Harvinaisen tyhmä vainaja
Jalmari on ollut poissa koulusta, taas kerran. Hautajaisia juhlitaan kolme päivää peräkanaa ja kuolleisuus lähipiirissä on suuri. Nyt poika nojaa kämmenellään opettajanpöytään kuin ottaisi tukea arkunkannesta. Reissussa rypistyneen paidan silkkisatiinihehku korostaa pojan mustien silmien välkettä. Isoäiti Miranda on sentään ehtinyt vaihdattaa prässihousut farkkuihin.
- Arvaat varmaan missä olin, aloittaa Jalmari keskustelun asiaankuuluvalla
hartaudella.
- No, olisitko ollut hautajaisissa?
- Sielläpä siellä, Lappeenrannassa. Kyllä on lapsella raskasta, huokaa Jalmari ääntään värisyttäen, kolme päivää surua ja murhetta ja eikun oikopäätä kouluun, raskasta on!
- No oliko vainaja kovinkin läheinen?
- En menisi kehumaan läheiseksi. Ei ollut sukua, isän pelikavereita oli, toteaa poika ja silmät välähtävät merkitsevästi. Jalmari ymmärtää jo, että opettajat ovat avuttoman tietämättömiä elämän tosiasioista. Niinpä hän jatkaa: - Et arvaa miten oli mies tyhmä…
- No en?
- Hävisi korttipelissä, eikä maksanut. Voitko kuvitella, ei maksa pelivelkaa! Se oli Severi-sedän viimeinen virhe tässä elämässä. Oli harvinaisen tyhmä mies. Niin siinä sitten kävi, kun ei maksanut.
- Miten niin kävi? Tuliko väkivaltainen kuolema?
Poika kohottaa hartioitaan ja virnistää yhteisymmärryksen merkiksi. - Sydän petti, sanotaan vaikka, että heikko oli sydän, sinähän ymmärrät!
Minä en ymmärrä yhtään mitään. Äkkiä tunnen oloni epämukavaksi. Pitäisikö minun tehdä virkavallalle rikosilmoitus murhasta? Kaivaisivat Severi-vainaan kuopasta ja löytäisivät puukonpiston rintaluiden välistä? Ei. Maatkoon rauhassa. Kuka käski olla tyhmä mies.
- Minä siellä maahanpanijaisissa sitten lauloin, kun saattoväki hartaasti toivoi.
- Se oli kauniisti tehty. Mitä lauloit?
- Severin lempilaulun kajautin. Voin minä laulaa sen sinullekin.
- Laula toki, ole niin kiltti!
Poika suoristaa selkänsä, työntää kätensä syvälle housuntaskuihin, heilauttaa päätään niin, että yönmusta tukka hulmahtaa ja heläyttää pikkupojan falsetilla: - Mustalaiseks olen syntynyt, koditonna kuljeskelen nyt…
Aika pysähtyy. Hälisevä luokka hiljenee. Lapset jähmettyvät kuuntelemaan. Minut valtaa merkillinen hellyydenpuuska. Tahtoisin likistää pojan syliini, mutta tänään se ei ole soveliasta.
- Luonnonlapsi mitä huolinkaan, kun vain vapahana olla saan...
Lapsen kirkasta ääntä eivät seinät kahlitse. Laulu karkaa koulun käytäville, törmäilee kaikuna seinästä seinään, kipuaa portaita yläkertaan ja pujahtaa avoimesta ikkunasta ulos.
Sirkku Karjalainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti