MINÄ NÄEN
Minä näen pienen vakavan pojan
poika lukee kirjastossa
kerää postimerkkejä ja mykkiä kiviä
ja uneksii puiden latvoissa piileksivistä
minä tiedän pojan kaipaavan sinne
niiden joukkoon, korkealle, piiloon
unohduksiin
minä huomaan, että katson häntä
kun ajan partaa, kun yritän ymmärtää
silmieni takaista tuulessa huojuvaa
hiljaista metsää
minä kuiskaan itselleni
että on mahdollista löytää
se on yhä mahdollista
se on aina mahdollista
partakone sammuu, lamppu räpsii
en huomaa, että aika kääntyy
en huomaa, että muutun lapseksi
ja kivet saavat äänen
minä ajattelen niitä
joita olen aina ajatellut
kutsuvatko ne minua
ovatko aina kutsuneet
vai ovatko koskaan kutsuneet
ovatko koskaan olleet
minä olen varma, että jos niitä ei ole
kun niitä ei ole
ne eivät kuitenkaan ole kuvitelma
koska minä voin olla ensimmäinen
ja silloin ne tulevat, koska minä olen
ja ne tulevat puiden lehdistä
kaarnan alta, käpyjen sydämistä
ja minä pohdin sitä mahdollisuutta
ja mitä enemmän minä pohdin
sitä varmemmaksi minä tulen
minä lyön vetoa
kuvitteellisen ystäväni kanssa
ja minä päätän olla ensimmäinen
ja seuraavaksi minä näen itseni
puun latvassa
korkealla, piilossa
unohduksissa.
Petri Keto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti