Pasi Jääskeläisen ohjaamasta Kritiikkipiiristä Riimussa julkaisevat tekstejään Sirkku Karjalainen, Tao Lin, Eija Honkala, Martti Kuokkanen, Mari Hanhiniemi, Jorma Vakkuri.
Kritiikkipiirin opiskelijat ovat edistyneitä kirjoittajia. Ryhmässä arvioidaan yhdessä opettajan johdolla kirjoituksia ja muokataan tekstejä kaunokirjallisiksi.
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Sirkku Karjalainen, Seili, karkotettujen saari
Seili, karkotettujen saari
On elokuun puoliväli. Vesi velloo mustanpuhuvana ja pieksee rantakallioita. Kauempana merenselkä kimmeltää kuin rypistetty tinapaperi. Katselen aavaa spitaalisen silmin ja minua alkaa palella: Miltä tuntuisi seisoa syysmyrskyssä, odottaa pimeneviä päiviä ja pakkasöitä. Tongin kepillä meren irtirepimää ahvenheinää, Vellamon hiuksia. Ne nousevat pitkinä vyyhteinä ja tuoksahtavat mudalta. Jalan alla rapisee auringon käristämä rakkolevä. Sisemmälle saareen johtaa kinttupolku.
Ryppyisessä esitteessä kerrotaan, miten Kustaa II Adolf siivosi Turun kaupunkikuvaa suurella luudalla ja viskasi rikat mereen. Elettiin 1600–lukua. Roskilla ei ollut paluuta mantereelle, ei elävinä eikä kuolleina. Potilaat soudettiin saarelle ruumisarkun laudat mukanaan.
Astun arkaillen raakapuiseen ristikirkkoon. Täällä saivat potilaat kuulla tulikiven katkuista jumalansanaa. Sairaat häkitettiin karsinaan kirkon perälle ja he kulkivat eri ovesta kuin muu kirkkokansa. Ehtoollinen tarjottiin pitkän kepin nokasta. Varmasti kuvottava näky: turvonneita kasvoja, mätänevää lihaa, sormet kuin sirkkelin jäljiltä.
Kirkon pohjoispuolella on karun kaunis hautausmaa. Puuristit ovat kallistuneet ja rautaristit ruostuneet outoihin asentoihin. Jäkälä korjailee vanhojen hautapaasien tekstiä. Nuori, lettipäinen opas istuu kirkon portailla avainkimppu sylissään ja viilaa kynsiään. Hämmästelen, miten niin pienelle kirkkomaalle mahtuu esitteessä mainittujen 663 spitaalisen arkut.
– Kirkkomaalla makaa vain säädyllisiä vainajia, valistaa opastyttö. Spitaalisten kuolema merkittiin kyllä kirkonkirjoihin, mutta heidät kuopattiin ties minne. Kun Jumala oli heidät hyljännyt, ei pappikaan tohtinut siunata haudan lepoon.
Hiekkaisella kumpareella kasvaa jänönapilaa ja kimmeltävää helyheinää. Istahdan yksinäiselle, sammaloituneelle kivelle, joka on kuin aseteltu säällisen matkan päähän kirkkomaasta. Kuin aseteltu… ehkä onkin. Kuoppaajat saattoivat merkitä hautapaikan kivellä. Istun spitaalisten luiden päällä. Kaivan repustani eväät: vehnäsämpylän, tahkojuustoa ja makkaran siivuja. Monet kuolivat silkkaan nälkään. Jos eivät kelvanneet paratiisin nämä nälkäiset sielut, katselevat he nyt ahnein silmin eväitäni. Minä nousen, tungen leivän takaisin reppuun.
Sirkku Karjalainen
On elokuun puoliväli. Vesi velloo mustanpuhuvana ja pieksee rantakallioita. Kauempana merenselkä kimmeltää kuin rypistetty tinapaperi. Katselen aavaa spitaalisen silmin ja minua alkaa palella: Miltä tuntuisi seisoa syysmyrskyssä, odottaa pimeneviä päiviä ja pakkasöitä. Tongin kepillä meren irtirepimää ahvenheinää, Vellamon hiuksia. Ne nousevat pitkinä vyyhteinä ja tuoksahtavat mudalta. Jalan alla rapisee auringon käristämä rakkolevä. Sisemmälle saareen johtaa kinttupolku.
Ryppyisessä esitteessä kerrotaan, miten Kustaa II Adolf siivosi Turun kaupunkikuvaa suurella luudalla ja viskasi rikat mereen. Elettiin 1600–lukua. Roskilla ei ollut paluuta mantereelle, ei elävinä eikä kuolleina. Potilaat soudettiin saarelle ruumisarkun laudat mukanaan.
Astun arkaillen raakapuiseen ristikirkkoon. Täällä saivat potilaat kuulla tulikiven katkuista jumalansanaa. Sairaat häkitettiin karsinaan kirkon perälle ja he kulkivat eri ovesta kuin muu kirkkokansa. Ehtoollinen tarjottiin pitkän kepin nokasta. Varmasti kuvottava näky: turvonneita kasvoja, mätänevää lihaa, sormet kuin sirkkelin jäljiltä.
Kirkon pohjoispuolella on karun kaunis hautausmaa. Puuristit ovat kallistuneet ja rautaristit ruostuneet outoihin asentoihin. Jäkälä korjailee vanhojen hautapaasien tekstiä. Nuori, lettipäinen opas istuu kirkon portailla avainkimppu sylissään ja viilaa kynsiään. Hämmästelen, miten niin pienelle kirkkomaalle mahtuu esitteessä mainittujen 663 spitaalisen arkut.
– Kirkkomaalla makaa vain säädyllisiä vainajia, valistaa opastyttö. Spitaalisten kuolema merkittiin kyllä kirkonkirjoihin, mutta heidät kuopattiin ties minne. Kun Jumala oli heidät hyljännyt, ei pappikaan tohtinut siunata haudan lepoon.
Hiekkaisella kumpareella kasvaa jänönapilaa ja kimmeltävää helyheinää. Istahdan yksinäiselle, sammaloituneelle kivelle, joka on kuin aseteltu säällisen matkan päähän kirkkomaasta. Kuin aseteltu… ehkä onkin. Kuoppaajat saattoivat merkitä hautapaikan kivellä. Istun spitaalisten luiden päällä. Kaivan repustani eväät: vehnäsämpylän, tahkojuustoa ja makkaran siivuja. Monet kuolivat silkkaan nälkään. Jos eivät kelvanneet paratiisin nämä nälkäiset sielut, katselevat he nyt ahnein silmin eväitäni. Minä nousen, tungen leivän takaisin reppuun.
Sirkku Karjalainen
Tao Lin, Ystäväni tulee kaukaa
Ystäväni tulee kaukaa
Ystäväni tulee kaukaa
valmistan arvokasta valkoista teetä
”Tee ei maistu miltään”, hän huomauttaa
Huokaan
miten hän voi tunnistaa valkoisen teen hienostuneisuuden
kun hänen mielensä on vielä matkalla
Tao Lin
Ystäväni tulee kaukaa
valmistan arvokasta valkoista teetä
”Tee ei maistu miltään”, hän huomauttaa
Huokaan
miten hän voi tunnistaa valkoisen teen hienostuneisuuden
kun hänen mielensä on vielä matkalla
Tao Lin
Eija Honkala, Vanhat äkäiset akat
Vanhat äkäiset akat
Vanhoista naisista puhutaan usein vieläkin lempeinä isoäiteinä, jotka hellivät pieniä lapsia, paistavat pullaa, ja kilkuttelevat puikoillaan villasukkia tarvitseville. He ruokkivat puluja ja kansoittavat hartaina joukkoina niin kirkkojen penkit kuin teatteritkin.
Olen kiinnittänyt huomiota heihin, itseni kaltaisiin, esimerkiksi liikuntaryhmissä. Mikään, mikä muuttuu, ei ole heidän mielestään yhtä hyvää kuin se menetetty aikaisempi. Kun vesijumpan ohjaaja vaihtuu, häntä katsotaan pitkään. “Miksi se ei pidä nimenhuutoa? Se entinen piti aina heti alkuun. Miksei sen ääni kuulu?” Naiset luovat toisiinsa katseita. Kun ohjaaja kysyy jotain, jarrutellaan, vastataan niukasti ja supistaan käsi suun edessä naapurille. Seuraavaa altaaseen astuvaa ryhmää katsotaan murhaavasti: “Ne tulee taas meidän vuorolla, vaikka on sanottu…” huolimatta siitä, että allas on tyhjä ja näin toimien joudutetaan kaikkien aikataulua.
Kerrostaloissa naiset kyttäävät verhojen raosta naapureitaan: ”Tuus kattoon, taas se vie roskiin tuommosia kauheen isoja muovipurkkeja!” Samat naiset tekevät ennakkovaraukset kaikkiin mahdollisiin vuoroperiaatteella toimiviin systeemeihin. ”Mää olin kyllä tän jo varannut” he sanovat voitonriemua äänessään tarratessaan kiinni himoittuun omaisuuteen.
Missä ovat ne kiltit tytöt, joista niin paljon puhutaan? Milloin muutos tapahtuu?Uskon, että prosessi alkaa kehittyä pikkuhiljaa. Ensin havaitaan, mikä on vallassa oleva yleinen mielipide. Sen jälkeen liitytään linjaan, jotta saadaan oikeus kuulua ”meihin”. Se tuntuu turvalliselta: minut hyväksytään ja minä saan olla mukana. Toisinajattelijat ovat usein hiljaa. Jos kuitenkin joku heistä kajauttaa eriävän mielipiteen ja osoittaa siten auktoriteettia, osa laumasta kääntääkin kelkkansa ja liittyy häneen, jolloin syntyy uusi ”me”. Ja siitä alkaa kiihtyvä köydenveto, josta joukot ”me” ja ”nuo” entisestään kiinteytyvät.
Kiltteys ei ilmeisesti istu meissä jälkiä jättämättä. Kiltit tytöt eivät ole uskaltaneet käyttää ääntä vaatiakseen itselleen haluamaansa vaan ovat tottuneet luovuttamaan oikeutensa muille. Kiltin sisällä asuu kuitenkin kapina ja katkeruus, joka pysyy piilossa, kunnes se vanhana nousee esiin voimalla: ”Minullekin kuuluu!” ”Miksi tuo saa ja minä en?” Vieläkään ei silti uskalleta vaatia omissa nimissä tai tunnustaa rehellisesti omaa tarvetta. On helpompi vedota annettuihin sääntöihin tai valita puolensa ja liittyä ”meihin”: ”Meiltä ei viedä!”, ”me olemme sitä mieltä…”, ”noin ei saa tehdä, koska se on kielletty!”
Eikö vanha äkäinen akka siis olekaan paha ja itsekäs? Ei, hän pyrkii lopultakin kuittaamaan sen, mitä vaille on jäänyt ja mitä on tietämättään kaivannut koko elämänsä ajan. Hän toteuttaa haluaan ottaa itselleen. Kuitenkin mieluiten muitten suojissa.
Eija Honkala
Vanhoista naisista puhutaan usein vieläkin lempeinä isoäiteinä, jotka hellivät pieniä lapsia, paistavat pullaa, ja kilkuttelevat puikoillaan villasukkia tarvitseville. He ruokkivat puluja ja kansoittavat hartaina joukkoina niin kirkkojen penkit kuin teatteritkin.
Olen kiinnittänyt huomiota heihin, itseni kaltaisiin, esimerkiksi liikuntaryhmissä. Mikään, mikä muuttuu, ei ole heidän mielestään yhtä hyvää kuin se menetetty aikaisempi. Kun vesijumpan ohjaaja vaihtuu, häntä katsotaan pitkään. “Miksi se ei pidä nimenhuutoa? Se entinen piti aina heti alkuun. Miksei sen ääni kuulu?” Naiset luovat toisiinsa katseita. Kun ohjaaja kysyy jotain, jarrutellaan, vastataan niukasti ja supistaan käsi suun edessä naapurille. Seuraavaa altaaseen astuvaa ryhmää katsotaan murhaavasti: “Ne tulee taas meidän vuorolla, vaikka on sanottu…” huolimatta siitä, että allas on tyhjä ja näin toimien joudutetaan kaikkien aikataulua.
Kerrostaloissa naiset kyttäävät verhojen raosta naapureitaan: ”Tuus kattoon, taas se vie roskiin tuommosia kauheen isoja muovipurkkeja!” Samat naiset tekevät ennakkovaraukset kaikkiin mahdollisiin vuoroperiaatteella toimiviin systeemeihin. ”Mää olin kyllä tän jo varannut” he sanovat voitonriemua äänessään tarratessaan kiinni himoittuun omaisuuteen.
Missä ovat ne kiltit tytöt, joista niin paljon puhutaan? Milloin muutos tapahtuu?Uskon, että prosessi alkaa kehittyä pikkuhiljaa. Ensin havaitaan, mikä on vallassa oleva yleinen mielipide. Sen jälkeen liitytään linjaan, jotta saadaan oikeus kuulua ”meihin”. Se tuntuu turvalliselta: minut hyväksytään ja minä saan olla mukana. Toisinajattelijat ovat usein hiljaa. Jos kuitenkin joku heistä kajauttaa eriävän mielipiteen ja osoittaa siten auktoriteettia, osa laumasta kääntääkin kelkkansa ja liittyy häneen, jolloin syntyy uusi ”me”. Ja siitä alkaa kiihtyvä köydenveto, josta joukot ”me” ja ”nuo” entisestään kiinteytyvät.
Kiltteys ei ilmeisesti istu meissä jälkiä jättämättä. Kiltit tytöt eivät ole uskaltaneet käyttää ääntä vaatiakseen itselleen haluamaansa vaan ovat tottuneet luovuttamaan oikeutensa muille. Kiltin sisällä asuu kuitenkin kapina ja katkeruus, joka pysyy piilossa, kunnes se vanhana nousee esiin voimalla: ”Minullekin kuuluu!” ”Miksi tuo saa ja minä en?” Vieläkään ei silti uskalleta vaatia omissa nimissä tai tunnustaa rehellisesti omaa tarvetta. On helpompi vedota annettuihin sääntöihin tai valita puolensa ja liittyä ”meihin”: ”Meiltä ei viedä!”, ”me olemme sitä mieltä…”, ”noin ei saa tehdä, koska se on kielletty!”
Eikö vanha äkäinen akka siis olekaan paha ja itsekäs? Ei, hän pyrkii lopultakin kuittaamaan sen, mitä vaille on jäänyt ja mitä on tietämättään kaivannut koko elämänsä ajan. Hän toteuttaa haluaan ottaa itselleen. Kuitenkin mieluiten muitten suojissa.
Eija Honkala
Martti Kuokkanen, Aamiainen
Aamiainen
Käteni puristui höyryävän hunajateemukin ympäri. Kämmentä ja sormia poltti, mutta tiukensin otetta kivusta välittämättä. Toinen käsi harhaili lämpöisen patongin pintaa. Tunsin kellanruskean leivän tuoreen tuoksun. Se sekoittui teen makeaan aromiin. Patongin pinta rapisi, kun hivelin sormellani paistoviiltoja. Ne kulkivat vinosti patongin poikki. Kuin arvet, ajattelin.
En saanut murrettua patongista palaakaan. Menin puutarhaan. Hautasin patongin kahden omenapuun väliin, lähelle paikkaa, johon olin edellisellä viikolla Elinan kanssa hyvästellyt Pojun, kissani. Se oli kuollut yllättäen kuin rakkauteni.
Tuulenvire puhaltelee omenankukintojen teriöissä. Aniliininvalkoiset lehdet väräjävät ympärilläni kuin parvi hauraita perhosia, niin hentoisina, että niiden lävitse erottaa suonirihmaston.
Terälehdet takertuvat hiuksiini ja olkapäilleni. Ne verhoavat minut kuin surullinen uni, jota kaipaan, kun se on loppunut.
Martti Kuokkanen
Käteni puristui höyryävän hunajateemukin ympäri. Kämmentä ja sormia poltti, mutta tiukensin otetta kivusta välittämättä. Toinen käsi harhaili lämpöisen patongin pintaa. Tunsin kellanruskean leivän tuoreen tuoksun. Se sekoittui teen makeaan aromiin. Patongin pinta rapisi, kun hivelin sormellani paistoviiltoja. Ne kulkivat vinosti patongin poikki. Kuin arvet, ajattelin.
En saanut murrettua patongista palaakaan. Menin puutarhaan. Hautasin patongin kahden omenapuun väliin, lähelle paikkaa, johon olin edellisellä viikolla Elinan kanssa hyvästellyt Pojun, kissani. Se oli kuollut yllättäen kuin rakkauteni.
Tuulenvire puhaltelee omenankukintojen teriöissä. Aniliininvalkoiset lehdet väräjävät ympärilläni kuin parvi hauraita perhosia, niin hentoisina, että niiden lävitse erottaa suonirihmaston.
Terälehdet takertuvat hiuksiini ja olkapäilleni. Ne verhoavat minut kuin surullinen uni, jota kaipaan, kun se on loppunut.
Martti Kuokkanen
Mari Hanhiniemi, Kylmän taivaan alla
Kylmän taivaan alla
Katson kuinka kengät kopisevat ohitseni. Korkeakorkoiset saapikkaat, kumisaappaat ja miesten mustat nauhakengät ja niillä kaikilla on sama rytmi. Kiire. Omia varpaitani paleltaa, pahvin pala allani on alkanut kostua. Tavaratalon tuulikaappi röyhtäisee ja pienen hetken on lämmintä. Istun ja välillä olen polvillani. Helisytän mukissa paria vaivaista kolikkoa. Tämä on ollut huono päivä. Jos olisi pakkasta, niin saldo olisi parempi.
Bran tulee puolilta päivin. Hän seisoo tuulikaapissa. Nousen ja menen kankein jaloin hänen luokseen. Hän ottaa mukin ja kiroaa.
– Saitoja ovat lihavat, punakat suomalaiset. Eivät auta hätääkärsiviä. Bran kumoaa kolikot taskuunsa ja antaa mukin takaisin. – Oliko tässä kaikki, ettei vain mitään olisi eksynyt taskuihisi?
– Ei tietenkään, vastaan ja käännän anorakin taskut nurin. Bran hymähtää ja antaa minulle palan leipää ja juustoa.
– Syöt sitten salaa, etteivät ihmiset näe. Muista näyttää nälkäiseltä.
Bran menee ja vihdoin uskallan koettaa anorakin alla olevan tikkiliivin vuorta. Tunnen kolikon ihanan raskaan painon. Siirrän rahan niin, ettei se kilise muita rahoja vasten. Kun joka päivä laitan yhden euron sivuun, on minulla vuoden lopulla matkarahat täältä pois. Jonnekin lämpimään, missä ei ole lunta ja pakkasta.
Jatkan, kunnes kauppa menee kiinni ja on pimeää. Menen asemalle, jos Bran kerää päivän tuoton ja jakaa meille leipää, nakkimakkaroita ja nahistuneita omenia. Jokainen ottaa muovikassin, koska on perjantai, viikon ensimmäinen ja paras pullopäivä. Lauantaina ei ole niin hyvä. Minä pidän perjantaista. Pulloja ja tölkkejä löytyy silloin paljon. Suomalaiset juovat ulkona ja jonottavat baariin juomaan lisää. Mutta minä pidän jonoista, kuljen jonon viertä edestakaisin ja nappaan heti tölkit. Toisilla on muki mukanaan täälläkin. Ei minulla. Uudet on aina innokkaimpia.
Täyden kassin vien Branille, joka tyhjää sen isoon jätesäkkiin ja nostaa ruosteisen pakettiauton perälle. Tästä en saa mitään säästöön. Bran ottaa kaikki rahat. Hänhän pitää meidät ruoassa ja antaa nukkua pakettiautossaan. Tölkit ovat parempia kuin lasipullot ja muovipulloista saa eniten rahaa eivätkä ne paina niin paljoa. Pitää vain tarkasti katsoa, että tölkissä on pieni raita ja numero yläosassa. Ensimmäisellä keräysretkellä Bran läimäytti minua kasvoihin ja heitti menemään keräämäni tallinnatölkit.
Minä ihmettelen täällä niin monia asioita. Ihmisillä on rahaa, ruokaa ja katto pään päällä ja silti heillä on kiire ja kireä ilme kasvoillaan. Pian tulee kesä. Silloin on lämpimämpää, voi nukkua ulkona mutta silloin meitä on myös enemmän. Bran sanoi, että pari sataa meikäläistä tulee tänne keväällä. On vaikeampaa saada rahaa kokoon ja pitää mennä kauemmaksi keskustasta. Kerään pulloja ja tölkkejä puolille öin ja saan aika hyvän saaliin. Bran hymyilee kerrankin. Miehet jatkavat vielä. Kävelen pakettiautolle nukkumaan. Branin äiti jo kuorsaa vilttinsä alla ja minuakin nukuttaa. Laitan tikkiliivin pääni alle ja nukahdan. Näen unta lämpimästä maasta, jossa puissa kasvaa hedelmiä ja rantavesi hivelee jalkapohjia. Herään ja venyttelen. Pakettiauto on tyhjä ja tikkiliivi on hävinnyt.
Mari Hanhiniemi
Katson kuinka kengät kopisevat ohitseni. Korkeakorkoiset saapikkaat, kumisaappaat ja miesten mustat nauhakengät ja niillä kaikilla on sama rytmi. Kiire. Omia varpaitani paleltaa, pahvin pala allani on alkanut kostua. Tavaratalon tuulikaappi röyhtäisee ja pienen hetken on lämmintä. Istun ja välillä olen polvillani. Helisytän mukissa paria vaivaista kolikkoa. Tämä on ollut huono päivä. Jos olisi pakkasta, niin saldo olisi parempi.
Bran tulee puolilta päivin. Hän seisoo tuulikaapissa. Nousen ja menen kankein jaloin hänen luokseen. Hän ottaa mukin ja kiroaa.
– Saitoja ovat lihavat, punakat suomalaiset. Eivät auta hätääkärsiviä. Bran kumoaa kolikot taskuunsa ja antaa mukin takaisin. – Oliko tässä kaikki, ettei vain mitään olisi eksynyt taskuihisi?
– Ei tietenkään, vastaan ja käännän anorakin taskut nurin. Bran hymähtää ja antaa minulle palan leipää ja juustoa.
– Syöt sitten salaa, etteivät ihmiset näe. Muista näyttää nälkäiseltä.
Bran menee ja vihdoin uskallan koettaa anorakin alla olevan tikkiliivin vuorta. Tunnen kolikon ihanan raskaan painon. Siirrän rahan niin, ettei se kilise muita rahoja vasten. Kun joka päivä laitan yhden euron sivuun, on minulla vuoden lopulla matkarahat täältä pois. Jonnekin lämpimään, missä ei ole lunta ja pakkasta.
Jatkan, kunnes kauppa menee kiinni ja on pimeää. Menen asemalle, jos Bran kerää päivän tuoton ja jakaa meille leipää, nakkimakkaroita ja nahistuneita omenia. Jokainen ottaa muovikassin, koska on perjantai, viikon ensimmäinen ja paras pullopäivä. Lauantaina ei ole niin hyvä. Minä pidän perjantaista. Pulloja ja tölkkejä löytyy silloin paljon. Suomalaiset juovat ulkona ja jonottavat baariin juomaan lisää. Mutta minä pidän jonoista, kuljen jonon viertä edestakaisin ja nappaan heti tölkit. Toisilla on muki mukanaan täälläkin. Ei minulla. Uudet on aina innokkaimpia.
Täyden kassin vien Branille, joka tyhjää sen isoon jätesäkkiin ja nostaa ruosteisen pakettiauton perälle. Tästä en saa mitään säästöön. Bran ottaa kaikki rahat. Hänhän pitää meidät ruoassa ja antaa nukkua pakettiautossaan. Tölkit ovat parempia kuin lasipullot ja muovipulloista saa eniten rahaa eivätkä ne paina niin paljoa. Pitää vain tarkasti katsoa, että tölkissä on pieni raita ja numero yläosassa. Ensimmäisellä keräysretkellä Bran läimäytti minua kasvoihin ja heitti menemään keräämäni tallinnatölkit.
Minä ihmettelen täällä niin monia asioita. Ihmisillä on rahaa, ruokaa ja katto pään päällä ja silti heillä on kiire ja kireä ilme kasvoillaan. Pian tulee kesä. Silloin on lämpimämpää, voi nukkua ulkona mutta silloin meitä on myös enemmän. Bran sanoi, että pari sataa meikäläistä tulee tänne keväällä. On vaikeampaa saada rahaa kokoon ja pitää mennä kauemmaksi keskustasta. Kerään pulloja ja tölkkejä puolille öin ja saan aika hyvän saaliin. Bran hymyilee kerrankin. Miehet jatkavat vielä. Kävelen pakettiautolle nukkumaan. Branin äiti jo kuorsaa vilttinsä alla ja minuakin nukuttaa. Laitan tikkiliivin pääni alle ja nukahdan. Näen unta lämpimästä maasta, jossa puissa kasvaa hedelmiä ja rantavesi hivelee jalkapohjia. Herään ja venyttelen. Pakettiauto on tyhjä ja tikkiliivi on hävinnyt.
Mari Hanhiniemi
Jorma Vakkuri, Olen kivi
Olen kivi. Sanovat kallio. Kun irtosin emokalliosta, minusta tuli tytärkivi. Vähän kuhmurainen, mutta otsalta pyöreä. Hyvä, että sammal peittää kuhmurani. Talvella olen kalju, mutta näin juhannuksena päälakeani koristavat veikeät saniaistupsut. Niistä tykkään kuin myös naavakiehkuroista korvillani. Ensi kesänä saankin ne jo kymmenennen tuhannen kerran.
Jorma Vakkuri
Jorma Vakkuri
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)