Kirjoittajan paja

Kirjoittajan pajan kurssilaiset esittäytyvät neljän kirjoittajan voimin: Sirpa Ritvanen, Seppo Sarlos, Tapio Nyyssönen ja Rita Heinonen. Heidän ohjaajansa on ollut Päivi Liski.

Sirpa Ritvanen, Puhuva hiljaisuus

Puhuva hiljaisuus

Parin huurteisen jälkeen kyläbaarin terassilla ihmettelin taas kerran työkaveriani. Siitä ei aina ottanut selvää mitä se tarkoitti. Joka toisen sanan joutui arvaamaan tai sanomaan itse sen puolesta. Jos siltä kysyi jotain, se meni vaikeen näköiseksi ja alkoi kaivella taskujaan ja kun ne oli käyty läpi, se oli ihan kuin ei olisi kuullut kysymystä.

Se ripottelee ensin leveillä tynkäsormillaan täytettä sätkäänsä ja vedettyään pari henkosta saa kysyttyä selvästi helpottuneena: - Oisko pari kymppii? Saatuaan rahat se taittelee ne huolella kahtia, upottaa lompsaansa ja sanoo. - Mä sitte.
Tiedän kyllä, että pukukaappini hyllylle ilmestyy lainattu summa ilman suurempia eleitä, korkeintaan pari kopautusta oveen merkiksi, että siellä on. Tiedän myös, että sama näytelmä toistuu kuukauden päästä, kun Patu kysyy : - Voitaisko, ja viittaa peukalolla baarin suuntaan.

Erehdyin kerran kysymään, miten siltä uupuu just kaks kymppii aina ennen liksapäivää ja kun taskut oli kaiveltu, se sanoi: - Koira. Ja kun yritin udella minne se oli hukannut osan näpeistään, se jäi tuijottamaan vasenta kättään jossa näkyi yhden puolikkaan sormen lisäksi kolme kokonaista, sitten se sai aikansa mietittyään sanottua. - Liian pitkä lyhyeksi.

Sirpa Ritvanen

Seppo Sarlos, Länsimetro

Länsimetro

Laskeudun Tapiolan metroaseman hissillä. Pitelen nenääni. Luikahdan oranssin vaunun muovituoliin. Luola-asukkaat eivät puhu. Tunneli Otaniemeen. "Ota pikavippi!" käskee mainos. Keilaniemeen.

Ennen vanhaan Tapiolassa bussin kuljettaja katsahti matkaajaan, olemuksellaan toivotti tervetulleeksi. Katselin bussin ikkunasta joutsenparia Otsolahdella, leppeässä tuulessa liukuvia purjeveneitä Westendin edustalla. Ihmiset kalkattivat kännyköihinsä. Äiti hymyili vauvallensa bussin keskellä vaunutilassa auringon säteissä.

Metro pysähtyy Koivusaaren alla. Olen scifi-elokuvan dystopiassa. Maailma on tuhottu. Madot ja ötökät vallassa. Tauti on tehnyt luola-asukkaista tehorobotteja. Kaksi minuuttia on säästettävä. Maksoi mitä maksoi. Kiire. Kiihdytys.

Bussin ikkunasta näin, kun lapset purjehtivat optimistijollilla Koivusaaren edustalla. Tuuli hyväili heitä. Elämä oli alussa, toivoa ja innostusta täynnä. Tahdoin purjehtia heidän kanssaan. Vasemmalla näin Kaskisaaren valkean kaarisillan, elämän korkean kaaren. Sen huipulta tahdoin aina rauhoittua katsomaan saaria, aaltojen välkettä.

Kuulutus: "Lauttasaari. Drumsö. Ferry Island". Ei näy saarta, ei. Zombeja ulos. Zombeja sisään. "Ota pikavippi!”. Kiire. Kiihdytys.
Moottoritietä jatkaessa etuikkunasta näkyi Hietaniemi kappeleineen, vasemmalla Seurasaaren kivikkorannat. Kaksi retkimelojaa lähestyi Soutustadionin suunnasta. Oli juhlapäivän tuntua kuin lapsuuden seinämaalauksessa lastentarhassa Suomen lipun liehuessa siellä aina. Kumpupilvet nousivat taivaalla Alppeina. Tämä on Genevejärven rantaa, Montreux'ssä, melojat ovat sen siipirataslaiva. Kaliforniassa tämä nimettäisiin maailman kauneimmaksi tieksi.

"Ruoholahti". Naisääni narisee kaiuttimesta: "Te kaksi siellä, jotka pidättelette ovella koko junaa. Selittäkää matkustajille, miksi teidän aikanne on tärkeämpää kuin heidän aikansa". Kukaan ei puhu mitään. Tietenkään. Kiire. Kiihdytys.

Bussista näin Lapinlahden valkean sairaalan häämöttävän puiden välistä. Waltarin Sinuheako sielläkin hahmoteltiin? Hietaniemen haudat muistuttivat elämänkaaren lopusta. Lapinlahden villat lankkuaidan takana heijastivat menneen maailman kaikuja. Kampin terminaalissa bussikuski kääntyi katseellaan hyvästelemään meidät. Narinkkatorilla valoa, nuorisoa jutustelemassa.

Metro vinkuu Kampin asemalle. "Ota pikavippi!". Kelmeiltä muovipenkeiltä vääntäydyn kohti pissahissiä. Tökin nappia "ulos". Tahdon täältä ulos. Tahdon takaisin menneisyyteen, elämänmakuiseen matkaan.

Seppo Sarlos

Tapio Nyyssönen, Kesken erää

Kesken erää

Petrus, Sauli ja Antti jököttävät korkeilla baarijakkaroilla Sporttipubissa. Äijät odottavat ja vilkaisevat silloin tällöin screenille. Juomia tilataan tiuhaan tahtiin. Petrus siemailee jo kolmatta viskiään. Sauli vilkaisee häneen olkansa yli, ei sano mitään. Petrus aloittaa: - Tiedättekö jätkät, mitä perhokalastus oikeastaan on?

Sauli ajattelee itsekseen, hittolainen, ei kai se rupea taas esitelmöimään. Antti vaikenee.
- Se on kuulkaas taidetta! Ei ruskaapakkasellataidetta, vaan oikeaa arttua! Perhokalastus on jumalaisen jalo ja hieno tapa saada kalaa.
Saulin ilme on sanoinkuvaamaton. Hän miettii, pitäisikö hänen alkaa puhua golfista. Petruksen jutut on kuultu sataan kertaan. Petrus jatkaa: - Amerikkalainen kirjailija Howell Raines sanoo kirjassaan Perhokalastus ja keski-iän kriisi, että perhostaminen on kaunein, vaan ei tehokkain tapa saada kalaa, aivan kuten baletti on kaunein, vaan ei suoraviivaisin tapa siirtyä paikasta toiseen. Se on myös tiedon asia. Siinä nääs pitää tietää, mitä hyönteisiä koskessa kuoriutuu. Sitoako siiman päähän vesiperhosen pupa tai sitten koskikorennon toukkaa jäljittelevä nymfi? Jos fisut syö pikkukalaa, kannattaa päivällä uittaa siiman päässä kirkasta kuoretta muistuttavaa streameria, pikkukalajäljitelmää. Yöllä tummaa, kookasta siluettiperhoa tai...
- Lopeta, sanoo Sauli ja tuumii: Onneksi matsi on jo alkanut.
Petrus kailottaa: - Uskokaa tai älkää, noi tehtailee kohta maalin. Kattokaa hei! Mitä mä sanoin! Napakka maali! Oliko se KalPan Salstedt, tarkalla sudilla, ja viel alivoimalla, ja ylämummoon... Mut ei se vielä taidetta oo!
- Turpa kiinni nyt, siitä taiteestasi! Nyt katsotaan lätkää. Tää on kuule miesten peliä, eikä hurlumheitä, sanoo tähän asti tuppisuuna pysynyt Antti.
- Mut Hifkien Hirschovitsin nappisyöttö ylös nousseelle puolustajalle Toni Söderholmille liippasi läheltä taidetta. Se oli kuule niin tarkka passi, että Dalin tai Vermeerin siveltimet tulee meikälle mieleen!
- Lopeta! Joku vielä kuulee! Eikä se mitään sattumaa ole. Jätkät treenaa päivittäin noita syöttökuvioita. Nykylätkässä ei Möllikeinosen pirueteille tai koko kentän läpi pujotteluille oo tilaa. Peli on nopeutunut! Ei se sun taiteesi siinä auta, sanoo Sauli ympärilleen vilkuillen.

- Haista kuule itte! Tota ei kerta kaikkiaan ole voitu harjoitella! Respectiä vanhemmalle ja tietävämmälle, rakas pikkuveli, ärsyttää Petrus ja alkaa tapansa mukaan luennoida: - Etteks te jätkät analysoi peliä! Toi tähtipakki sai sijoittaa kiekon tyhjään maaliin. Veskari oli pelattu sohvalle tosta tilanteesta. Se oli huippu passi, peliälyä! Ei tuollaista kuviota voi harjoitella. Ei! Nykylätkässä, joka on tuulennopeaa! Toista oli silloin seitkytluvulla, kun Ilpo Koskela valittiin MM-kisojen allstars-miehistöön puolustajaksi. Entäs muistatteko Nedomanskia kekkoslovakiasta, ja Neukkujen punakoneen huippuketjun Mihailovin, Harlamovin ja Petrovin?

- Turpa kiinni jo! sanoo Sauli ja nostaa keskisormea Petrukselle ja varmistaa, että Antti huomaa.

Petrus nousee, lähtee veskiä etsimään. Se vaatii suoritusta. Kapakka on ääriään myöten täynnä. Vain muutama nuorempi nainen on siippansa, poikaystävänsä tai vastaavan kanssa katsomassa matsia ja kiskomassa kaljaa. Petrus mutkittelee eteenpäin hokien koko ajan sori, sori. Häneen sivalletaan vihaisia silmäyksiä. Eräs kaksikymppinen kolli huomauttaa: - Vittu, kesken erää! Repeekö papan rakko? Toinen jatkaa: - Tartteeko vaari vaippaa? Petrus ei vastaa. Tekisi mieli sanoa: menkääs pennut pyyhkiin ensin korvantaustat ja jättäkää sierainkilluttimet ja korvakorut kotiin isolle siskolle ja äiteelle, ennen kuin tuutte miehen kanssa puhuun. Hän hoippuroi vessaa kohti ja vaipuu ränniin lorottaessaan usvaisiin maisemiin. Hänen mieleensä putkahtavat sadat kapakat, mutta myös lapsuuden lintukivi, helpotuksen tuoja ja herkistäjä. Hoippuroidessaan huteroin jaloin tiskille ostamaan seuraavaa kaljaa, hän pyyhkäisee silmäkulmaansa flanellipaitansa hihalla.

Tapio Nyyssönen

Rita Heinonen, Lentävällä matolla puhutaan pirusta

Lentävällä matolla puhutaan pirusta

Laura nojasi kädellään maton viidenteen huoneeseen, kun hän kertoi minulle äidistään, joka oli kuin pirun riivaama. Laura näki mielessään sarvet hänen päässään. Sellaiset, joilla tämä tökki häntä vähän väliä. Eihän tämän näin olisi pitänyt mennä? Äiti ei ollut koskaan kuullut sanaa rakas, eikä ollut oppinut ymmärtämään, mitä se tarkoittaa.

Laura oli kiiruhtanut juna-asemalta taas kerran äitinsä luokse kovalla vauhdilla. Martta tiesi, milloin juna oli asemalla ja sillä siunaamalla hetkellä olisi jo pitänyt kolkutella entisen kodin portteja.

- Kiertelit kaiketi kaupoissa, kun et heti päässyt, tapasi Martta aina syyllistää, aivan kuin siinä olisi ollut jotakin pahaa. - Tuu taksilla, niin pääset nopeammin.

Miksi ihmeessä olisi pitänyt mennä taksilla? Junamatkan jälkeen Laura oli halunnut nauttia raittiista ilmasta, sillä perille päästyään hän tiesi, että sisällä istuttaisiin visusti ja kuunneltaisiin äidin juttuja tunnista toiseen. Niitä samoja vanhoja, jotka oli kerrottu useasti aikaisemmin. Laura ei voinut sanoa kuulleensa niitä, sillä Martta olisi suuttunut ja tuhahtanut, että voit kai kuunnella ne toiseenkin kertaan. Laura ei halunnut kysellä, ei kommentoida, sillä ei se ollut kiinnostunut hänen mielipiteistään.

- Ai, sulla on punaiset kengät. Niitä käyttävät vaan huorat, Martta totesi heti alkuun, kun junalta tultua siirryttiin syömään. - Ei taida ruoka riittää, kun otat noin paljon, Laura sai kuulla, kun hän oli pöydässä ottanut kaksi lusikallista muusia ja kaksi nakkia. - Saisit syödä vähemmän, niin et olisi niin lihava.

Rita Heinonen

Kalervo Kristo, Ballaadi Sörnäisistä

Siellä missä voimalaitosten
savupiiput kohoavat korkeina
taivasta vasten
ja sataman valot
heijastuvat laivojen kyljistä
tumman vihreään veteen.
Siellä missä Katri Valan puisto
lehvistöineen on kuin
vihreä helmi, asfaltin, betonin
ja korkeiden kerrostalojen
keskellä.

Verstaille, tehtaille, ties minne
rientäviä ahkeria
aamukiireisiä ihmisiä
Vilhonvuorenkadulla.
Työstä ja elämästä,
miehuutensa parhaista päivistä
turisevia ystävällisiä eläkeukkoja
Kulmavuorenkadulla.

Monia onnetarten hylkäämiä
ihmiskohtaloita.
Särkyneen elämän tuskanhuutoja
öisillä kaduilla ja kujilla.

Siellä on Sörnäinen
sen ihmiset, satama, meri.
Laivojen ja lokkien huudot,
asfaltin tuoksu.
Elämän valtasuonen syke,
siellä on, kotiseutuni.

Kalervo Kristo

Kalervo Kristo (s. 1929) on opiskellut Pohjoisen alueopiston Tarinapajassa syksystä 2010 alkaen. Hänen ohjaajansa on Päivi Hytönen.

Kalervo Kristo, Muistojen lakeus

Siellä missä taivas
kaartuu sinisenä
lakeuden ylle.
Siellä, missä Kyrönjoki
rauhallisena virtaa
lakeuden halki.
Siellä missä vilja
tuulessa huojuen
lainehtii kuin meri,
laajan lakeuden
viljavilla vainioilla.

Siellä missä äidit,
tuulen huminasta
löytävät sävelen
lastensa kehtolauluihin.
Siellä olivat lapsuuteni
ja nuoruuteni päivät.

Siellä ovat juureni yhä,
leijuvan kytösavun
tuoksuisissa kesäilloissa.
Raatajien, suonraivaajien
kuokkimien peltojen
mustassa mullassa.
Vanhusten kertomissa
talvi-iltojen tarinoissa.
Lakeuden tuulessa
humisevissa kuusimetsissä.

Siellä on lapsuuteni ja
nuoruuteni lakeus,
unohtumattomana
muistojeni helminauhassa.

Kalervo Kristo

Kynä käteen -kurssin runoja

Kynä käteen -kurssilaisista kaksi: Kirsti Vassilev ja Juhana Langinvainio esittäytyvät runoillaan. Kurssia on opettanut Läntisessä alueopistossa Päivi Liski.

Juhana Langinvainio, Vanhat vetää syvää nuottaa

Vanhat vetää syvää nuottaa,
koko elämäänsä
mukanaan.
He katsovat syvään, etsien kirkkautta
hengittävät syvempään ja ilma koluaa jokaisen solun.
Huulien välistä kiitos livahtaa
pyhän elämän illassa,
jonka kuun valossa veri jo mustenee.
Autuus odottaa
saman yön toisessa päässä,
jossa nuotta viimein irtoaa.

Juhana Langinvainio

Kirsti Vassilev, Kamelikaravaanisi tulon

Kamelikaravaanisi tulon
aavistin jo aikaa.
Mustiin verhotut miehet
ratsastivat
päät ylpeästi pystyssä.

Niin saapuu mies ollessaan
varma naisen rakkaudesta.

Kirsti Vassilev (kokoelmasta Egyptin-muistoja)

Kirjoittajan paja 2 - näyttely

Kirjoittajan paja 2 esittäytyy viidellä tekstillä. Kirjoittajia Sirkku Karjalainen, Petri Keto, Anne Visa, Heli Niemiaho ja Mari Hanhiniemi on ohjannut Pasi Rakas Jääskeläinen. Tekstit ovat em. järjestyksessä jokainen erillisenä blogina.

Sirkku Karjalainen, Maitovana

MAITOVANA

Koira oli jo yhdeksänvuotias tytön syntyessä, hemmoteltu lellikki. En päästänyt lastenkammariin. Koira vahti ovea ja ynisi. Sitten se pelätty tapahtui – ovi jäi raolleen!
Vauva nukkui sängyllä kitisemättä – ihmeen kauan. Kävin kurkkaamassa. Näin Mustin makaavan oikoisenaan vauvan vieressä. Pelästyin niin, että huimasi. Karjaisin. Musti hyppäsi hädissään sängyltä ja ryömi eteiseen, hartiat kyyryssä, silmät kyynelissä. Koira peruutti nurkkaan ulko-oven pieleen, istui hännälleen, ja sen kurkusta tuli lähes äänetöntä ulinaa kuin vanhoilla mummoilla. Märkä juova jäi lattialle – maitovana, nisistä tihkui maitoa. Koira oli ollut imettämässä lasta. Häpesin pelkoani. En kehdannut tunnustaa koiralle olleeni väärässä. Menin jääkaapille ja otin paketista siivun lauantaimakkaraa. Asetin sen Mustin tassulle. Musti nuuhkaisi vaan ei syönyt, ei edes nuolaissut. Suru oli makkaransiivua suurempi.
Houkuttelin koiraa ”tseh, tseh!”. Mutta koira ei tullut, murjotti mykkänä. Silloin otin Mustin syliini, kantaa riepotin makuuhuoneeseen ja asetin vuoteelle vauvan viereen. Vauva tuhisi ja tuoksui lämpimälle röyhtäisylle. Musti nuuhkaisi vauvan niskavilloja ja vekkikaulaa. Asettui sitten varovasti lapsen viereen ja jutteli leppoisasti: uh, uh, uh, u–uuh. Häntä alkoi tomuttaa täkkiä.

Sirkku Karjalainen

Petri Keto, Paratiisi

PARATIISI

Nuoret, kauniisti ruskettuneet naiset kirmailivat alastomina saaren valkoisella rantahietikolla. Jussi katseli heitä hymyillen ja siemaisi jäämurskaisesta papaija-kiividrinkistään. Hän vinkkasi lepotuolin takana seisovalle tytölle, joka alkoi möyhentää hänen hartioitaan. Käsittelyn jälkeen tyttö pyyhki hänestä hiet puhtaalla puuvillapyyhkeellä. Sen jälkeen Jussi singahti turkoosiin mereen, jossa kaunottaret jo odottivat. Vesi oli kuin linnunmaitoa. Jussin ja tyttöjen kujeilevat leikit vaihtuivat hilpeäksi kilpailuksi, kun delfiinit tulivat ja he ratsastivat niillä saaren ympäri. Samassa Jussi tunsi grillatun kalan tuoksun, ja hän nousi tyttöjen ympäröimänä vedestä. Hieman vanhempi mutta yhä erittäin viehättävä naiskokki käänteli rantagrillillä mahi-mahivartaita. Jussi asettui loikoilemaan divaanille. Kevyt tuulenvire leyhytti bambupuukehikkoon ripustettua ohutta verhoa, joka pehmensi kirkasta auringonvaloa. Jussin olotila oli enemmän kuin nautinnollinen. Äkkiä hän tunsi kauhun nousevan sisällään: sohvan vieressä seisoi kammottava hirviö. Se alkoi huutaa jotain tekemättömistä kotitöistä.

Petri Keto

Anne Visa, Likaista pyykkiä

LIKAISTA PYYKKIÄ

Pesen likaista pyykkiä
valvon illasta iltaan
liotan resuisia lakanoita
reikäisiä sukkia

huuhdon paidasta hikeä
miilunpolttajan nokea
yskin keuhkojen täydeltä
mustaa pölyä

hankaan hihojen suita
sarkatakin saumoja kuumottaa
viikkaan käsivarsinauhoja
morsiuspuvun miehusta puristaa

ripustan rikottuja unelmia
hangen alta nousee maa
silitän sormenjälkiä
kämmenten iho saa palaa

kevät sen linnut
naamio halkeilee
pesen likaista pyykkiä.

Anne Visa

Heli Niemiaho, Mandariinitarina

MANDARIINITARINA


Punnitsen kädessäni mandariineja. Molemmat ovat isoja ja mehukkaan näköisiä. Kyljet hohtavat säilöntäaineita ja kädet tahmautuvat. Jätän ne ikkunalaudalle odottamaan.
Seuraavana päivänä näen talitintin tuijottavan mandariineja ikkunan läpi pieni ruumis keinuen. Minut nähdessään lintu lentää pois. Poimin toisen keltaisen käteeni ja ihailen sen pyöreyttä. Se on lähtenyt kaukaa ollakseen tässä. Työntynyt ensin ulos mandariinipuunkukkasesta, tullut jonkun poimimaksi kuumana läköttävän auringon alla, tungettu pieneen laatikkoon. Onneksi sillä on ollut samanlaisia kavereita. Suomessa se on värjötellyt pakkasessa ja kaupan hälisevässä varastossa, pakokaasuja haistelemassa. Sieltä pimeästä mandariini on nostettu kansan ihasteltavaksi. Moni on käynyt rutistelemassa sitä ennen minua. Sain kunnian majoittaa sen, kunnes veitsi välähtää.
Elokuussa omien kenkieni viereen ovat pysähtyneet myös toiset kengät, paria numeroa isommat. Olen rakastunut. Olemme olleet erottamattomat siitä asti kun kohtasimme neljä päivää sitten. Pengon keittiöstä syötävää. Silmäkulmaani osuu oranssin välähdys. Haen palleroiset ikkunalaudalta. Toinen on vetäytynyt sisään, kuori on kuiva ja sitkeä. Toinen loistaa edelleen. Riennän olohuoneeseen ja annan rakkaalleni sen nahkeamman.

Heli Niemiaho

Mari Hanhiniemi, Viides käsky

VIIDES KÄSKY

Älä tapa.
Hiljaisuuden rikkoo hengityskoneen ääni. Kuin pienet palkeet yrittäisivät saada kituvaa elämänliekkiä syttymään tuleen. Esan rinta kohoaa ja laskee koneen määräämään tahtiin. Ravintoliuosta tippuu tasaiseen tahtiin suoraan suoneen. Pussiin kerääntyy virtsaa. On kuin katsoisi auton konepellin alle, niin paljon letkuja ja motoriikkaa on kiinnitetty mieheeni. Tai mieheni kuoreen, sielu ja hymy ovat jo paenneet koneiden ylivaltaa jonnekin.

Älä tapa.
Esan iho on lämmin mutta hänen ominaistuoksunsa puuttuu, hieman hikeä, hieman partavettä, sormiin tarttunutta moottoriöljyä. Hänen tuoksunsa on nyt kliininen, aseptinen ja kuollut. Silmät ovat suljetut, haluaisin katsoa niihin vielä kerran, katsoa miten hymy hyppää silmänurkkien pieniin ryppyihin. Minä hyvästelen yhden ruumiinosan kerrallaan, lempeät mutta vahvat kädet, juoksijan jalat, kutiavat kyljet, pakenevan hiusrajan, jota Esa yritti peittää kampaamalla hiukset eteenpäin. Muistan miten Esa kiihtyi nollasta sataan, kun hänen korvannipukoitaan puraisi. Hyvästi nyt niillekin. Suutelen velttoja nahkeita huulia.

Älä tapa.
Haluaisin saada vahvistuksen, viimeisen leiman passiin tällä rajapyykillä. Haluaisin kysyä Esalta, että tätäkö sinä haluat, oikein todella haluat? Minä voisin käydä katsomassa sinua joka päivä. Sinä vaistoaisit sen jotenkin. Miksi minulle jäi tämä päättäminen? Toisaalta tiedän, miten vihasit joutenoloa. Jopa televisiota katsellessa, täytit ristikkoa tai sudokua. Kuulen sen perkeleen, joka päässäsi soi, kun et edes voi hengittää itse.

Älä tapa.
Olenko itsekäs, kun haluaisin pitää hänet täällä konemaailmassa? Näyttelyeläimenä, sänkyyn kahlittuna. Tulisin tänne lasten kanssa ja näyttäisin, että siinä meidän isä nyt on. Isä ei näe eikä kuule, mutta kyllä isä tietää, että me olemme täällä. Isä ei enää pelaa teidän kanssanne jalkapalloa, mutta me voidaan tulla aina katsomaan isää tänne valkoisten eläinten tarhaan.

Älä tapa.
Tiedän mitä Esa haluaa, ja se minun on tehtävä. Menen ja puristan Esan nenään sukeltavan happiletkun nyrkkiini. Monitori alkaa itkeä. Hetken toivo valkaisee huoneen. Hengitä rakas, hengitä ja näytä niille, mistä sinut on tehty. Taistele saatana! Älä jätä minua! Kuuluu pieni korahdus mutta sitten ei mitään. Monitorille avautuu tie keskiviivoineen. Hoitaja ryntää sisään ja taivuttaa nyrkissä olevat sormeni pois letkulta. Hän ei tajua, ettei enää ole kiire.

Mari Hanhiniemi