin
nousen myrskyn mukana pintaan pystyssä kuin keppi
ja sinkoudun tuulen otsaan
Kun kuu levittää siipensä pilvien lomaan
kumisin sormin tartun
läpi höyhenten
ja jään limittäin lintujen siipiin
navakkana puuskana
sukellamme
läpi mustikkaisen avaruuden
syvemmälle
ylös
Tulevaisuuden suunnitelma
Seison keskellä pihaa
tunnen peruskallion jalkojeni alla
kuilut ydinjätteille vielä täynnä odotusta
kuussa liehuu amerikan lippu
Tuulee pohjoisesta.
Yön pimeydestä
kuulen saaliin hätääntyneen huudon
se kohoaa kuusikosta kuin tulinen masto.
Harmaat hirret ympärilläni
halaavat minut turvallisuuteen
ikkunan raoista virtaa ilmaa
joka leikkaa poskeani kuin paperiveitsi.
Takassa tuli tuhoaa paperisia lautasia
kaivo on kuivunut
raikas vesi vain lapsuusmuisto
järvelle ei jaksa mennä tiskaamaan
ja hätistämään luonnonsuojelijoita
ne tarttuvat kiinni rinnuksiin kuin hirvikärpäset
Aion ostaa itselleni pienen kivisen saaren
keskeltä merta
siellä lasken rantakalliolla aaltoja
kunnes vaivun uneen.
Aili Juvonen
Anne Visa, kolme runoa
Musta peili
Kuka kulkee yötä yksin
karkaa varjojen kanssa
maalaa itse kuva seinään
kierrä omat rajasi
laske veren sakea virta
humallu kaltaistesi kanssa
sinä pukinsorkkainen jumala
palvo kanssani uutta kuuta
riisu kahlitsevat nahkasi
kaiva esiin tankea turkki
paljasta oikea luontosi
liity ulvovaan laumaan
sinä susien kanssa juoksija
anna huilusi soida yössä
tanssi hautojen ylitse
juo paratiisin nektari
juo se ennen aamun saraa
johda kalpeat lapsesi rantaan
anna hyytävän aallokon viedä
kivi taskussa ontuvat orvot
kyllä me sinua seuraamme
sinä kolmisilmäinen korppi.
Niin kauan kuin pääni pysyy pinnalla
Tältä rannalta on lyhyt matka kaupunkiin
voi lähteä ja kahlata
kunhan karttelee äkkisyvää
minä luulin että Odinin lapset
eivät tunne pelkoa
luulin että he kestävät kipua
niin kuin soturin kuuluu
niin minä luulin ja erehdyin
erehdyin pahan kerran
niin kauan kuin pääni pysyy pinnalla
jalkani ottavat kiviin ja pohjamutaan
jaksan huutaa ja taistella
kamppailla virtaa vastaan
sinä suuri päällikkö
joka lähetit meidät sotaan
miksi annat jalkamme juuttua liejuun?
kiroan sinua ja kiroan Nornain pöytää
katkeria ovat maahan pudonneet murut
kirottu on yö
kirottu ajan katoava virta.
Kiinalainen hevonen
Laitoin sinut kannen alle
asetin pöydälle makaamaan
kiedoin ympärille ruusuja vihaista rakkautta
kärrynpyörän akselin punaisia kyyneleitä
pieni lemmikki, kiinalainen hevonen
lasi murtuu reunasta, on pakko erota
päästän pala palalta irti
kunnes luovutan
sinä kuulut isien maille
Keisarin männyn kupeeseen
siellä vihreä viitta suojaa myrskyltä
tuuli laulaa oksilla ja varjelee untasi
tämä laulu kertoo sinusta
se on ensimmäinen ja viimeinen
tämä on laulu surusta
ota, voi ota minut matkaan mukaan.
Anne Visa
Kuka kulkee yötä yksin
karkaa varjojen kanssa
maalaa itse kuva seinään
kierrä omat rajasi
laske veren sakea virta
humallu kaltaistesi kanssa
sinä pukinsorkkainen jumala
palvo kanssani uutta kuuta
riisu kahlitsevat nahkasi
kaiva esiin tankea turkki
paljasta oikea luontosi
liity ulvovaan laumaan
sinä susien kanssa juoksija
anna huilusi soida yössä
tanssi hautojen ylitse
juo paratiisin nektari
juo se ennen aamun saraa
johda kalpeat lapsesi rantaan
anna hyytävän aallokon viedä
kivi taskussa ontuvat orvot
kyllä me sinua seuraamme
sinä kolmisilmäinen korppi.
Niin kauan kuin pääni pysyy pinnalla
Tältä rannalta on lyhyt matka kaupunkiin
voi lähteä ja kahlata
kunhan karttelee äkkisyvää
minä luulin että Odinin lapset
eivät tunne pelkoa
luulin että he kestävät kipua
niin kuin soturin kuuluu
niin minä luulin ja erehdyin
erehdyin pahan kerran
niin kauan kuin pääni pysyy pinnalla
jalkani ottavat kiviin ja pohjamutaan
jaksan huutaa ja taistella
kamppailla virtaa vastaan
sinä suuri päällikkö
joka lähetit meidät sotaan
miksi annat jalkamme juuttua liejuun?
kiroan sinua ja kiroan Nornain pöytää
katkeria ovat maahan pudonneet murut
kirottu on yö
kirottu ajan katoava virta.
Kiinalainen hevonen
Laitoin sinut kannen alle
asetin pöydälle makaamaan
kiedoin ympärille ruusuja vihaista rakkautta
kärrynpyörän akselin punaisia kyyneleitä
pieni lemmikki, kiinalainen hevonen
lasi murtuu reunasta, on pakko erota
päästän pala palalta irti
kunnes luovutan
sinä kuulut isien maille
Keisarin männyn kupeeseen
siellä vihreä viitta suojaa myrskyltä
tuuli laulaa oksilla ja varjelee untasi
tämä laulu kertoo sinusta
se on ensimmäinen ja viimeinen
tämä on laulu surusta
ota, voi ota minut matkaan mukaan.
Anne Visa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)