Runon kuva ja sointi II : runoja ja proosarunoja

Runoilija Jukka Koskelaisen ohjaama ryhmä Runon kuva ja sointi II esittäytyy. Ryhmä kirjoitti runonsa ja proosarunonsa syyskauden 2013 aikana.

Ryhmän kirjoittajat: Juha Laitinen, Marjatta Viikilä, Anne Visa, Eeva Salmio, Tuomo Viikilä, Olli-Pekka Uusitalo, Varpu Rauhala, Aino Tukiainen, Jorma Vakkuri.

Juha Laitinen, kolme runoa

KULJESKELEN KAUPUNGILLA




Tarjoilijat hyörivät ja pyörivät pöytien ympärillä
loksutus aamiaissalissa vaimeampaa kuin baarissa
liikkuvatkin eri tavoin, leuat kiertävät ympyrää
noukkivat hampaisiinsa lihanpalat, työntävät
alaleukaa eteenpäin, nyökyttelevät
toisilleen kohottelevat kulmakarvojaan.
Turistit kävelevät rantatiellä, hitaasti
hieman kumarassa, vakaa katse eteenpäin
ajatus suoraan taakse, myöhemmin sama toisinpäin.
Meri heittelee valkoisia merkkipaaluja rantaan.
Talojen pastellit seinät, homelaikkuja siellä täällä
lihavartaat kärisevät aamutuimaan baareja siivotaan
mopot aina yhtä äreitä kuumilla kujilla piikkareissaan
ehostaa make-upiaan tuulettavat katoyn tuuheat silmäripset.
Hautuumaalla näen paljon hiljaisia leukoja, täällä
linnut sirkuttelevat, luumupuissa on makea tuoksu.


 
- -




aamun koitteessa hirvi palaa nuotiolle
hikoilevasta eläimestä nousee höyry
kuin kytevän tulen leijaileva savu

yöllä päähäni kasvoivat sarvet
metsästäjien nuolet kimpoilivat nahastani
kahlasin ja hanki upotti reisiin saakka

pakoni oli pelkkä uni mutta
hirven katse on totta unessakin
lämmittelen käsiäni hirven karvoissa


näistä en tee merkintöjä muistikirjaan


- -

 
alukset loitonneet
meri kuin lumimyrsky

vielä eilen oli ranta
valtoimenaan keltaisia lehtiä

kuohuava ulappa hiukseni
kaiketi jo harmaantuneet

Juha Laitinen

Marjatta Viikilä, kolme runoa

Kaikki elämäni romut

Tuliko kapsäkissäsi
romujen siemen
Kymmeninä vuosina
läjä on kasvanut
Jokakeväinen huokaus
Oli jo päästy ruostuneista pyöränrungoista
Kuluneista autonrenkaista

Takapihalla vielä
pari sadevesikaivon betoniputkea + kannet
Tiilejä uudisrakennuksesta 30v takaa
Sementtisäkit jo heitettiin
mutta mitä tehdä valkealle
ja harmaalle sepelille
Kellaritilojen
beigelle nahkasohvaryhmälle
marmoripöydille, astiastoille ja
Herra armahda
vanhoille vaatteille
Morsiuspuvun
ripustin koristeeksi takkahuoneeseen
Mutta seurusteluajan mekot
ja ensimmäiset vauvan vaatteet
potkupuvut ja pienet tossut
Hautautuneet ullakon kätköihin

Te jotka muutitte usein
tai vaihdoitte kumppania
Ette tiedä tästä
Ette tekään, joiden lapset, eivät alituiseen
tuoneet tavaroitaan kotiinne muutoistaan
Täällä niitä on:
Televisioita, stereoita, levysoittimia, pelejä,
kirjoja, kaappeja, tuoleja, valaisimia jne.
On iso varasto
rekvisiittaa ja lavasteita, irtoseiniä, kuvia,
tekstiilejä, valonheittimiä ja – säätimiä,
videotykki, valkokangas, diaprojektori ym.
Meillä on myytävänä
lasten sello, sähkömankeli ja kattovalaisimia
Ei palautusoikeutta

- -

 
Kuun kivistä kirjainta katsellen
heitän sinut avaruuden mustaan uuniin,
planeetat se imaisee nieluunsa.
Tulen itse perästä, kunhan tempaisen
pari järveä mukaani, lasipintojen pikkulimaskat.
Venytän lumpeen vartta taivaan tikkaille.
Heittelen tähtisumuun ulpukkaporsaita,
lihavia, kullaksi kivettyneitä.
Teen meriheinistä, ruohoista ja kaisloista
vuoteen rakastetulleni pilvien pinnoille,
siellä unohdat maan pistävät painajaiset,
varjohirviön luuvalokasvot.
Teen pehmeän pedin maatakseni
tuhannen vuotta kainalossasi
kirkkaalla tähdellä loikoillakseni
kiitävän haukan siivellä graniittimyrskyssä

- -

 
Tänä yönä kun kuu on kiertynyt puihin
ja tähtien hopeiset värähtelyt polttavat ihoani
kuljen harhaisia metsiä, kompuroin ryteiköissä

Montako vuotta
sammal kuivuu kiveen, enkä haavoitu vanhoista
Karvaat ovat kielelle pimeän marjat

Ajatus sotkeentuu
Savi tärvelee kirkkaan puron
Runkojen niljakkuus estää jämerän otteen
Ajan kirves tekee selvää jälkeä

Montako vuotta
tullaan tutuiksi arvelematta
Kämmenen leveys on rakkautesi tuulessa
Risut kasataan ja poltetaan
eikä eilisen raekuuron jäitä löydy

Marjatta Viikilä

Anne Visa, kolme runoa

On tullut aika

Yönmustan Jaguarin penkillä tuoksuu tuore nahka
sinä käsket autoa kuin nuori kuningas.
Vauhti sen kuin kiihtyy,
pikkukaupungin marionetti hyppää narua torin laidalla,
ilveilijöiden laumassa käy kuhina ja
kultainen apina tempoo kruunua päästään.
Kun taas samettityynyjen päällä loikoo kauhtunut pahviruhtinas.
Yön sankari jää yksin,
seisoo vartiossa kelmeän lampun alla,
seuraa miten narrin kyyneleet vuotavat sikojen kaukaloon:
helmet peittyvät navetan pahnaan,
ja tämä toistuu kerta toisensa jälkeen.
Tarvitaan hurja myrsky,
tarvitaan raivopäinen puhuri joka siivoaa vuosien karstan,
repäisee verhon edestä,
lyö eteisen ovet selälleen ja tempoo kaavat luutuneista käsistä.
Katso miten se sysää vauhtia,
pyörittää tomua kohti taivaanrannan kylää,
ohittaa matkallaan olkikattoiset talot ja uppoaa vellovaan mereen.
Narri ja kuningas -
roolit vaihtuvat hitaaseen valssiin,
valkoiset kääpiöt avaruuden tyyni syli.
Jonkun lapsen matka alkaa.

- -
 
Kosketusetäisyys

Selän kaarella lepää suonikas käsi
seinällä kauhtunut peili
maisemataulu markkinoilta haalittu
ikkunan takana häämöttää peltoaukea
syksyn armoton piiska
riuhtoo omenapuita käännettyä sarkaa
osuu metsänrajan latoon
verannan nurkassa kahdet saappaat
tuli paukkuu takassa
sängyssä valkeat lakanat tuolin päällä ristipistoliina
mutta kätesi viipyy yhä
se liikkuu hengityksen tahtiin
laskee päiviä askeleita
tämä hetki
pyhä sysi
sinusta kynsin hampain kiinni
roikun
pala rakkauden reunasta
nuku. älä herää


- -
 
Kirottu

Tartutko kahvaan vakain ottein
eikö kätesi vapise?
kenelle menet ja minkä vuoksi
kysy sammalkiveltä onko se enne
joku nostaa mustan surisevan pisteen
naulitsee auringon aloilleen
antaa galaksien huolehtia itsestään
minä en voi

kilkutan herkeämättä
veitsen terällä raaputan lasia
kumistan kattoa kutsun väkeä koolle
enkä tiedä kuuleeko kukaan
mitä siitä että he eivät hengitä
enhän minäkään aina
silläkään ei ole väliä että he puhuvat unissaan
sopertavat asioiden hoidosta
viittovat itään tai pohjoista kohti
minä mennä rymistän välistä

sattumalta otan oikean puun
rysähdän käyrien oksien varaan
hengitä hengitä
pihkaa ja panssariketjua
paksua runkoa kilpikaarnaa muurahaisen matkaa
syksyn edessä täysi ja eheä
mitään ei puutu ei edes pirtanauhaa
kunnes taas vakain tuumin. eikä käteni vapise.

Anne Visa

Eeva Salmio, kaksi runoa

Ken astuu virtaan
ketä virta kantaa

kohti kosken nielua
vain lohi, Kingi kimpoilee vastaan,
aikansa

Et voi astua samaan virtaan
virta on jo muualla

ärjyy koskena
lauhtuu suvantoon
kutittaa ahvenen kylkiä

ja sinä virtaat joka hetki

lähemmäs itseä
lähemmäs marrasta
lähemmäs lopun alkua

ripustat nahkasi orrelle
kuin Michel Angelo Viimeisellä tuomiolla

Ken virtaan astuu
ketä virta tuudittaa
kenen hiuksia keinuttaa

mutta guru lausuu töyräällä:

Kaikki kiertää kehää. Tunnetko?
Sinä, vesi, tulipallomme

Kohtalon oikusta pallo poksahtaa
kuplia ulkoavaruudessa


- -

 
yläkerran nuori mies paukuttaa
sunnuntaiaamuna
ehkä hyllyä, tv-tasoa tai laveria
en tiedä
alakerrassa ritsahtaa ja ruksahtaa
railoja avautuu kylpyhuoneen lattiaan

handyman, astu tarkasti
älä hupsahda sammaleen peittämään kuoppaan

Handyman, proppaa taulun kiinnike,
ruusut ja persikoiden nukka
surauta paikalleen oven kädensija
oven voi sulkea tai siitä kulkea
nosta verhotanko ja sininen huoneeseen

Handy, niittaa takapahvi peiliin
liimaa kehys, kulmat hio
peilissä nainen lähtöaikeissa
tiivistä pyykkikoneen hanan nenän

Handy, ja nosta kylpyhuoneen ritilä
pudottaudu jalat edellä tuntemattomaan,
se kauhistuttaa nyt vähemmän

Eeva Salmio

 

Tuomo Viikilä, kolme runoa

Olen ajatusten ahmija
Tänään sanasi kantoivat vuoteeseen asti
mutta kuka nostaa, kun verho avataan

Nälkäinen aamu
Olen hukassa
Yötuuli on vaiennut

Juoksen kuistilta päätäpahkaa koivun haaraan
Tulisipa sieltä keltalehti tai pisara päähäni
Kuulen epämääräistä mutinaa
ne repivät säröille rinnustani

Sulkekaa ne tyhjät suut

Olen kerroksissa
mutta istunnoissa ei riitä mikään
Ruutuvillasukistani huomautti Ekg-hoitaja
kanttori Agricolan kirkossa
ja uimavalvoja Stadikalla
tosin oli minulla kumpparitkin

Tämä aamu lähti P-kerroksesta
vaikka illalla painoin kyllä ykköstä
Puoliltapäivin kolmannesta
katson oravan peliä petäjässä

Kuulen lyhtykukkien helinää

Runon kevätmahlaa tippuu
huurteisesta puusta.

- -

 
Lautakasa rautakasa paperikasa
Vuosikymmenien kehitystä
Korkojen kanssa
Jokainen rei´itetty paperi rapisee takaraivossani
Laita se jo kiinni
Nipistelen käsivarttani
Onko tämä unta vai hallusinaatiota
Ritariperhonen räpyttää siipiään marraskuussa
vanhojen lauteiden päällä
jossa, nyt isot äijät, pikkupoikina kärvistelivät
puukiukaan höyryissä

Perhonenko tämän sai aikaan
Huomenna kannan viimeisen laudan
siinä kuivunut oravan luuranko
Hautaan puhekaverin kompostin viereen

Nyt lautakasa-rautakasan päällä roikuu kattopressu

Vanhat lauteet rätisevät Kota-kiukaan nielussa
Ja taas pikkuiset tuijottavat tuleen

Joku raapii kivikirjoitusta

- -

 
Siihen aikaan pienet tallasivat isompien perässä, taisivat isotkin olla penikoita.

Kuka näitä lampaita paimensi sorakuoppien reunoilla, ruutileikeissä, puunlatvuksissa tai
heikoilla jäillä. Enkelit varmaan.

Oli siinä jengissä kingikin, joka kantoi nimeä M-E ja myöhemmin narripaitaa. Kukaan ei saanut missään häntä voittaa. Sain minäkin kerran mustansilmän, kun annoin kritikkiä.

Kerran en päässyt joukkoon. - Puhut lapsenkielellä - huudettiin.

Toisen kerran säästyin selkäsaunalta, kun olin niin pieni, ettei minua voitu epäillä sätkänpoltosta.
Vihta viuhtoi isojen veljien takamuksilla.

Toisinaan hölmöiltiin enemmänkin. Kova tuuli kohisi taivaan pikeä, ajoi meidät taipuisien puiden latvuksiin, puusta puuhun kuin Tarzanit konsanaan. Unessakin oli kiva lentää, kun siivet kantoi.

Jussin kanssa sahattiin pihapetäjä Revon linjoille, isän töistä paluuta emme odottaneet.

Makean äitelässä himossa hosaisin myös äidin Myrnaposliinit pirstaleiksi.

Kun tuuli tyyntyi tultiin sisälle, joskus ei tiedetty mistä. Joku tuli Sidneystä toinen Nikosiasta,
Minä katselin ikkunasta äidin vieressä, enkä tiennyt miksi olen täällä.

Tuomo Viikilä

Olli-Pekka Uusitalo, kolme runoa

Päästyäni Kitkajoelle jään keittämään vettä ja mesiangervon lehtiä. Valmis juoma maistuu mentolilta ja melankolialta. Päivä taittuu tyyneksi illaksi.

Ympärilläni kasvaa metsä kuin elävä olento. Ilman sitä ei minuakaan olisi. Kosketuksen mukanaan tuomaa lämpöä ei voi koskaan olla liikaa. Narrit ja kuninkaat, kuollessamme sekoitumme kuitenkin kaikki tähän samaan multaan.

Tuuli puhaltaa niin kovaa, että se voisi herättää henkiin joesta kivet ja rannasta varjot. Ajattelen sitä neanderthalilaista, jota ilman minuakaan ei olisi ja näin on hyvä. Koti minulla on siellä minne kalloni kallistan.

Tuuli kantaa tummasiipisen perhosen virran yli. Selviytyminen vaatii nopeita ratkaisuja. Suorista ruotosi, levitä siipesi, mielen luunvalkeassa muurissa on perhosen mentävä aukko!
 
- -

Kynsieni välissä pinttynyttä likaa. Ahneesti vaihtuvat vuodenajat ja maisemat. Taivasalla tuijotan kaukoputkea, tähyän taivasta.

Saturnuksen valo hohtaa pilvien läpi. Ajatukset roikkuvat menneessä, säät sekoavat, esi-isät puhuvat nenäänsä, pilvet väistyvät, katse tarkentuu, keihäs kohoaa.

Sokea luonto valitsee berserkin, joka puree kilpeään, uhraa jumalille,
hukkaa keihäänkärkensä, kadottaa tulensa, kumoaa viimeisen guinnessinsä ennen valomerkkiä.

Yötaivas avautuu Oulangan yllä. Avaruudessa hohtaa Saturnus,
aina vain Saturnus. Lämpö nousee, säle muotoutuu pistäväksi, leikkaavaksi teräksi.

Vuodenajat narskuttavat hampaitaan.

Huohottava katse etsii varjon lailla avautuvaa säännöllisyyttä, silmänräpäyksen kestävää tähdenlentoa, merkkiä, merkitystä kaaoksesta.


- -
 

” Tie ylös ja tie alas: yksi ja sama.”
-Herakleitos



Saavun veljeni kanssa Nuuksion Salmijärvelle ja saamme napattua pienen säätämisen jälkeen parikiloisen hauen.

Hän toimii kuviksen opena Tampereella ja uppoutuu vapaa-ajallaan enimmäkseen musiikkiin ja sarjakuvan tekemiseen.

Poistan hauesta ruotoisen anopinpalan ja puhun hänen kanssaan lähdöistä ja pysähdyksistä, juurista ja valinnoista. Elämämme eroavat melkoisesti, mutta ymmärrämme hyvin toisiamme.

Nuotiosta kimpoilee kipinöitä. Kalaliemestä alkaa nousta kuplia.

Ne ovat kuin yksilöiden elämät, häiriöitä tyyneydessä, matka vuodenaikojen reunustamaa polkua varjosta valoon ja takaisin.

Ihailemme nuotiopaikan reunassa kasvavan huhtakurjenpolven kukintoja. Tulen lämpö on herättänyt sen eloon, saanut lämpöshokkia odottaneen siemenen itämään.

Uudistuakseen ja säilyäkseen vahvana metsä tarvitsee tulta, ihminen kalakeittoa ja nuotiofilosofiaa.

Olli-Pekka Uusitalo

Aino Tukiainen, kolme runoa

Aurinko kurkistaa taivaanrannan taskusta oranssia,
keltaista väriä. Olen jumallapsi. Täynnä auringonvaloa ja lämpöä.
Olen legenda jo eläessään. Lienkö naakka vai vanhan munkin sielu,
satakieli joka laulaa kaiken tietämänsä ulos itsestään.

Sudenkiilto silmissä. Rakennutan itsestäni kivisiä patsaita.
Lakkaan käyttämästä eeppisiä arvoja. Annan kuvata itseni
maskuliinisena ja pienirintaisena leuassani kuninkaallinen irtoparta.
Nemes päähine päässäni ja vaahteranlehti edessäni..
Olen pyhimmistä pyhin. Velipuoleni kanssa katoan
sängyn valkeaan kuohuun aamukoitosta illanviettoon.

En ole ihmiskunnan jätettä. Minulla on jumalallinen pilke silmissä ja
sieluni katsoo noita ihmisiä. Rakennan temppelin Niilin länsirannalle,jonka
suunnittelee arkkitehti senemut. Kuninkaanlaakso, jossa elävät henget.
He työntävät avuttomina silmänsä esiin ja näkevät nautinnon helvetin ilot.


 
OLETKO NARRI VAI KUNINGAS?

Kun vaahtopäät iskevät rantakiviin
pullistun vihasta kuin purjeet merellä.
Valkopää oriit korskuvat pitkin taivastietä
jättäessään sataman. En ole toukka tai
mehiläiskuningatar. Olen kuningas, jonka
kansa on hylännyt. Ilmestys tai kone
alati vaihdan väriä kuin kameleontti.
Sumujen kuilu. Minä olen viiksinaamainen
narri. Minun tehtäväni on huvittaa kuninkaan
vieraita, sukkeluudella ja tempuilla. Hoviin
tulevat herrat ja kaiken oppineet. En ole
nenästä vedettävä, olen irvokas ja
koomillinen kaksihaarainen tiu’uilla
varustettu hiippa päässä, mutta kaikki on
mielikuvituksen tuotetta. Kuningas puhuu.
Narri sinun irvokkailla tempuilla rauta
muuttui kullaksi tuonela paratiisiksi.
Olin ahne peluri ja sain kansani takaisin.


 
SIIHEN LOPPUI HIIREN VIRSI

käyn katsomassa aamu kujalla
näkyisikö matkalaisia.
Uroshirven kaltaiset jäljet
suorana edessä.

Näen ajan hitaan natinan ja
hengitän tyhjää tilaa.
Hirven silmät katsovat
suoraan silmiini ja
sarvet kolisevat yhteen.
Sen alaleuka väpättää ja
sieraimet vaahtoavat kuvia.

Silmäluomet roikkuvat ja
sarvissa punainen kolhun tahra.
Rasahdus. Hirvi pakenee kuin sonni
nähdessä punaisen vaatteen.

Se juoksee ja juoksee..
kun metrit olisivat sen viimeiset.
Lopuksi näen vain pienen
mustan pisteen, kuin linnunsilmä.

Aino Tukiainen

Jorma Vakkuri, kaksi runoa

Kätkön kupla

Motto: ”Luonto pyrkii piiloutumaan” - Herakleitos

Ope kysy et onks luonto piilossa. Viittasin.

Tertun viittauksen ope näki, mut mun ei. Terttu heilautti lettii ja kerto: ”Mie näin hiiren mut se meni heti piiloon”.

”Jaaha, jaaha, no, sinä Tauno siellä, onko luonto piilossa”, ope sano eikä vieläkään huomannu mun viittausta. ”Mun vaari ties et se tuli sokeeks luonnon helmassa. Sit se ei enää nähny luonnon helmaa.”

”Jaaha, jaaha, no, sinä Maija siellä, onko luonto piilossa”, ope sano eikä vieläkään nähny mun viittausta. Maija hieraisi nenänpäätään ja sano: ”Tässähän me ollaan luonnossa eikä piilossa”. Ennen ku ope ehti sanoo mitään Liisa kysy: ”Meneeks kuolleet piiloon vai taivaaseen?” Kukaan ei sanonu et taivaskin on piilossa.

”Jaahas, no niin lapset, nyt tehdään luontoretki ja käydään katsomassa, miten luonto on piilosilla”, ope sano eikä vieläkään huomannu mun viittaamista. Luokka tyhjeni. ”Hei ope, tää ei näkyny, mut täällä se nyt on”, joku huusi jo ulkona.

Kun kaikki oli poistunu retkelle, lopetin viittaamisen. Yritin löytää tulitikkuja. En löytänyt. Taulun reunalla oli liitu. Piirsin kasan jalokiviä ja kasan olkia. Sitten piirsin sian, joka tonki sitä olkipahnaa. Aattelin, mitä en ajatellu. Eihän kaikkee voi nähdä. Eikä kaikki kimmonnu mahdu kätköön. Kätkö ei ainakaan, ellei jonain muuna olevana, - paitsi pimeellä. Olleen olleva.
 



Minä, uuspostkumma proosaruno

Säkeellisesti edustava teksti, runo, on kuningas; mikä ettei ”kuningatarkin”, leski-sellainen, varsinkin. Irto. Pehmo. Pää. Eespäin ylväästi! Sitä rataa; aateluus velvoittaa, jollei kosta tai lyö leiville;, kivi. Tyyny. Ihan pimeä, sisältä. Kuningas kun jättää naamarinsa, olen pelkkä lelu kuin hapanimelä karkki, narritiivis. Nami runo, ptyh proosa! Kvarkki. Tuntuu kivalta, kun nuolevat mun runoisuuksia ja silittelevät proosaturkiksiani. Proosakarva on kuin kuolan hinta tai likimauste - ei puurossa. Vain siniset hovikokit osaavat ruodottamat hauet. Mummon haukimuhennos oli eri juttu. Kuin romaani. Haukilörtsy, novelli. Hehkeä. Romaani tuskin sanoisi mitään tai jos nimittelisi, olisin verenimijä turhake kuin mustavalkea lepakko. Vampyyri olisi klisee. Lepakko ei myrskyssä lepata. ”Melkein vinkua” on kuin läikkymätön sisar. Kova. Umpi. Se. Tyyntä, tiedättehän, meille proosarunoille on tabu olla rikkomatta lauseiden rytmiä. Tyventen karkelo. Tämä ollos sanottu lypsyautomaatin vuorotahtisuuden kiihkosta! Vingun, vangun, vongun on runon puhetta, kun osaat sielu hengittää. Ellet, jää kumma hinku. Se uus.

Jorma Vakkuri