Jani Saxellin ohjaaman Luovan kirjoittamisen jatkoryhmän opiskelijat esittäytyvät syksyn 2010 alussa kirjoitetuilla teksteillä. Ryhmä kokoontuu Itäkeskuksen Stoassa torstaisin.
Riimussa ryhmästä esiintyvät seuraavat kirjoittajat:
Antero S., Mikko Palasvirta, Pertti Karhula, Ahti Taskinen, Jyrki Ahlroos, Kari Kaisla, Kirsti Eskola, Arja Mattila, Tomi Tommola, Hannu Litovuo.
perjantai 1. lokakuuta 2010
Kirsti Eskola, Haluatko kirjailijaksi?
Kirsti Eskola on Itä-Helsingissä lapsuutensa viettänyt elämäntapataiteilija. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa japania ja hoitaa akaattikotiloitaan. Hän haluaa kirjailijaksi, mutta ei tosi-tv -tähdeksi.
Haluatko kirjailijaksi?
Täytin netissä Haluatko kirjailijaksi? -tosi tv-sarjan hakulomaketta. Olihan mulla romaanikäsikirjoituskin valmiina, ja tv:ssä voisin todella näyttää kaikille. Pitäisi kyllä vähän laihduttaa ennen ohjelmaa. Tv lisää 8 kiloa joka tapauksessa, ja painoin ainakin 5 kiloa liikaa, eli yhteensä pitäisi laihduttaa 13 kiloa.
Osa ilmoittautumislomakkeen kysymyksistä tuntui aika henkilökohtaisilta, mutta ehkä ohjelman tekijät halusivat vain varmistaa, etteivät kirjailijat hätääntyisi kameran edessä. Pitihän telkkarissa osata esiintyä. Ja nyt aerobic-tunnille.
Ilokseni ja järkytyksekseni sain tietää, että mut oli valittu ohjelmaan. Romaanikäsikirjoitukseni oli läpäissyt karsinnan. Onneksi olin aloittanut valmistautumisen ajoissa. Muutama kilo oli jo pudonnut, ei kyllä läheskään tarpeeksi, mutta sille ei voinut mitään. Otin palkatonta vapaata duunista ja ilmoitin yliopiston lehtoreille, että jatkaisin opiskelua breikin jälkeen. Keskittyisin nyt kirjailijan uraan. Kyllähän kirjallisuustieteen proffat sen tajusivat, duunissa ei kyllä luvattu jatkoa. Ihan sama. Kun mä palaisin kaupunkiin kustannussopimus taskussa, mun ei tarvitsisi enää Siwan kassalla istuakaan.
Pakkasin matkalaukkuun legginssejä ja neuleita, rentoja tunikoita ja villasukkia. Ne näyttäisivät hyvältä päällä mutta antaisivat vaikutelman korvessa työhönsä uppoutuvasta kirjailijasta. Ohjelmaa nimittäin kuvattaisiin Nuuksiossa ja asuisimme mökissä keskellä metsää keskittyen romaanikäsikirjoitustemme hiomiseen kirjailija Arto Saarnion johdolla.
Mun lisäkseni kilpailijoita oli viisi. Yksi oli keski-ikäinen villapaitamies, toinen rokkarin näköinen nuorukainen, kolmas mun lailla nuori nainen (tietysti hoikempi), neljäs kolmenkympin ylittänyt tyylikäs uranainen, ja sitten oli vielä nuori rastapääkundi. Jaoin huoneen hoikan nuoren mallikaunottaren, Minnan, ja kolmevitosen markkinointipäällikön Jaanan kanssa. Miespuoliset kilpailijat nukkuivat niin ikään omassa kammarissaan ja Arto Saarnio sai oman huoneen. Sitten oli tupakeittiö ja kirjoitus- ja hiljentymishuoneet. Mökissä ei ollut telkkaria ja internet-yhteys puuttui. Läppäreitä sai käyttää vain kirjoittamiseen.
Kuvausryhmä majaili jossakin lähistöllä tuntemattomassa paikassa ja saattoi ilmestyä paikalle milloin vain. Mökissä oli myös kameroita, joten nauhalle saattoi päätyä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Juontajana oli pirteä ex-missi Maiju Laihio. Sarjan ensimmäinen jakso kuvas meidän ekaa päivää Nuuksiossa. Valitsin violetin tunikan, mustat legginssit ja löysät sukat. Tunika korosti rintavakoani, mutta syyskuinen mökki oli sen verran viileä, että jouduin vetämään sen päälle porokuvioisen villapaidan. Meikkasin luonnollisen nude-meikin, ikään kuin en olis vaivautunut meikkaamaan televisiota varten, olinhan niin uppoutunut taiteelliseen luomistyöhön. Meitä kuvattiin, kun me purettiin tavaroita. Minnalla oli valtavat meikki- ja vaatevarastot mukana. Matkalaukusta pilkisti Anna-Leena Härkösen Ei kiitos ja Riikka Pulkkisen uusin. Jaana oli jo purkanut laukkunsa ja oli heti valmiina Maiju Laihion mikrofonin kuultavaksi.
- Jätin jakkupuvut kotiin, nyt keskityn pelkästään kirjoittamiseen. Tässä on mun lääkearsenaali. Litiumia, oxepamia, ketipinoria…, vaalean polkkatukkansa tyylikkäästi laittanut Jaana hehkutti missi-juontajalle esitellen matkatavaroitaan. - Mullahan on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, niinku monilla kuuluisilla kirjailijoilla. Mul on tällanen dosetti millä mä annostelen lääkkeet, muuten mä menisin sekaisin mitä lääkkeitä mun pitää ottaa millonkin.
Puhetulvasta päätellen uraohjus-bipo-huonetoverillani oli maanisempi vaihe päällä. Minna keimaili taustalla peilin edessä. Poolopaita roikkui laiheliinin päällä. Huomasin jääneeni tuijottamaan Minnaa, ja aloin järjestellä tavaroitani näyttääkseni luonnolliselta.
Illalla me tutustuttiin toisiimme ja opettajaamme tuvassa takkatulen ympärillä. Kamerat kuvasivat taustalla. Arto Saarnio ja villapaitamies Jouko naukkailivat viskiä, rokkari-Mikko ja rasta-Joni joivat keppanaa. Jaana siemaili punaviiniä. Minä ja Minna nautittiin vihreää teetä. Me taidettiin olla molemmat kiusallisen tietoisia alkoholijuomien kalorimääristä. Mikko näppäili kitaraa ja opettaja-Saarnio soitteli välillä huuliharppua. Jaana oli jo selostanut koko elämäntarinansa Keravalla vietetystä keskiluokkaisesta lapsuudesta kauppakorkeakoulun kautta johtotehtäviin, avioeroon, Auroran sairaalaan ja kirjoittamisen eheyttävään voimaan. Jouko myönsi vierailleensa myös Auroran tönöissä työuupumuksen ja masennuksen siivittämänä.
- Jutta, kerro säkin itestäs. Me halutaan oppia tunteen sut, Arto Saarnio kehotti.
Hätkähdin, sillä Saarnio ei ollut vielä sanonut mulle paljon mitään.
- Noo, mä opiskelen yleistä kirjallisuustiedettä, oon töissä Siwassa, sinkku, harrastan laulamista ja tanssia, mitä muuta? Haluaisin asua Lontoossa ja kirjoittaa joka päivä jossain kahvilassa niinku Harry Potterin kirjottaja…
- Ai sä pidät fantasiasta. Mulle se on kans ollu sellanen voimavara, et pystyy siirtyy ihan toisiin maailmoihin, rasta-Joni sanoi.
- Mul oli nuorena syömishäiriö, voitteks te uskoo? Minna keskeytti.
- No joo, siis oothan sä tosi laiha. Tai siis hoikka, Mikko mutisi.
- Joo, kiitti, siis tiedän. Mut nykyään mä syön mitä vaan. Mä oon hulluna irtokarkkiin, Minna höpötti.
Mun mielestä Minna ei kyllä näyttänyt irtokarkin syöjältä, pikemminkin salaatilla ja puurolla elävältä mallitoimiston toivolta, tai ehkä se sit pystyi syömään mitä vaan lihomatta. Ainakin sille oli maistunut makkara saunan jälkeen. Ite olin kasvissyöjä, ja olisin kyl varmaan järkyttävän lihava jos söisin jotain makkaraa.
- Otetaan yhteislaulua, hei, Saarnio ehdotti. –Mitä vedetään? Mikko osaat sä soittaa Metallicaa?
Mikko tapaili Nothing Else Mattersiä ja me hymistiin mukana. Meille merkitsi vaan kirjottaminen, tai ainakin mulle. Kamerat häipyi taka-alalle ja me vetäydyttiin vähitellen yöpuulle. Seuraavana päivänä varsinainen työnteko alkais.
Haluatko kirjailijaksi?
Täytin netissä Haluatko kirjailijaksi? -tosi tv-sarjan hakulomaketta. Olihan mulla romaanikäsikirjoituskin valmiina, ja tv:ssä voisin todella näyttää kaikille. Pitäisi kyllä vähän laihduttaa ennen ohjelmaa. Tv lisää 8 kiloa joka tapauksessa, ja painoin ainakin 5 kiloa liikaa, eli yhteensä pitäisi laihduttaa 13 kiloa.
Osa ilmoittautumislomakkeen kysymyksistä tuntui aika henkilökohtaisilta, mutta ehkä ohjelman tekijät halusivat vain varmistaa, etteivät kirjailijat hätääntyisi kameran edessä. Pitihän telkkarissa osata esiintyä. Ja nyt aerobic-tunnille.
Ilokseni ja järkytyksekseni sain tietää, että mut oli valittu ohjelmaan. Romaanikäsikirjoitukseni oli läpäissyt karsinnan. Onneksi olin aloittanut valmistautumisen ajoissa. Muutama kilo oli jo pudonnut, ei kyllä läheskään tarpeeksi, mutta sille ei voinut mitään. Otin palkatonta vapaata duunista ja ilmoitin yliopiston lehtoreille, että jatkaisin opiskelua breikin jälkeen. Keskittyisin nyt kirjailijan uraan. Kyllähän kirjallisuustieteen proffat sen tajusivat, duunissa ei kyllä luvattu jatkoa. Ihan sama. Kun mä palaisin kaupunkiin kustannussopimus taskussa, mun ei tarvitsisi enää Siwan kassalla istuakaan.
Pakkasin matkalaukkuun legginssejä ja neuleita, rentoja tunikoita ja villasukkia. Ne näyttäisivät hyvältä päällä mutta antaisivat vaikutelman korvessa työhönsä uppoutuvasta kirjailijasta. Ohjelmaa nimittäin kuvattaisiin Nuuksiossa ja asuisimme mökissä keskellä metsää keskittyen romaanikäsikirjoitustemme hiomiseen kirjailija Arto Saarnion johdolla.
Mun lisäkseni kilpailijoita oli viisi. Yksi oli keski-ikäinen villapaitamies, toinen rokkarin näköinen nuorukainen, kolmas mun lailla nuori nainen (tietysti hoikempi), neljäs kolmenkympin ylittänyt tyylikäs uranainen, ja sitten oli vielä nuori rastapääkundi. Jaoin huoneen hoikan nuoren mallikaunottaren, Minnan, ja kolmevitosen markkinointipäällikön Jaanan kanssa. Miespuoliset kilpailijat nukkuivat niin ikään omassa kammarissaan ja Arto Saarnio sai oman huoneen. Sitten oli tupakeittiö ja kirjoitus- ja hiljentymishuoneet. Mökissä ei ollut telkkaria ja internet-yhteys puuttui. Läppäreitä sai käyttää vain kirjoittamiseen.
Kuvausryhmä majaili jossakin lähistöllä tuntemattomassa paikassa ja saattoi ilmestyä paikalle milloin vain. Mökissä oli myös kameroita, joten nauhalle saattoi päätyä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Juontajana oli pirteä ex-missi Maiju Laihio. Sarjan ensimmäinen jakso kuvas meidän ekaa päivää Nuuksiossa. Valitsin violetin tunikan, mustat legginssit ja löysät sukat. Tunika korosti rintavakoani, mutta syyskuinen mökki oli sen verran viileä, että jouduin vetämään sen päälle porokuvioisen villapaidan. Meikkasin luonnollisen nude-meikin, ikään kuin en olis vaivautunut meikkaamaan televisiota varten, olinhan niin uppoutunut taiteelliseen luomistyöhön. Meitä kuvattiin, kun me purettiin tavaroita. Minnalla oli valtavat meikki- ja vaatevarastot mukana. Matkalaukusta pilkisti Anna-Leena Härkösen Ei kiitos ja Riikka Pulkkisen uusin. Jaana oli jo purkanut laukkunsa ja oli heti valmiina Maiju Laihion mikrofonin kuultavaksi.
- Jätin jakkupuvut kotiin, nyt keskityn pelkästään kirjoittamiseen. Tässä on mun lääkearsenaali. Litiumia, oxepamia, ketipinoria…, vaalean polkkatukkansa tyylikkäästi laittanut Jaana hehkutti missi-juontajalle esitellen matkatavaroitaan. - Mullahan on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, niinku monilla kuuluisilla kirjailijoilla. Mul on tällanen dosetti millä mä annostelen lääkkeet, muuten mä menisin sekaisin mitä lääkkeitä mun pitää ottaa millonkin.
Puhetulvasta päätellen uraohjus-bipo-huonetoverillani oli maanisempi vaihe päällä. Minna keimaili taustalla peilin edessä. Poolopaita roikkui laiheliinin päällä. Huomasin jääneeni tuijottamaan Minnaa, ja aloin järjestellä tavaroitani näyttääkseni luonnolliselta.
Illalla me tutustuttiin toisiimme ja opettajaamme tuvassa takkatulen ympärillä. Kamerat kuvasivat taustalla. Arto Saarnio ja villapaitamies Jouko naukkailivat viskiä, rokkari-Mikko ja rasta-Joni joivat keppanaa. Jaana siemaili punaviiniä. Minä ja Minna nautittiin vihreää teetä. Me taidettiin olla molemmat kiusallisen tietoisia alkoholijuomien kalorimääristä. Mikko näppäili kitaraa ja opettaja-Saarnio soitteli välillä huuliharppua. Jaana oli jo selostanut koko elämäntarinansa Keravalla vietetystä keskiluokkaisesta lapsuudesta kauppakorkeakoulun kautta johtotehtäviin, avioeroon, Auroran sairaalaan ja kirjoittamisen eheyttävään voimaan. Jouko myönsi vierailleensa myös Auroran tönöissä työuupumuksen ja masennuksen siivittämänä.
- Jutta, kerro säkin itestäs. Me halutaan oppia tunteen sut, Arto Saarnio kehotti.
Hätkähdin, sillä Saarnio ei ollut vielä sanonut mulle paljon mitään.
- Noo, mä opiskelen yleistä kirjallisuustiedettä, oon töissä Siwassa, sinkku, harrastan laulamista ja tanssia, mitä muuta? Haluaisin asua Lontoossa ja kirjoittaa joka päivä jossain kahvilassa niinku Harry Potterin kirjottaja…
- Ai sä pidät fantasiasta. Mulle se on kans ollu sellanen voimavara, et pystyy siirtyy ihan toisiin maailmoihin, rasta-Joni sanoi.
- Mul oli nuorena syömishäiriö, voitteks te uskoo? Minna keskeytti.
- No joo, siis oothan sä tosi laiha. Tai siis hoikka, Mikko mutisi.
- Joo, kiitti, siis tiedän. Mut nykyään mä syön mitä vaan. Mä oon hulluna irtokarkkiin, Minna höpötti.
Mun mielestä Minna ei kyllä näyttänyt irtokarkin syöjältä, pikemminkin salaatilla ja puurolla elävältä mallitoimiston toivolta, tai ehkä se sit pystyi syömään mitä vaan lihomatta. Ainakin sille oli maistunut makkara saunan jälkeen. Ite olin kasvissyöjä, ja olisin kyl varmaan järkyttävän lihava jos söisin jotain makkaraa.
- Otetaan yhteislaulua, hei, Saarnio ehdotti. –Mitä vedetään? Mikko osaat sä soittaa Metallicaa?
Mikko tapaili Nothing Else Mattersiä ja me hymistiin mukana. Meille merkitsi vaan kirjottaminen, tai ainakin mulle. Kamerat häipyi taka-alalle ja me vetäydyttiin vähitellen yöpuulle. Seuraavana päivänä varsinainen työnteko alkais.
Pertti Karhula, Kummitus
Pertti Karhula
Olen mellunmäkeläinen 62-vuotias eläkkellä oleva ohjelmistoasiantuntija. Opiskellut joskus ammoin Helsingin yliopistossa valtiotieteitä koskaan valmistumatta. Julkaissut kolme runokokelmaa
ja haaveena on novellikokoelma.
KUMMITUS
Olen Heinrich von Kreutzhoff, vanhaa itäpreussilaista junkkerisukua ja kummitus. Kummittelin taannoin parisensataa vuotta itäpreussilaisessa linnassa. Siis melko pitkä työhistoria. Harvoin sellaiseen törmää nykyisin näitä CV:tä lukiessa. Viime vuosina olin alkanut kuitenkin jollain lailla turhautua hommaani. Ihmiset, siis ne jotka vielä palloilivat maan päällä elävinä, eivät olleet enää aikoihin reagoineet juuri mitenkään. Varsinkin sodan jälkeen, kun alue oli liitetty Neuvostoliittoon. Sosialistinen realismi ja tieteellinen materialismi ovat kumpikin varsin huonoja lähtökohtia haamuilun harrastamiseen. Tosin Neuvostoliitossa tutkittiin varsin innokkaasti parapsykologiaa, lähinnä sodankäynnin apuvälineenä.
Minua jo suorastaan vitutti ja raskaasti. Homma alkoi olla tosi syvältä, kuten nykynuoriso asian ilmaisee. Mitä järkeä oli kummitella, jos kukaan ei edes huomannut. Ei kauhistuneita huutoja, ei pelästymisiä, ei pakoon juoksuja vanhasta linnasta, joka oli minulle sekä koti, että työpaikka. Palkkaa en tosin ollut koskaan saanut sanan varsinaisessa mielessä, mutta tyydytys hyvin suoritetusta kummittelusta oli ollut vaivan arvoista. Mitäpä rahoilla olisin tehnyt? Vaikka olisi mennyt kaupasta ostamaan kaljaa viikonlopuksi, niin siellä ei olisi noteerattu juuri mitenkään. Kaupat kun olivat auki yleensä kummitusten virka-ajan ulkopuolella. Ihmiset olivat tulleet niin pinnallisiksi ja materialistisiksi, ettei heillä ollut enää mahdollisuutta tehdä aistihavaintoja yliluonnollisesta toiminnasta. Sitä paitsi kaljan juominenkin oli turhaa. Ei mennyt päähän ja valui suoraan lattialle haamun olemattomasta vatsalaukusta.
Puhalsin suustani haudankylmän huokaisun. Parasta pistää pillit pussiin. Ei tämä homma enää lyö leiville. No, leipää en ollut tosin enää syönyt kuolemani jälkeen. Haamuenergiaa sai ihan muista lähteistä.
Mihin sitä sitten menisi? Varsinaisia vanhainkoteja ja eläkejärjestelmää haamumaailmassa ei tunnettu. Löytyisikö jostain vielä turmeltumattomia ihmisiä, jotka osaisivat arvostaa työtäni? Kunnon rehellistä kummittelua. Paikasta toiseen siirtyminen ei tuottanut ongelmia. Se onnistui ajatuksen nopeudella. Mutta miksi tolvailla mihinkään, jos kaikkialla olisi samanlaista. Ihmiset kuuntelivat turruttavaa massamusiikkia radioistaan ja katselivat telkkareistaan jotain viihdepaskaa. Eihän sellaisille ihmisille voisi tarjota ammattitaitoista kummittelua.
Aloin muistella, kuinka olin alalle ajautunut. Oli ollut vuosi 1802, jolloin kaikki alkoi. Olin asunut Königsbergissä. Aatelissuvun vesana olin opiskellut yliopistossa. Kerran rannalla kävellessäni olin törmännyt Immanuel Kantiin. Satulasepän poikaan ja filosofiin, joka oli toiminut kaupungissa pitkään. Oli ollut yliopiston professori, vaikka itse en ollut hänen luennoillaan käynyt. Tuulenpuuska oli riuhtaissut ajattelijan päästä kolmikolkkahatun lennättäen sen eteeni. Olin nostanut sen maasta ja ravistellut siitä hiekan pois. Kant oli tullut vastaani kiitollisena. Keskustelimme kotvasen ja hänen älykkyytensä teki minuun suunnattoman vaikutuksen ja aloin innolla tutkiskella hänen teoksiaan. Filosofia täytti mieleni. Pian kohtaamisemme jälkeen hän kuitenkin kuoli. Kolmikymppiseen elämääni oli tullut tyhjiö, joka oli alkanut täyttyä erotiikalla. Enää eivät riittäneet tähtitaivas yläpuolellani ja moraalisäännöt sisälläni. Kategorinen imperatiivi alkoi toimia aivan toisin ja saada uusia tulkintoja. Puhtaan järjen kritiikki oli vaihtunut kritiikittömään eroottiseen hullaantumiseen.
Elämääni oli tullut Josephine Babel. Kaunis kurtisaani. Tumma mantelisilmäinen juutalaistyttö. Rakastuin koko sydämestäni ja muutenkin kokonaisvaltaisesti oltuani muutaman kerran hänen hoteissaan. Josephine oli minulle sen jälkeen jumalatar, jonka valtaan jäin täydellisesti. Valitettavasti suhde oli varsin yksipuolinen. En juuri vastakaikua saanut. Niin ainakin oli silloin tunsin. Kärsin ja samaistin itseni Goethen nuoreen Wertheriin. Kokemani Weltschmertz oli suorastaan kaiken kattava ja päälle kaatuva.
Palasin vanhempieni ja sisarusteni luo vanhaan junkkerikartanoon. Lopulta päätin päiväni ampumalla itseäni pistoolilla päähän. Tietenkin olin sitä ennen suudellut pistoolin piippua, kuten esikuvani. Kartanolinna oli ollut sen jälkeen ainoa ja lopullinen kotini.
Vähitellen olin sinnikkään harjoittelun tuloksena alkanut saada mainetta kummituksena. Lähtökohtani kummitteluun oli siis onneton rakkaustarina. Olin käynyt muutaman kerran kummitusten maailmankongresseissa ja saanut selville, että olin varsin tyypillinen tapaus.
Kerran kolmannen valtakunnan aikoihin oli sattunut varsin hupaisa juttu. Linna oli ollut paikallisen Gauleiterin hallinnassa ja itse johtaja oli tullut paikalle. Minua oli alkanut ottaa raskaasti pattiin tuo räyhäävä itävaltalainen korpraali ja koristemaalari. Olin pannut likoon koko ammattitaitoni ja sutiparta oli pelästynyt paskoen housuihinsa. Vieras oli lähtenyt seuraavana päivänä vähin äänin. Piirijohtaja ei ollut enää koskaan johtajan suosiossa ja eteneminen puolueuralla oli tyssännyt täysin. Johtaja ei enää koskaan palannut paikalle.
Kun neuvostojoukot olivat valloittaneet alueen sai alituisesti väistellä räyhääviä, humalaisia punasotilaita ja panssarivaunuja. Jäin pari kertaa raskaan panssarivaunun alle. Vaikka en saanutkaan mitään vammoja, niin kokemus oli kuitenkin epämiellyttävä. Kummittelu ei tuntunut mitenkään tehoavan ja olin tuumaillut olisiko pitänyt aloittaa venäjän opiskelu. Haamumaailmassa ei kuitenkaan silloin löytynyt yhtään toimivaa kielikoulua. Kerran olin tosin onnistunut säikäyttämään erään vanhan everstin, joka oli ollut jo tsaarin armeijassa. Minulta kun kävi kummittelu ranskaksi vanhasta muistista. Aikanani maan päällä aatelissuvuissa kaikkialla Euroopassa osattiin ranskaa, ainakin välttävästi.
!800-luvun alku oli ollut Napoleonin valta-aikaa ja Itä-Preussissa oltiin ajan hermolla. Tilsit oli ollut silloin kahden mahatavan keisarin kohtauspaikka ja ranskaa puhuttiin. Samoihin aikoihin olin itse tehnyt lopullisen ratkaisuni. Tuolla ilmaisulla tuli olemaan myöhemmin sangen synkkä kaiku
Syksy ja talvi alkoivat kolkutella ovia. Itä-Preussissa alkoi olla varsin holotna, kuten nykyasukkaat asian ilmaisivat. Kummituksilla ei ole varsinaisesti mitään kylmää ja kosteaa vastaan, mutta kuitenkin oli jo aika vaihtaa paikkaa. Kaikkialla toitotettiin, kuinka matkailu avarsi. Hitto, no mennään sitten vaikka Jerusalemiin! Ja sinne sitten mentiin.
Huomasin seisovani itkumuurilla. Paikalla pyöri sekä eläviä, että haamuja. Königsbergin vanha rabbikin näytti olevan paikalla. Äkkiä sain päähäni ajatuksen mennä kyselemään Josephinesta. Rabbi sanoi tämän olevan kaupungissa. Oli lähtenyt Königsbergistä heti kristalliyön jälkeen, kuten vanha rabbikin. Bordelli, jossa tämä oli haamuillut, oli purettu. Kun kysyin rabbilta olisiko mahdollista löytää Josephine, niin tämä sanoi, ettei se olisi mikään ongelma. Sen kun toivot, pitäisihän sinun haamuna tietää. Sanoin, että kun olin luterilainen ja Josephine juutalainen, niin epäilin sen onnistumista.
Rabbi sanoi, ettei sillä nykyään ollut väliä. Ateistihaamujakin oli alkanut pyöriä nurkissa viime aikoina pilvin pimein.
Me kävelimme kohti Öljymäkeä.
Öljymäen rinteessä näin saman mantelisilmän, johon olin niin kovasti rakastunut nuorena. Naishaamu tuli kohti ja halasi kuin silloin niinä harvoina kertoina, kun olimme tavanneet. Sain tietää, että Josephine oli rakastanut minua, mutta oli ollut rahan loukussa. Tytön oli jo silloin ollut syytä ajatella itseään ja tulevaisuuttaan. Josephinea oli silloin viehättänyt ihanteellisuuteni ja sielukkuuteeni. En kuulemma ollut ollut mikään lohduttomasti jyystävä perusnussija, vaan herkistelijä, jonka kanssa olisi ollut ehkä toisenlainen tulevaisuus. Pienellä valmentamisella minusta olisi silloin saatu oikea alan mies.
Olin erittäin otettu. Lopultakin olin löytänyt onneni. Tosin se ei ollut enää sellaista kun silloin maallisessa elämässä. Haamujen seksielämä kun toimi vain teoriatasolla. Toisaalta voihan sitä mielikuvituksen tasolla askarrella vaikka mitä. Loimme kumpikin toisiimme onton, koleankauniin, läpikuultavan, mutta rakastuneen katseen.
Olen mellunmäkeläinen 62-vuotias eläkkellä oleva ohjelmistoasiantuntija. Opiskellut joskus ammoin Helsingin yliopistossa valtiotieteitä koskaan valmistumatta. Julkaissut kolme runokokelmaa
ja haaveena on novellikokoelma.
KUMMITUS
Olen Heinrich von Kreutzhoff, vanhaa itäpreussilaista junkkerisukua ja kummitus. Kummittelin taannoin parisensataa vuotta itäpreussilaisessa linnassa. Siis melko pitkä työhistoria. Harvoin sellaiseen törmää nykyisin näitä CV:tä lukiessa. Viime vuosina olin alkanut kuitenkin jollain lailla turhautua hommaani. Ihmiset, siis ne jotka vielä palloilivat maan päällä elävinä, eivät olleet enää aikoihin reagoineet juuri mitenkään. Varsinkin sodan jälkeen, kun alue oli liitetty Neuvostoliittoon. Sosialistinen realismi ja tieteellinen materialismi ovat kumpikin varsin huonoja lähtökohtia haamuilun harrastamiseen. Tosin Neuvostoliitossa tutkittiin varsin innokkaasti parapsykologiaa, lähinnä sodankäynnin apuvälineenä.
Minua jo suorastaan vitutti ja raskaasti. Homma alkoi olla tosi syvältä, kuten nykynuoriso asian ilmaisee. Mitä järkeä oli kummitella, jos kukaan ei edes huomannut. Ei kauhistuneita huutoja, ei pelästymisiä, ei pakoon juoksuja vanhasta linnasta, joka oli minulle sekä koti, että työpaikka. Palkkaa en tosin ollut koskaan saanut sanan varsinaisessa mielessä, mutta tyydytys hyvin suoritetusta kummittelusta oli ollut vaivan arvoista. Mitäpä rahoilla olisin tehnyt? Vaikka olisi mennyt kaupasta ostamaan kaljaa viikonlopuksi, niin siellä ei olisi noteerattu juuri mitenkään. Kaupat kun olivat auki yleensä kummitusten virka-ajan ulkopuolella. Ihmiset olivat tulleet niin pinnallisiksi ja materialistisiksi, ettei heillä ollut enää mahdollisuutta tehdä aistihavaintoja yliluonnollisesta toiminnasta. Sitä paitsi kaljan juominenkin oli turhaa. Ei mennyt päähän ja valui suoraan lattialle haamun olemattomasta vatsalaukusta.
Puhalsin suustani haudankylmän huokaisun. Parasta pistää pillit pussiin. Ei tämä homma enää lyö leiville. No, leipää en ollut tosin enää syönyt kuolemani jälkeen. Haamuenergiaa sai ihan muista lähteistä.
Mihin sitä sitten menisi? Varsinaisia vanhainkoteja ja eläkejärjestelmää haamumaailmassa ei tunnettu. Löytyisikö jostain vielä turmeltumattomia ihmisiä, jotka osaisivat arvostaa työtäni? Kunnon rehellistä kummittelua. Paikasta toiseen siirtyminen ei tuottanut ongelmia. Se onnistui ajatuksen nopeudella. Mutta miksi tolvailla mihinkään, jos kaikkialla olisi samanlaista. Ihmiset kuuntelivat turruttavaa massamusiikkia radioistaan ja katselivat telkkareistaan jotain viihdepaskaa. Eihän sellaisille ihmisille voisi tarjota ammattitaitoista kummittelua.
Aloin muistella, kuinka olin alalle ajautunut. Oli ollut vuosi 1802, jolloin kaikki alkoi. Olin asunut Königsbergissä. Aatelissuvun vesana olin opiskellut yliopistossa. Kerran rannalla kävellessäni olin törmännyt Immanuel Kantiin. Satulasepän poikaan ja filosofiin, joka oli toiminut kaupungissa pitkään. Oli ollut yliopiston professori, vaikka itse en ollut hänen luennoillaan käynyt. Tuulenpuuska oli riuhtaissut ajattelijan päästä kolmikolkkahatun lennättäen sen eteeni. Olin nostanut sen maasta ja ravistellut siitä hiekan pois. Kant oli tullut vastaani kiitollisena. Keskustelimme kotvasen ja hänen älykkyytensä teki minuun suunnattoman vaikutuksen ja aloin innolla tutkiskella hänen teoksiaan. Filosofia täytti mieleni. Pian kohtaamisemme jälkeen hän kuitenkin kuoli. Kolmikymppiseen elämääni oli tullut tyhjiö, joka oli alkanut täyttyä erotiikalla. Enää eivät riittäneet tähtitaivas yläpuolellani ja moraalisäännöt sisälläni. Kategorinen imperatiivi alkoi toimia aivan toisin ja saada uusia tulkintoja. Puhtaan järjen kritiikki oli vaihtunut kritiikittömään eroottiseen hullaantumiseen.
Elämääni oli tullut Josephine Babel. Kaunis kurtisaani. Tumma mantelisilmäinen juutalaistyttö. Rakastuin koko sydämestäni ja muutenkin kokonaisvaltaisesti oltuani muutaman kerran hänen hoteissaan. Josephine oli minulle sen jälkeen jumalatar, jonka valtaan jäin täydellisesti. Valitettavasti suhde oli varsin yksipuolinen. En juuri vastakaikua saanut. Niin ainakin oli silloin tunsin. Kärsin ja samaistin itseni Goethen nuoreen Wertheriin. Kokemani Weltschmertz oli suorastaan kaiken kattava ja päälle kaatuva.
Palasin vanhempieni ja sisarusteni luo vanhaan junkkerikartanoon. Lopulta päätin päiväni ampumalla itseäni pistoolilla päähän. Tietenkin olin sitä ennen suudellut pistoolin piippua, kuten esikuvani. Kartanolinna oli ollut sen jälkeen ainoa ja lopullinen kotini.
Vähitellen olin sinnikkään harjoittelun tuloksena alkanut saada mainetta kummituksena. Lähtökohtani kummitteluun oli siis onneton rakkaustarina. Olin käynyt muutaman kerran kummitusten maailmankongresseissa ja saanut selville, että olin varsin tyypillinen tapaus.
Kerran kolmannen valtakunnan aikoihin oli sattunut varsin hupaisa juttu. Linna oli ollut paikallisen Gauleiterin hallinnassa ja itse johtaja oli tullut paikalle. Minua oli alkanut ottaa raskaasti pattiin tuo räyhäävä itävaltalainen korpraali ja koristemaalari. Olin pannut likoon koko ammattitaitoni ja sutiparta oli pelästynyt paskoen housuihinsa. Vieras oli lähtenyt seuraavana päivänä vähin äänin. Piirijohtaja ei ollut enää koskaan johtajan suosiossa ja eteneminen puolueuralla oli tyssännyt täysin. Johtaja ei enää koskaan palannut paikalle.
Kun neuvostojoukot olivat valloittaneet alueen sai alituisesti väistellä räyhääviä, humalaisia punasotilaita ja panssarivaunuja. Jäin pari kertaa raskaan panssarivaunun alle. Vaikka en saanutkaan mitään vammoja, niin kokemus oli kuitenkin epämiellyttävä. Kummittelu ei tuntunut mitenkään tehoavan ja olin tuumaillut olisiko pitänyt aloittaa venäjän opiskelu. Haamumaailmassa ei kuitenkaan silloin löytynyt yhtään toimivaa kielikoulua. Kerran olin tosin onnistunut säikäyttämään erään vanhan everstin, joka oli ollut jo tsaarin armeijassa. Minulta kun kävi kummittelu ranskaksi vanhasta muistista. Aikanani maan päällä aatelissuvuissa kaikkialla Euroopassa osattiin ranskaa, ainakin välttävästi.
!800-luvun alku oli ollut Napoleonin valta-aikaa ja Itä-Preussissa oltiin ajan hermolla. Tilsit oli ollut silloin kahden mahatavan keisarin kohtauspaikka ja ranskaa puhuttiin. Samoihin aikoihin olin itse tehnyt lopullisen ratkaisuni. Tuolla ilmaisulla tuli olemaan myöhemmin sangen synkkä kaiku
Syksy ja talvi alkoivat kolkutella ovia. Itä-Preussissa alkoi olla varsin holotna, kuten nykyasukkaat asian ilmaisivat. Kummituksilla ei ole varsinaisesti mitään kylmää ja kosteaa vastaan, mutta kuitenkin oli jo aika vaihtaa paikkaa. Kaikkialla toitotettiin, kuinka matkailu avarsi. Hitto, no mennään sitten vaikka Jerusalemiin! Ja sinne sitten mentiin.
Huomasin seisovani itkumuurilla. Paikalla pyöri sekä eläviä, että haamuja. Königsbergin vanha rabbikin näytti olevan paikalla. Äkkiä sain päähäni ajatuksen mennä kyselemään Josephinesta. Rabbi sanoi tämän olevan kaupungissa. Oli lähtenyt Königsbergistä heti kristalliyön jälkeen, kuten vanha rabbikin. Bordelli, jossa tämä oli haamuillut, oli purettu. Kun kysyin rabbilta olisiko mahdollista löytää Josephine, niin tämä sanoi, ettei se olisi mikään ongelma. Sen kun toivot, pitäisihän sinun haamuna tietää. Sanoin, että kun olin luterilainen ja Josephine juutalainen, niin epäilin sen onnistumista.
Rabbi sanoi, ettei sillä nykyään ollut väliä. Ateistihaamujakin oli alkanut pyöriä nurkissa viime aikoina pilvin pimein.
Me kävelimme kohti Öljymäkeä.
Öljymäen rinteessä näin saman mantelisilmän, johon olin niin kovasti rakastunut nuorena. Naishaamu tuli kohti ja halasi kuin silloin niinä harvoina kertoina, kun olimme tavanneet. Sain tietää, että Josephine oli rakastanut minua, mutta oli ollut rahan loukussa. Tytön oli jo silloin ollut syytä ajatella itseään ja tulevaisuuttaan. Josephinea oli silloin viehättänyt ihanteellisuuteni ja sielukkuuteeni. En kuulemma ollut ollut mikään lohduttomasti jyystävä perusnussija, vaan herkistelijä, jonka kanssa olisi ollut ehkä toisenlainen tulevaisuus. Pienellä valmentamisella minusta olisi silloin saatu oikea alan mies.
Olin erittäin otettu. Lopultakin olin löytänyt onneni. Tosin se ei ollut enää sellaista kun silloin maallisessa elämässä. Haamujen seksielämä kun toimi vain teoriatasolla. Toisaalta voihan sitä mielikuvituksen tasolla askarrella vaikka mitä. Loimme kumpikin toisiimme onton, koleankauniin, läpikuultavan, mutta rakastuneen katseen.
Jyrki Ahlroos, Lyhennelmä Abraham Kottaraisesta
Jyrki Ahlroos
Opiskelin valmiiksi historian perusopinnot Helsingin Yliopistossa kun vanhempani erosivat. Äitini oli ollut kotirouva ja hoitanut viittä lastaan päätoimisesti. Huolestuin hänen ja siskojeni kohtalosta, hain työpaikkaa ja pääsin mainostoimistoon mainostoimittajaksi. Se tarkoitti aluksi kirjoitushommia, vaikkakin mainostoimittaja merkitsi aloittelevan kirjoittajan ja yhteysihmisen sekoitusta. Alussa ajattelin, että tekisin niitä hommia viisikymmenvuotiaaksi asti. Rupesin menestymään työssäni ja päädyin yhteyspuolelle. Yritys oli valmis maksamaan koulutustani, ja käytin sitä sumeilematta hyväkseni. Suoritin Markkinointi Instituutissa mainoshoitajan ja markkinointijohdon tutkinnot, Helsingin Kauppakorkeassa Johtamiskoulutus ohjelman, Lifimin pitkän kurssin ja lopulta London Business Schoolissa Senior Executive Programmin. Tehtäväni toimistossa ylenivät samaa tahtia niin, että lopuksi johdin sataa ammattilaista toimistossani.
LYHENNELMÄ KÄSIKIRJOITUKSESTANI, JOKA KERTOO VUODEN 1864 TAPAHTUMISTA
Lyhennelmä Abraham Kottaraisesta
Nuori, viisitoista vuotias Savonrantalais - mies on käynyt ylemmän triviaalikoulun Viipurissa. Hän on palannut kotitilalleen isänsä ja veljiensä luokse, ja tuonut veljille viinapullot tuliaisiksi. Isä oli nuorena kuolleen veljensä hautajaisissa Enonkoskella. Veljekset olivat ryypänneet pullonsa edellisenä iltana, ja jakaneet isänsä tulevaisuudessa jättämää perintöä. Nuori mies muisti nähneensä artikkelin sanomalehdessä, kuinka eräät Kuopiolaiset olivat rakennuttaneet kuunarin tiettyyn hintaan. He olivat saaneet rahdattua aluksensa niin hyvin, että olivat maksaneet aluksen kolmessa vuodessa. Nuori mies oli tokaissut tuon summan veljilleen ja vakuuttanut heille ettei hänestä maajussia tulisi. Hän rupeaisi laivuriksi omaan alukseensa. Vanhin veljistä, joka ainoana tilan arvon tunsi, tinki vähän hinnasta, mutta lupasi pikkuveljelleen vielä pienen savolaismallisen veneen rannalta.
Äidin kuoleman jälkeen uskontoon hurahtanut isä tuli seuraavana iltapäivänä kotiin ja huomasi poikiensa olemuksesta viinan juonnin, ja suuttui nuorimmalle kotiin palanneelle pojalleen. Hän vetosi Jumalan sanaan poikaansa ripittäessään. Poika riemastui puhuttelusta, löi ulko-oven takanaan kiinni, juoksi rantaan ja otti veneensä ja souti mailin verran, ennen kuin huomasi ohipurjehtivasta Saimasta nostaa veneen pohjalta varpapurjeen ylös. Sitten hän otti kurssin ohimenneen Saiman perään, ja purjehti sen perässä Jyrkinlahden puoleenväliin ja muutti kurssiaan etelään, niin että pääsi Hyypiänniemen satamaan. Hän vietti satamassa kaksi vuorokautta. Ensimmäisen yön hän nukkui purjeensa alla veneensä etutuhdolla. Seuraavan yön hän nukkui satamassa olevan kaupan yläkerrassa, hotellihuoneessa isänsä vastakirjalle. Satamassa viettämänään aikana hän myös tutustui nuoreen naiseen, kauniiseen kauppiaan tyttäreen.
Hänen oli hankittava itselleen pesti, ja saikin sellaisen Kuopioon purjehtivasta Suluntäyteisestä. Hän sai veneensäkin myytyä aluksen kipparille, ettei tarvinnut ilman rahaa maailmalle lähteä. Koko alkaneen purjehduksen ajan häntä askarrutti kaksi asiaa. Hän ei uskonut kirkon oppeihin ja se asiantila tuskastutti häntä. Toinen seikka, mikä häntä askarrutti, oli hänen alkava rakkautensa kauniiseen kauppiaan tyttäreen.
Kuopiossa hän sai pestin Suluntäyteisen kipparin veljen Kuunariin, joka oli purjehtimassa Pietariin. Se jätti nuoren miehen ja osan lastista Viipuriin. Viipurissa asui nuorukaisen isovanhemmat, isoisä oli purjehtinut maapallon joka kolkassa nuoruudessaan ja auttoi nuorta miestä saamaan pestin entisen perämiehensä komentamaan Parkentiiniin, joka oli lähdössä kohti Hullin kaupunkia pohjoisenglannissa.
Opiskelin valmiiksi historian perusopinnot Helsingin Yliopistossa kun vanhempani erosivat. Äitini oli ollut kotirouva ja hoitanut viittä lastaan päätoimisesti. Huolestuin hänen ja siskojeni kohtalosta, hain työpaikkaa ja pääsin mainostoimistoon mainostoimittajaksi. Se tarkoitti aluksi kirjoitushommia, vaikkakin mainostoimittaja merkitsi aloittelevan kirjoittajan ja yhteysihmisen sekoitusta. Alussa ajattelin, että tekisin niitä hommia viisikymmenvuotiaaksi asti. Rupesin menestymään työssäni ja päädyin yhteyspuolelle. Yritys oli valmis maksamaan koulutustani, ja käytin sitä sumeilematta hyväkseni. Suoritin Markkinointi Instituutissa mainoshoitajan ja markkinointijohdon tutkinnot, Helsingin Kauppakorkeassa Johtamiskoulutus ohjelman, Lifimin pitkän kurssin ja lopulta London Business Schoolissa Senior Executive Programmin. Tehtäväni toimistossa ylenivät samaa tahtia niin, että lopuksi johdin sataa ammattilaista toimistossani.
LYHENNELMÄ KÄSIKIRJOITUKSESTANI, JOKA KERTOO VUODEN 1864 TAPAHTUMISTA
Lyhennelmä Abraham Kottaraisesta
Nuori, viisitoista vuotias Savonrantalais - mies on käynyt ylemmän triviaalikoulun Viipurissa. Hän on palannut kotitilalleen isänsä ja veljiensä luokse, ja tuonut veljille viinapullot tuliaisiksi. Isä oli nuorena kuolleen veljensä hautajaisissa Enonkoskella. Veljekset olivat ryypänneet pullonsa edellisenä iltana, ja jakaneet isänsä tulevaisuudessa jättämää perintöä. Nuori mies muisti nähneensä artikkelin sanomalehdessä, kuinka eräät Kuopiolaiset olivat rakennuttaneet kuunarin tiettyyn hintaan. He olivat saaneet rahdattua aluksensa niin hyvin, että olivat maksaneet aluksen kolmessa vuodessa. Nuori mies oli tokaissut tuon summan veljilleen ja vakuuttanut heille ettei hänestä maajussia tulisi. Hän rupeaisi laivuriksi omaan alukseensa. Vanhin veljistä, joka ainoana tilan arvon tunsi, tinki vähän hinnasta, mutta lupasi pikkuveljelleen vielä pienen savolaismallisen veneen rannalta.
Äidin kuoleman jälkeen uskontoon hurahtanut isä tuli seuraavana iltapäivänä kotiin ja huomasi poikiensa olemuksesta viinan juonnin, ja suuttui nuorimmalle kotiin palanneelle pojalleen. Hän vetosi Jumalan sanaan poikaansa ripittäessään. Poika riemastui puhuttelusta, löi ulko-oven takanaan kiinni, juoksi rantaan ja otti veneensä ja souti mailin verran, ennen kuin huomasi ohipurjehtivasta Saimasta nostaa veneen pohjalta varpapurjeen ylös. Sitten hän otti kurssin ohimenneen Saiman perään, ja purjehti sen perässä Jyrkinlahden puoleenväliin ja muutti kurssiaan etelään, niin että pääsi Hyypiänniemen satamaan. Hän vietti satamassa kaksi vuorokautta. Ensimmäisen yön hän nukkui purjeensa alla veneensä etutuhdolla. Seuraavan yön hän nukkui satamassa olevan kaupan yläkerrassa, hotellihuoneessa isänsä vastakirjalle. Satamassa viettämänään aikana hän myös tutustui nuoreen naiseen, kauniiseen kauppiaan tyttäreen.
Hänen oli hankittava itselleen pesti, ja saikin sellaisen Kuopioon purjehtivasta Suluntäyteisestä. Hän sai veneensäkin myytyä aluksen kipparille, ettei tarvinnut ilman rahaa maailmalle lähteä. Koko alkaneen purjehduksen ajan häntä askarrutti kaksi asiaa. Hän ei uskonut kirkon oppeihin ja se asiantila tuskastutti häntä. Toinen seikka, mikä häntä askarrutti, oli hänen alkava rakkautensa kauniiseen kauppiaan tyttäreen.
Kuopiossa hän sai pestin Suluntäyteisen kipparin veljen Kuunariin, joka oli purjehtimassa Pietariin. Se jätti nuoren miehen ja osan lastista Viipuriin. Viipurissa asui nuorukaisen isovanhemmat, isoisä oli purjehtinut maapallon joka kolkassa nuoruudessaan ja auttoi nuorta miestä saamaan pestin entisen perämiehensä komentamaan Parkentiiniin, joka oli lähdössä kohti Hullin kaupunkia pohjoisenglannissa.
Kari Kaisla, Jälleentapaamisia
Olen Kari Kaisla, ikää päälle 50:n. Olen innokas kirjallisuuden ja kirjoittamisen harrastaja, jonka työn (pienkustantaminen, Neirol-kustannus) vaatima lukemisen määrä haittaa pahasti omaa kirjoittamista. Siksi tarvitaan kurssi, joka vaatii tekemään itsekin jotain, eikä vain katselemaan, mitä muut ovat tehneet.
Jälleentapaamisia
Vaikka veneeni oli ilta-auringon puolella, se sai auringon säteistä kohtuullisen osuutensa jo kuuden korvilla. Niinpä heräsin aurinkoiseen aamuun. Nousin kannelle. Maailma nukkui ympärilläni.
Matonpesulaiturilla vanhempi pariskunta nosteli märkiä mattorullia olalleen. Ties koska he olivat sinne tulleet, mutta työ näkyi olevan nyt valmiina. He metsäpolulle kohti hyppyrimäkeä, eivät sataman suuntaan.
Pari silkkiuikkua oli kaislikon rannassa, kapean salmen toisella puolella. Otin uuden kamerani, halusin kokeilla sitä tähänkin kohteeseen. Mutta ne olivat liian kaukana. Kävelin rantapolkua muutaman kymmenen metrin matkan pesulaiturille. Mutta en onnistunut sieltäkään – elukat pysyttelivät vastarannalla ja ennemminkin uivat poispäin.
Joku oli jättänyt tupakantumppinsa sammuttamatta, heittänyt se maahan. Varmaan saatuaan matot pestyksi. Ja kun tulin laiturilta rantaan, näin savun nousevan kallion päältä, sammaleenrajasta. Metrin pituinen mätäs kyti, valmiina leimahtamaan liekkiin, kunhan hehku kohtaisi jotakin helpommin syttyvää. Kuten kuivia koivunlehtiä, joita maassa oli yllin kyllin.
Aloin potkia kytevää sammalta hajalle, levittää sitä kalliolle. Savuaminen yltyi, palonalku sai happea. Potkin mahdollisuuksieni mukaan kaiken palavan paljaalle kalliolle. Mutta ei, sammaleenraja alkoi kyteä uudestaan.
Juoksin parinkymmenen metrin matkan veneelleni noutaakseni sieltä ämpärin. Mennessäni mietin, pitäisikö herättää muut venekunnat – olihan aikainen aamu. Ajattelin, että kenties saan tulen yksin sammumaan. Ja jos en, eivät siinä muutkaan, unenpöppöräiset ja krapulaiset veneilijät juuri voineet auttaa.
Potkin sammaleita, hain merestä ämpärillä vettä. Ensimmäinen ämpärillinen sai kallion sihisemään. Toinen sammutti hajalleen potkitut sammaleet. Mutta kaikkiaan tarvittiin varmaan parisenkymmentä vesiämpäriä, ennen kuin saatoin uskoa, ettei mitään vaaraa enää ollut. Ehjäksi jääneen sammaleen raja tuntui kostealta ja viileältä ainakin parinkymmenen sentin päähän paljaasta kalliosta.
Otin ämpärini, kävelin veneeseeni ja päätin jättää Klamilan kalasataman tällä kertaa.
Ajoin hitaasti kohti kaakkoa. Jatkoin omaan suuntaani, vaikka väylä kääntyi suoraan etelään Souvion kohdalla. Tarkoituksenani oli käydä vilkaisemassa Pisin saaria, kiertää ne ympäri. Olisiko niistä joskus leiripaikaksi.
Kun pääsin Pulterin viereen, pystyin tunnistamaan Pisit. Ajattelin kiertää saaret ympäri myötäpäivään, mennä ensin kohti Santiota ja siten koukata etelään. Ajaa suoraan Kopytiniä kohti – sinnehän ei ole Piseiltä edes parin mailin matkaa, ja sen näkee helposti, tunnistaa tornistaan saaren keskellä.
Kopytin on Venäjän puolella, rajavyöhyke tuossa välissä on ehkä kilometrin levyinen. Suomen puolella Santiossa on torni, josta näkee, että siellä voi olla ihmisiä katselemassa, Kopytinin torni näyttää lähinnä antennimastolla, eikä siellä ole erityisiä näköalatasanteita. Mutta nämä kaksi saarta ovat tärkeitä rajaliikenteen kannalta – niiden puolivälistä lähtee valtakuntien rajalta Venäjän alueen sisään se kapea, noin kilometrin levyinen väyläalue, jota pitkin suomalaisten huvialusten on Saimaan kanavalle navigoitava.
Kääntäessäni Pieni-Pisin takaa suoraan Kopytiniä kohti pohdin aamuista tulipalon alkua. Pariskunta, joka lähti aamulla mattorullaa kantaen, vaikutti etäisesti tutulta. Erityisesti mies. Vaikka en paikkakunnalla juuri ollut käynytkään, korkeintaan joka toinen vuosi kalasatamassa, olin varmasti hänet jossakin tavannut. Kenties juuri tämä vanhempi herra oli tupakkansa heittänyt. Mitä olisi tapahtunut, ellei muuan silkkiuikku olisi uinut lähelle rantaa, ellen minä olisi mennyt laiturille sitä kuvaamaan. No, se tietysti pelästyi. Mutta minä huomasin savun, sammutin tulen ja lähdin pois.
Kenties olin liian ajatuksissani. Ajelin hyvin hitaalla vauhdillani Kopytiniä kohden. Havahduin vasta kun huomasin lähes oikealla sivullani matalan kallioluodon. Käänsin voimakkaasti sitä kohti, sillä sen piti ilman muuta jäädä vasemmalle puolelleni, minusta etelään – sen takana oli pari muutakin puutonta luotoa, joiden välit olivat kivikkoisia. Ja rajavyöhykkeen reunahan koukkasi uloimman luodon kautta. Kääntymättä olisin mennyt väärille vesille.
Käännyin siis ja lätin luotoryhmän minusta etelään. Mutta heti sen tehtyäni näin, kuinka erittäin nopea ja tehokas moottorivene kulki suoraan länteen, oli vielä Venäjän aluevesillä – tai rajavyöhykkeellä. Ehdin pienen hetken pohtia oliko vene syyllistymässä rajaloukkaukseen, mutta sitten se kääntyi jyrkästi suoraan minua kohti. Oivalsin, että se ajoi rajavyöhykkeen Suomen puoleista reunaa, tulematta Suomen aluevesille.
Olin itse edennyt sadan metrin päähän rajavyöhykkeestä. Vene hidasti vauhtiaan, melkeinpä pysähtyi luotojen kupeeseen. Siinä näkyi olevan etukannella jonkinlainen ase, kyydissä vain kaksi miestä – ja toinen heistä nosti kätensä.
Tunnistin hänet oitis Sergeiksi. Vilkutin takaisin, vastentahtoisen hillitysti. Muistin aamuisen matonpesijän, muistin, missä olin hänet tavannut ja päätin lähteä kipin kapin pois, olla palaamatta pariin vuoteen näille vesille.
Vene kiihdytti vauhtiaan ja katosi hetkessä kohti Kopytinia.
Käänsin veneeni kohti luodetta, poispäin aluevesirajasta. Tarkoituksenani päästä päivän kuluessa Haminaan, mitä reittiä sitten kiertäisinkään. Ja kun olin jonkin aikaa ajanut, tulin taas lähelle mannerta. Saarten välistä pilkotti Klamilan hyppyrimäki. Sen juurelta näytti nousevan paksu savupilvi.
Haminan sijasta päätinkin ajaa suoraan Kotkaan, ellen peräti Loviisaan.
Jälleentapaamisia
Vaikka veneeni oli ilta-auringon puolella, se sai auringon säteistä kohtuullisen osuutensa jo kuuden korvilla. Niinpä heräsin aurinkoiseen aamuun. Nousin kannelle. Maailma nukkui ympärilläni.
Matonpesulaiturilla vanhempi pariskunta nosteli märkiä mattorullia olalleen. Ties koska he olivat sinne tulleet, mutta työ näkyi olevan nyt valmiina. He metsäpolulle kohti hyppyrimäkeä, eivät sataman suuntaan.
Pari silkkiuikkua oli kaislikon rannassa, kapean salmen toisella puolella. Otin uuden kamerani, halusin kokeilla sitä tähänkin kohteeseen. Mutta ne olivat liian kaukana. Kävelin rantapolkua muutaman kymmenen metrin matkan pesulaiturille. Mutta en onnistunut sieltäkään – elukat pysyttelivät vastarannalla ja ennemminkin uivat poispäin.
Joku oli jättänyt tupakantumppinsa sammuttamatta, heittänyt se maahan. Varmaan saatuaan matot pestyksi. Ja kun tulin laiturilta rantaan, näin savun nousevan kallion päältä, sammaleenrajasta. Metrin pituinen mätäs kyti, valmiina leimahtamaan liekkiin, kunhan hehku kohtaisi jotakin helpommin syttyvää. Kuten kuivia koivunlehtiä, joita maassa oli yllin kyllin.
Aloin potkia kytevää sammalta hajalle, levittää sitä kalliolle. Savuaminen yltyi, palonalku sai happea. Potkin mahdollisuuksieni mukaan kaiken palavan paljaalle kalliolle. Mutta ei, sammaleenraja alkoi kyteä uudestaan.
Juoksin parinkymmenen metrin matkan veneelleni noutaakseni sieltä ämpärin. Mennessäni mietin, pitäisikö herättää muut venekunnat – olihan aikainen aamu. Ajattelin, että kenties saan tulen yksin sammumaan. Ja jos en, eivät siinä muutkaan, unenpöppöräiset ja krapulaiset veneilijät juuri voineet auttaa.
Potkin sammaleita, hain merestä ämpärillä vettä. Ensimmäinen ämpärillinen sai kallion sihisemään. Toinen sammutti hajalleen potkitut sammaleet. Mutta kaikkiaan tarvittiin varmaan parisenkymmentä vesiämpäriä, ennen kuin saatoin uskoa, ettei mitään vaaraa enää ollut. Ehjäksi jääneen sammaleen raja tuntui kostealta ja viileältä ainakin parinkymmenen sentin päähän paljaasta kalliosta.
Otin ämpärini, kävelin veneeseeni ja päätin jättää Klamilan kalasataman tällä kertaa.
Ajoin hitaasti kohti kaakkoa. Jatkoin omaan suuntaani, vaikka väylä kääntyi suoraan etelään Souvion kohdalla. Tarkoituksenani oli käydä vilkaisemassa Pisin saaria, kiertää ne ympäri. Olisiko niistä joskus leiripaikaksi.
Kun pääsin Pulterin viereen, pystyin tunnistamaan Pisit. Ajattelin kiertää saaret ympäri myötäpäivään, mennä ensin kohti Santiota ja siten koukata etelään. Ajaa suoraan Kopytiniä kohti – sinnehän ei ole Piseiltä edes parin mailin matkaa, ja sen näkee helposti, tunnistaa tornistaan saaren keskellä.
Kopytin on Venäjän puolella, rajavyöhyke tuossa välissä on ehkä kilometrin levyinen. Suomen puolella Santiossa on torni, josta näkee, että siellä voi olla ihmisiä katselemassa, Kopytinin torni näyttää lähinnä antennimastolla, eikä siellä ole erityisiä näköalatasanteita. Mutta nämä kaksi saarta ovat tärkeitä rajaliikenteen kannalta – niiden puolivälistä lähtee valtakuntien rajalta Venäjän alueen sisään se kapea, noin kilometrin levyinen väyläalue, jota pitkin suomalaisten huvialusten on Saimaan kanavalle navigoitava.
Kääntäessäni Pieni-Pisin takaa suoraan Kopytiniä kohti pohdin aamuista tulipalon alkua. Pariskunta, joka lähti aamulla mattorullaa kantaen, vaikutti etäisesti tutulta. Erityisesti mies. Vaikka en paikkakunnalla juuri ollut käynytkään, korkeintaan joka toinen vuosi kalasatamassa, olin varmasti hänet jossakin tavannut. Kenties juuri tämä vanhempi herra oli tupakkansa heittänyt. Mitä olisi tapahtunut, ellei muuan silkkiuikku olisi uinut lähelle rantaa, ellen minä olisi mennyt laiturille sitä kuvaamaan. No, se tietysti pelästyi. Mutta minä huomasin savun, sammutin tulen ja lähdin pois.
Kenties olin liian ajatuksissani. Ajelin hyvin hitaalla vauhdillani Kopytiniä kohden. Havahduin vasta kun huomasin lähes oikealla sivullani matalan kallioluodon. Käänsin voimakkaasti sitä kohti, sillä sen piti ilman muuta jäädä vasemmalle puolelleni, minusta etelään – sen takana oli pari muutakin puutonta luotoa, joiden välit olivat kivikkoisia. Ja rajavyöhykkeen reunahan koukkasi uloimman luodon kautta. Kääntymättä olisin mennyt väärille vesille.
Käännyin siis ja lätin luotoryhmän minusta etelään. Mutta heti sen tehtyäni näin, kuinka erittäin nopea ja tehokas moottorivene kulki suoraan länteen, oli vielä Venäjän aluevesillä – tai rajavyöhykkeellä. Ehdin pienen hetken pohtia oliko vene syyllistymässä rajaloukkaukseen, mutta sitten se kääntyi jyrkästi suoraan minua kohti. Oivalsin, että se ajoi rajavyöhykkeen Suomen puoleista reunaa, tulematta Suomen aluevesille.
Olin itse edennyt sadan metrin päähän rajavyöhykkeestä. Vene hidasti vauhtiaan, melkeinpä pysähtyi luotojen kupeeseen. Siinä näkyi olevan etukannella jonkinlainen ase, kyydissä vain kaksi miestä – ja toinen heistä nosti kätensä.
Tunnistin hänet oitis Sergeiksi. Vilkutin takaisin, vastentahtoisen hillitysti. Muistin aamuisen matonpesijän, muistin, missä olin hänet tavannut ja päätin lähteä kipin kapin pois, olla palaamatta pariin vuoteen näille vesille.
Vene kiihdytti vauhtiaan ja katosi hetkessä kohti Kopytinia.
Käänsin veneeni kohti luodetta, poispäin aluevesirajasta. Tarkoituksenani päästä päivän kuluessa Haminaan, mitä reittiä sitten kiertäisinkään. Ja kun olin jonkin aikaa ajanut, tulin taas lähelle mannerta. Saarten välistä pilkotti Klamilan hyppyrimäki. Sen juurelta näytti nousevan paksu savupilvi.
Haminan sijasta päätinkin ajaa suoraan Kotkaan, ellen peräti Loviisaan.
Ahti Taskinen, Lokki Joonatan
Ahti Taskinen toimii huonekalusuunnittelijana ja on harrastanut kirjoittamista parinkymmenen vuoden ajan. Hän on käynyt 90 – luvun alussa Matti Paavilaisen johtaman kolmevuotisen kirjoittajakoulutuksen Kriittisessä korkeakoulussa ja Juha Tantun vetämän Oriveden opiston ”Asiaproosa kurssin” kesällä 1996. Hänelle ovat vuosien aikana tulleet tutuiksi myös Työväenopiston kirjallisuuskurssien monet taitavat opettajat ja lukuisat etevät oppilaat. Hänen tarkoituksenaan on jatkaa opiskelua, jotta kehittyisi ja kirjoittamisen taito pysyisi vireillä.
”Kirjoittaminen ja huonekalusuunnittelu muistuttavat paljon toisiaan. Molemmissa täytyy kulkea silmät auki, etsiä ongelmia, kerätä kokemuksia, käyttää intuitiota, luonnostella ja työstää materiaalia, varmistaa rakenne, ajatella kokonaisuutta, tutkia yksityiskohtia, pelkistää ja viimeistellä”.
Lokki Joonatan
Noenmusta taivas heijastuu tummaan mereen. Vain M/S Finlandian keulan nostattamat aallot rikkovat veden tyyntä pintaa. Myös hyttien ja ravintoloiden valot hukkuvat yön pimeyteen. Taivaan ja meren erottaa toisistaan vielä kapea punainen viiru kuin avoin haava. Nojaan kaidepuuhun ja mietin elämääni. Tutto a posto (kaikki kohdallaan), kuten italialaiset asian ilmaisevat. Kotona vaimo, pieni poika ja mäyräkoira odottavat paluutani, velaton kaunis asunto kaipaa takan sytyttäjää ja seuraavana päivänä työpaikka kutsuu uusilla tehtävillä. Parin konjakin lämpö hehkuu poskiltani.
Viereeni kannen varjoisaan hämyyn tulee pitkään hameeseen pukeutunut tyttö, katsoo hetken merelle, sitten tummilla silmillään minua ja kysyy hiljaa:
- Oletko onnellinen? Ikään kuin jatkaen ajatusteni juoksua.
- Luulen niin, vastaan hämmentyneenä.
- Tunnetko Bachia?
- Chaconne kuuluu lempisävellyksiini.
- Tarkoitan Richard Bachia.
- En tunne.
Tyttö on kietonut kaulalleen punaisen huivin, muu asu on musta. Laivan liikkeen synnyttämä tuuli painaa tumman otsatukan silmille ja tyttö pyyhkäisee hiukset sirolla kädenliikkeellä sivuun. Yesterday kuuluu hiljaa kovaäänisestä.
- Et ole siis kuullut Lokki Joonatanista?
- Ei tunnu tutulta.
- Kirja kertoo lokista, joka ei tyytynyt lentämään vain saadakseen napattua kalastajien heittämiä silakanpäitä, vaan halusi hioa lentotaitonsa täydelliseksi, vaikka nälissään, mutta onnellisena. Sinä syöt, juot, matkustat ja väität olevasi onnellinen.
- En väitä, luulen niin.
- Kymmenen vuoden päästä olet lihavampi, laiskempi, hitaampi ja pian olet mennyttä miestä, tyttö sanoo tuskin kuuluvasti.
Alan kiihtyä, millä oikeudella minut tuomitaan? Miksen häivy ja jätä tyttöä haukkumaan maininkeja? Tyttö osuu kuitenkin heikkoon kohtaan, pelkoon elämän turhuudesta. Joskus kesken työkiireen olen pysähtynyt miettimään, laskenut kynän pöydälle ja jäänyt tuijottamaan kaukaisuuteen. Tajunnut, että saatuani työni valmiiksi odottaa seuraava, sitten taas uusi, jatkuen loputtomiin, kunnes en enää jaksa tai kykene. Mitä elämäni on? Pelkkää poroporvarillista olemassaoloa, kaljan litkimistä, TV:n toljottelua ja kollegojen mollaamista.
- Oletko itse onnellinen? Kysyn tytöltä.
- En, en. Asun onnettomassa suhteessa alkoholistiin, joka parhaillaan ryyppää itseään pöydän alle. Ellen pian hae sitä, niin se istuu laivan putkassa.
- Näytät viehättävältä, mikset jätä sitä?
- Kiitos kohteliaisuudesta, mutta hän on minun haasteeni, hän tuo elämääni tarkoituksen.
- Juoppo pystyy vain itse pelastamaan itsensä. Eikö AA-kerhosta olisi apua?
- Sinne sitä ei saa, se mieluummin menee vaikka hullujen huoneeseen.
Vastaan tulee himmeästi valaistu rahtialus, nostokurjet piirtyvät taivasta vasten ja kohiseva keula jättää taakseen valkoisen vanan. Alus töräyttää tervehdyksen johon Finlandia vastaa. Tyttö kääntyy puoleeni, hymyilee ja ojentaa kätensä. Tartun siihen ja tunnen pienten sormien kietoutuvan peukaloni ympärille, seuraamme rahtialuksen etääntymistä.
- Minulla on kaikki hyvin, kuiskaan.
- Valut huomaamatta päivästä toiseen ja eräänä päivänä kupsahdat kuolleena maahan. Elämäsi jää elämättä.
Irrotan käden, tartun tyttöä olkapäistä ja yritän lähestyä hehkuvaa suuta. Tytön silmät leimahtavat, hän väistää ja vetäytyy kauemmaksi.
- Vietitkö ohjaavat elämääsi, tyttö tuhahtaa hengästyneenä
- Anteeksi, ei tule toistumaan.
Tyttö rauhoittuu ja tulee taas lähemmäksi, tunnen vienon tuomen tuoksun.
- Lokki Joonatan pyrki täydellisyyteen. Se vaatii kurinalaisuutta, täytyy kouluttaa itseään jatkuvasti.
Tullessani kannelle katsomaan yöllistä merta olin tyytyväinen elämääni. Tyttö on sekoittanut pakkani. Olo muuttuu epävarmaksi, haavoittuvaksi, elämäni tukipilarit tuntuvat vajoavan yksi kerrallaan ja vetävän minua mukanaan syvyyksiin.
- Päämäärää ei ole, on vain jatkuvaa ponnistelua, tyttö jatkaa, taas kuin lukien ajatuksiani.
- Ponnisteluko on päämäärä?
- Se palkitaan.
- Miten? kysyn levottomana.
- Lue Lokki Joonatan, tyttö vastaa.
Yö nielaisee hänet kuin aaveen. Vai onko häntä koskaan ollutkaan. Kuvittelivatko alkoholin pehmentävät aivoni koko kohtauksen?
Aluksen kiinnityttyä satamaan etsin katseellani satojen portaita laskeutuvien matkustajien joukosta tyttöä, mutta turhaan. Vilkaisen vielä viimeisten ihmisten perään ennen kuin lähden matkalaukkuani raahaten kulkemaan kohti Akateemista kirjakauppaa. Hetken etsittyäni löydän myyntitiskiltä ohuen kirjan, Lokki Joonatanin.
”Kirjoittaminen ja huonekalusuunnittelu muistuttavat paljon toisiaan. Molemmissa täytyy kulkea silmät auki, etsiä ongelmia, kerätä kokemuksia, käyttää intuitiota, luonnostella ja työstää materiaalia, varmistaa rakenne, ajatella kokonaisuutta, tutkia yksityiskohtia, pelkistää ja viimeistellä”.
Lokki Joonatan
Noenmusta taivas heijastuu tummaan mereen. Vain M/S Finlandian keulan nostattamat aallot rikkovat veden tyyntä pintaa. Myös hyttien ja ravintoloiden valot hukkuvat yön pimeyteen. Taivaan ja meren erottaa toisistaan vielä kapea punainen viiru kuin avoin haava. Nojaan kaidepuuhun ja mietin elämääni. Tutto a posto (kaikki kohdallaan), kuten italialaiset asian ilmaisevat. Kotona vaimo, pieni poika ja mäyräkoira odottavat paluutani, velaton kaunis asunto kaipaa takan sytyttäjää ja seuraavana päivänä työpaikka kutsuu uusilla tehtävillä. Parin konjakin lämpö hehkuu poskiltani.
Viereeni kannen varjoisaan hämyyn tulee pitkään hameeseen pukeutunut tyttö, katsoo hetken merelle, sitten tummilla silmillään minua ja kysyy hiljaa:
- Oletko onnellinen? Ikään kuin jatkaen ajatusteni juoksua.
- Luulen niin, vastaan hämmentyneenä.
- Tunnetko Bachia?
- Chaconne kuuluu lempisävellyksiini.
- Tarkoitan Richard Bachia.
- En tunne.
Tyttö on kietonut kaulalleen punaisen huivin, muu asu on musta. Laivan liikkeen synnyttämä tuuli painaa tumman otsatukan silmille ja tyttö pyyhkäisee hiukset sirolla kädenliikkeellä sivuun. Yesterday kuuluu hiljaa kovaäänisestä.
- Et ole siis kuullut Lokki Joonatanista?
- Ei tunnu tutulta.
- Kirja kertoo lokista, joka ei tyytynyt lentämään vain saadakseen napattua kalastajien heittämiä silakanpäitä, vaan halusi hioa lentotaitonsa täydelliseksi, vaikka nälissään, mutta onnellisena. Sinä syöt, juot, matkustat ja väität olevasi onnellinen.
- En väitä, luulen niin.
- Kymmenen vuoden päästä olet lihavampi, laiskempi, hitaampi ja pian olet mennyttä miestä, tyttö sanoo tuskin kuuluvasti.
Alan kiihtyä, millä oikeudella minut tuomitaan? Miksen häivy ja jätä tyttöä haukkumaan maininkeja? Tyttö osuu kuitenkin heikkoon kohtaan, pelkoon elämän turhuudesta. Joskus kesken työkiireen olen pysähtynyt miettimään, laskenut kynän pöydälle ja jäänyt tuijottamaan kaukaisuuteen. Tajunnut, että saatuani työni valmiiksi odottaa seuraava, sitten taas uusi, jatkuen loputtomiin, kunnes en enää jaksa tai kykene. Mitä elämäni on? Pelkkää poroporvarillista olemassaoloa, kaljan litkimistä, TV:n toljottelua ja kollegojen mollaamista.
- Oletko itse onnellinen? Kysyn tytöltä.
- En, en. Asun onnettomassa suhteessa alkoholistiin, joka parhaillaan ryyppää itseään pöydän alle. Ellen pian hae sitä, niin se istuu laivan putkassa.
- Näytät viehättävältä, mikset jätä sitä?
- Kiitos kohteliaisuudesta, mutta hän on minun haasteeni, hän tuo elämääni tarkoituksen.
- Juoppo pystyy vain itse pelastamaan itsensä. Eikö AA-kerhosta olisi apua?
- Sinne sitä ei saa, se mieluummin menee vaikka hullujen huoneeseen.
Vastaan tulee himmeästi valaistu rahtialus, nostokurjet piirtyvät taivasta vasten ja kohiseva keula jättää taakseen valkoisen vanan. Alus töräyttää tervehdyksen johon Finlandia vastaa. Tyttö kääntyy puoleeni, hymyilee ja ojentaa kätensä. Tartun siihen ja tunnen pienten sormien kietoutuvan peukaloni ympärille, seuraamme rahtialuksen etääntymistä.
- Minulla on kaikki hyvin, kuiskaan.
- Valut huomaamatta päivästä toiseen ja eräänä päivänä kupsahdat kuolleena maahan. Elämäsi jää elämättä.
Irrotan käden, tartun tyttöä olkapäistä ja yritän lähestyä hehkuvaa suuta. Tytön silmät leimahtavat, hän väistää ja vetäytyy kauemmaksi.
- Vietitkö ohjaavat elämääsi, tyttö tuhahtaa hengästyneenä
- Anteeksi, ei tule toistumaan.
Tyttö rauhoittuu ja tulee taas lähemmäksi, tunnen vienon tuomen tuoksun.
- Lokki Joonatan pyrki täydellisyyteen. Se vaatii kurinalaisuutta, täytyy kouluttaa itseään jatkuvasti.
Tullessani kannelle katsomaan yöllistä merta olin tyytyväinen elämääni. Tyttö on sekoittanut pakkani. Olo muuttuu epävarmaksi, haavoittuvaksi, elämäni tukipilarit tuntuvat vajoavan yksi kerrallaan ja vetävän minua mukanaan syvyyksiin.
- Päämäärää ei ole, on vain jatkuvaa ponnistelua, tyttö jatkaa, taas kuin lukien ajatuksiani.
- Ponnisteluko on päämäärä?
- Se palkitaan.
- Miten? kysyn levottomana.
- Lue Lokki Joonatan, tyttö vastaa.
Yö nielaisee hänet kuin aaveen. Vai onko häntä koskaan ollutkaan. Kuvittelivatko alkoholin pehmentävät aivoni koko kohtauksen?
Aluksen kiinnityttyä satamaan etsin katseellani satojen portaita laskeutuvien matkustajien joukosta tyttöä, mutta turhaan. Vilkaisen vielä viimeisten ihmisten perään ennen kuin lähden matkalaukkuani raahaten kulkemaan kohti Akateemista kirjakauppaa. Hetken etsittyäni löydän myyntitiskiltä ohuen kirjan, Lokki Joonatanin.
Mikko Palasvirta, Pyhä Bartolomeus
Mikko Palasvirta on ikänsä Helsingissä asunut typerys. Mikko juo liikaa kahvia, pitää kissoista ja rustaa tarinoita laiskanpulskeaan tahtiinsa. Tässä yksi niistä.
PYHÄ BARTOLOMEUS
Tuota päivää olimme odottaneet kuin nousevaa Marsia. Olin konsultoinut uskollista palvelijaani M. de N:a otollisen ajankohdan selvittämiseksi suurille juhlillemme. M.N. oli vakuuttunut, että mikäli järjestäisimme häät yhdeksäntenätoista elokuuta, edesauttaisi se pyrkimyksiämme rauhan tiellä. Tähän asti tuo tie oli ollut kivinen ja mutkitteleva, mutta nyt minun ja poikieni sydämet täytti toiveikas odotus. Kaarle tosin oli ollut viime aikoina hyvin heikko ja hänen pelättiin pian poistuvan ikuisuuden valtakuntaan, mutta minä ja Henri tunsimme, kuinka Jumalan aurinko alkoi viimein valaista sielujemme synkimpiä seinämiä. Niin, poikani Henri. Hän oli lukuisista lapsistani minulle kaikkein rakkain ja hänen suhteensa minulla oli myös suurimmat odotukset. Ihmisten pahat puheet Henrin hienostelevasta pukeutumistyylistä tai herraseurassa viihtymisestä eivät minua liikuttaneet. Hovin alhaiset typerykset vain tunsivat kateutta kohdatessaan todellista hienostuneisuutta, joka helkkyi poikani jokaisessa kädenheilautuksessa ja kultakirjaillun saappaansa siroissa askeleissa, joiden tahdissa Henrin kultivoitunut seurue palvoen kulki. Kirottu roskaväki olisi luonnollisesti ennemmin nähnyt Henrin porttojen pyöriteltävänä kuten isänsä, joka heidän hyväksyvän hyminänsä säestämänä luikerteli huoransa jalkoväliin aina, kun... Ei, rakas mieheni, en minä sinua syytä, suruni ja vihani vain joskus saavat minusta yliotteen. Lepää rauhassa rakkaani, valtakuntasi lepää minun ja Henrin horjumattomilla harteilla. Margot'llakin on käyttötarkoituksensa, sillä vaikka tytöllä on lumpun sielu, on hänen tuleva avioliittonsa sinetöivä rauhan maahamme. Elisabetin avioliitto Espanjan Filipin kanssa on jo vahvistanut katolisen maailman tukea maallemme, enkä usko, että...
- Äiti! Äitiii! Missä sinä olet? Minulla on asiaa!
Tyttäreni epähienouden määrää kuvaa erinomaisesti se, miten hän huutelee omatoimisesti perääni kuin pahainen piikatyttö. Palvelusväkemme määrää on täytynyt hieman vähentää valtion kassan heikon tilanteen takia, mutta rajansa kaikella. Mikäli haluaisin kirkuvia naisia kattoni alle, palkkaisin jonkun lihavan ääliön oopperasta korvieni kiusaksi.
Margot'n maidonvalkea iho ja hänen tummien kutriensa alta piirtyvät enkelinkasvot saivat kaikki uskomaan, että tytön vihreät silmät loistivat taivaan valoa, mutta minä tiesin, mitkä voimat niiden kimalluksen takana piilivät. Synnyttäjäänsä on turha yrittää petkuttaa.
- Äitiiiiii!
- Charlotte, menkää katsomaan, mikä tytärtäni riivaa! Käskekää samalla keittiön väkeä valmistamaan minulle lihalientä, sillä paksuinkaan villakangas ei - atshii! - riitä lämmittämään ikääntyviä luitani tässä kolkossa linnassa.
- Kyllä, Madame, välittömästi.
Kiviset portaat kopisevat raskastekoisen naisen kantojen alla. Naisella on nutturalle kiedotut, vaaleanharmaat hiukset ja hänen kasvoillaan on väsynyt ja ärtyisä ilme. Muutaman askeleen välein hänen tummansinisen mekkonsa alta pursuavat paksut jalat pysähtyvät hetkeksi. Nilkoista säteilevä kivun tunne saa naisen vasemman suupielen värähtämään aavistuksen verran.
Pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen nainen saapuu alakerran halliin, jonka seiniä koristavat lukuisat eri sävyiset maisemamaalaukset. Maalauksista voi seurata vuodenaikojen vaihtelua kesän kukkeasta vehreydestä talven viimaiseen autiuteen. Pyylevän, vanhan naisen kipuisilta kasvoilta saattaa hetken lukea haikeita ajatuksia, kun hänen katseensa osuu kesäistä viljapeltoa kuvaavaan maalaukseen. Jakarandainen parketti narisee kuluneisuuttaan naisen askeltaessa kohti käytävän perällä sijaitsevaa keittiötä. Keittiön ovella nainen pysähtyy hetkeksi ja huokaisee: "Voe helevetti näetä kipuja. Piästäisvät jo hauan leppoon, miut ja vanhan rouvan."
- Aune, mitä sinä täällä teet? Eikös sinun pitäisi olla lepoasennossa noiden kipeiden nilkkojesi kanssa?
- No, mie nyt tulin kahtommaan tuota teijän äeteetä, kun soon vielä lunssannii suanu vaevoeksensa, reuman ja niijen harhojen piälle.
- Aune hyvä, ei sinun äidistä tarvitse huolissasi olla. Kyllä me pärjätään, ja heti, kun tullaan häämatkalta Riston kanssa, niin äiti pääsee hoitokotiin asumaan. Siellä ne pitävät äidistä kyllä huolen. Ajateltiin Elisabetin ja poikien kanssa, että kokoonnuttaisiin tänne ja kaikki yhdessä vietettäisiin pienimuotoiset läksiäiset. Aunekin on kutsuttu. Vähän kakkua ja kuohuvaa ajateltiin pitopalvelusta tilata.
- No, voe herrajjumala, mitä työ vielä keksittä? Kaakkua ja samppakalijaa vanhan rouvan hourulaan lähtijäesiks. Emmie tiiä simmosista.
Siinä sitä vasta oli pari. Äitini, joka kuvitteli olevansa Katariina de Medici ja hänen uskollinen apulaisensa Aune, eli äidilleni Charlotte. "Kyllä. Madame, heti Madame, mitä vain, Madame." Eikö se typerä maalaispiika tajunnut, että hänen koiramainen asenteensa ja äidin harhojen myötäilynsä oli ainoastaan nolostuttavaa, eikä se hyödyttänyt ketään. No, kohta äiti saataisiin psykogeriatriselle osastolle hoitoon ja Kaarlosta tulisi äidin asioidenhoitaja. Oli siinä sekoamisessa puolensakin.
Työelämässä äitini, Annukka Malmivaara, oli toiminut historian lehtorina Helsingin yliopistossa, ja isäni, Heikki Malmivaara, oli Malmi-Rakennuksen perustaja ja toimitusjohtaja. Lapsilleen, minulle ja kolmelle sisarukselleni, he molemmat olivat jääneet melko etäisiksi; työ tuntui olevan olevan lähempänä heidän sydäntään kuin oma jälkikasvu. Kaarlo oli meistä vanhin, Henri häntä pari vuotta nuorempi, Elisabet keskimmäinen ja minä nuorin. Minut kuten kaikki sisaruksenikin oli nimetty Valois'n kuningasperheen jäsenten mukaan. Vaikkei äitini vielä niihin aikoihin kliinisesti mielenvikainen ollutkaan, oli hän aina suuresti ihannoinut Valois'n perheen päätä, Katariina de Mediciä. Katariina tosin sai miehensä, kuningas Henri II:n kanssa yhteensä kymmenen lasta, joten nimileikki jäi Annukka Malmivaaran lasten kohdalla hieman vajavaiseksi, mutta myöhemmin hän kompensoi tätä puutetta uppoamalla yhä syvemmin ja syvemmin harhaminänsä maailmaan.
Isäni harrasti intohimoisesti autourheilua ja kun hän muutama vuosi sitten menehtyi ajamalla autonsa puuta päin, sai äitini ämpärikaupalla vettä harhaiseen myllyynsä: Katariina de Medicin mies oli aikoinaan menehtynyt tapaturmaisesti turnajaisissa, ja juuri eläkkeelle jääneen äitini jo valmiiksi tasapainoton mieli yhdisti nämä kaksi tapahtumaa sulattaen ne yhdeksi, fiktiiviseksi todellisuudeksi, jossa äitini alkoi harhailla yhä tiiviimmin.
Minä ja sisareni emme ensi alkuun huomanneet äidin käyttäytymisessä mitään poikkeavaa. Me olimme vuosien saatossa tottuneet siihen, että äitini eli opettamaansa aihetta niin täysin rinnoin, että hänen ajatuksensa ja puheenpartensa kaikuivat menneitä vuosisatoja. Kun hän eläkkeelle päästyään kasvavassa määrin alkoi käyttää ranskankielisiä versioita minun ja sisarusteni nimistä, olimme me tästä ensi alkuun enemmän ärsyyntyneitä kuin huolissamme.Vielä silloinkaan, kun äitini halusi minun ja Riston välttämättä menevän naimisiin 19. elokuuta emme täysin ymmärtäneet, mistä oli kyse. Vasta, kun äiti alkoi muistella isäni ja hänen "huoransa", Dianan suhdetta, asia alkoi lopullisesti valjeta meille. Isäni uskollisuudesta en tai uskottomuudesta en sinänsä ollut edes kovin kiinnostunut, mutta kun äitini alkoi jankuttaa isän toistuvista vierailuista hänen "porttonsa" linnassa Chenonceaussa, oli aika kaivaa historiankirja esiin. Lukea ja hämmentyä. Lukea ja todeta, että me olimme tiedostamattamme jossain määrin toistaneet Valois'n kuningasperhen elämää: Katariinan neljäs poika Henrik oli ilmeisesti biseksuaali, ja veljeni Henri oli kuin sattuman oikusta aina ollut miehiin päin. Historiasta löytyi siis syy siihenkin, miksi äiti oli ollut niin oudon ilahtunut kuullessaan veljeni seksuaalisuudesta. Minä puolestani olin lupautunut menemään Ristoni kanssa kanssa naimisiin samana kuukaudenpäivänä, jolloin Katariinan tytär Margot oli avioutunut Henrik Navarralaisen kanssa vuonna 1572. Katariinan ja Henrikin avioliiton tarkoituksena oli tuoda rauha katolisten ja protestanttien eli hugenottien välille, mutta viisi päivää hääjuhlallisuuksien jälkeen tapahtumat olivat saaneet kammottavan käänteen. Noita kammottavia tapahtumia kutsuttiin Pärttylinyön verilöylyksi, joka jatkui viikkokausia verenhimoisen mielipuolisuuden vyöryessä pitkin Ranskan maaseutua. Verilöylyn uhriluku nousi lopulta kymmeniin tuhansiin. Veljieni hieman kieroa huumorintajua osoitti toisaalta se, että he olivat sopineet äitini viemisestä laitokseen juuri 24. elokuuta, juhlamenoin höystettynä.
Äitini lähtö tulisi olemaan meille kaikille suuri helpotus. Raha-asioiden järjestely tosin vaatisi hieman aikaa ja vaivaa sekä lain kirjaimen pientä venyttämistä, mutta lakimiesveljeni Kaarlo vakuutti, että hyvin pian äidin koko omaisuus olisi meidän käytettävissämme. Kaikki oli siis järjestymässä parhain ilman, että meidän henkilökohtaisesti täytyi edes jouduttaa äidin matkaa kohti vääjäämätöntä. Itse olisin ollut valmis siihenkin, mutta Kaarlo kuittasi asian vino hymy huulillaan: "Emmehän me sentään 1500-luvulla elä, sisko kulta."
On kaunis ja kirkas elokuinen päivä. Aune Lehtinen kävelee huomattavan reippain askelin kohti Kaivopuistossa sijaitsevaa, linnamaista kivitaloa. Hän hipelöi taskussaan olevaa, pientä lasista purkkia. Purkin kidemäinen sisältö saa jännittyneen hymyntapaisen nousemaan Aunen kasvoille. Kasperin, Aunen kultaseppänä työskennelleen aviomiehen jäämistö oli kuin olikin osoittautunut hyödylliseksi. Pieni purkillinen täydellistä ratkaisua. Aunen ja vanhan rouvan tuskat ja kärsimys, pystynokkaisten hienostelijakakaroiden ahneus. Kakut ja samppanjat. Samppanjat ja kuoleman kiteet.
Astuessaan harmaan kivitalon ensimmäiselle rappuselle Aune katsahtaa taivaalle vielä kerran. Hänestä näyttää, että aurinkoiselta taivaalta häntä tuijottavat miehen kasvot. Mies iskee Aunelle hyväksyvästi silmää. Aune tietää, kuka mies on. Miehen nimi on Pyhä Bartolomeus.
PYHÄ BARTOLOMEUS
Tuota päivää olimme odottaneet kuin nousevaa Marsia. Olin konsultoinut uskollista palvelijaani M. de N:a otollisen ajankohdan selvittämiseksi suurille juhlillemme. M.N. oli vakuuttunut, että mikäli järjestäisimme häät yhdeksäntenätoista elokuuta, edesauttaisi se pyrkimyksiämme rauhan tiellä. Tähän asti tuo tie oli ollut kivinen ja mutkitteleva, mutta nyt minun ja poikieni sydämet täytti toiveikas odotus. Kaarle tosin oli ollut viime aikoina hyvin heikko ja hänen pelättiin pian poistuvan ikuisuuden valtakuntaan, mutta minä ja Henri tunsimme, kuinka Jumalan aurinko alkoi viimein valaista sielujemme synkimpiä seinämiä. Niin, poikani Henri. Hän oli lukuisista lapsistani minulle kaikkein rakkain ja hänen suhteensa minulla oli myös suurimmat odotukset. Ihmisten pahat puheet Henrin hienostelevasta pukeutumistyylistä tai herraseurassa viihtymisestä eivät minua liikuttaneet. Hovin alhaiset typerykset vain tunsivat kateutta kohdatessaan todellista hienostuneisuutta, joka helkkyi poikani jokaisessa kädenheilautuksessa ja kultakirjaillun saappaansa siroissa askeleissa, joiden tahdissa Henrin kultivoitunut seurue palvoen kulki. Kirottu roskaväki olisi luonnollisesti ennemmin nähnyt Henrin porttojen pyöriteltävänä kuten isänsä, joka heidän hyväksyvän hyminänsä säestämänä luikerteli huoransa jalkoväliin aina, kun... Ei, rakas mieheni, en minä sinua syytä, suruni ja vihani vain joskus saavat minusta yliotteen. Lepää rauhassa rakkaani, valtakuntasi lepää minun ja Henrin horjumattomilla harteilla. Margot'llakin on käyttötarkoituksensa, sillä vaikka tytöllä on lumpun sielu, on hänen tuleva avioliittonsa sinetöivä rauhan maahamme. Elisabetin avioliitto Espanjan Filipin kanssa on jo vahvistanut katolisen maailman tukea maallemme, enkä usko, että...
- Äiti! Äitiii! Missä sinä olet? Minulla on asiaa!
Tyttäreni epähienouden määrää kuvaa erinomaisesti se, miten hän huutelee omatoimisesti perääni kuin pahainen piikatyttö. Palvelusväkemme määrää on täytynyt hieman vähentää valtion kassan heikon tilanteen takia, mutta rajansa kaikella. Mikäli haluaisin kirkuvia naisia kattoni alle, palkkaisin jonkun lihavan ääliön oopperasta korvieni kiusaksi.
Margot'n maidonvalkea iho ja hänen tummien kutriensa alta piirtyvät enkelinkasvot saivat kaikki uskomaan, että tytön vihreät silmät loistivat taivaan valoa, mutta minä tiesin, mitkä voimat niiden kimalluksen takana piilivät. Synnyttäjäänsä on turha yrittää petkuttaa.
- Äitiiiiii!
- Charlotte, menkää katsomaan, mikä tytärtäni riivaa! Käskekää samalla keittiön väkeä valmistamaan minulle lihalientä, sillä paksuinkaan villakangas ei - atshii! - riitä lämmittämään ikääntyviä luitani tässä kolkossa linnassa.
- Kyllä, Madame, välittömästi.
Kiviset portaat kopisevat raskastekoisen naisen kantojen alla. Naisella on nutturalle kiedotut, vaaleanharmaat hiukset ja hänen kasvoillaan on väsynyt ja ärtyisä ilme. Muutaman askeleen välein hänen tummansinisen mekkonsa alta pursuavat paksut jalat pysähtyvät hetkeksi. Nilkoista säteilevä kivun tunne saa naisen vasemman suupielen värähtämään aavistuksen verran.
Pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen nainen saapuu alakerran halliin, jonka seiniä koristavat lukuisat eri sävyiset maisemamaalaukset. Maalauksista voi seurata vuodenaikojen vaihtelua kesän kukkeasta vehreydestä talven viimaiseen autiuteen. Pyylevän, vanhan naisen kipuisilta kasvoilta saattaa hetken lukea haikeita ajatuksia, kun hänen katseensa osuu kesäistä viljapeltoa kuvaavaan maalaukseen. Jakarandainen parketti narisee kuluneisuuttaan naisen askeltaessa kohti käytävän perällä sijaitsevaa keittiötä. Keittiön ovella nainen pysähtyy hetkeksi ja huokaisee: "Voe helevetti näetä kipuja. Piästäisvät jo hauan leppoon, miut ja vanhan rouvan."
- Aune, mitä sinä täällä teet? Eikös sinun pitäisi olla lepoasennossa noiden kipeiden nilkkojesi kanssa?
- No, mie nyt tulin kahtommaan tuota teijän äeteetä, kun soon vielä lunssannii suanu vaevoeksensa, reuman ja niijen harhojen piälle.
- Aune hyvä, ei sinun äidistä tarvitse huolissasi olla. Kyllä me pärjätään, ja heti, kun tullaan häämatkalta Riston kanssa, niin äiti pääsee hoitokotiin asumaan. Siellä ne pitävät äidistä kyllä huolen. Ajateltiin Elisabetin ja poikien kanssa, että kokoonnuttaisiin tänne ja kaikki yhdessä vietettäisiin pienimuotoiset läksiäiset. Aunekin on kutsuttu. Vähän kakkua ja kuohuvaa ajateltiin pitopalvelusta tilata.
- No, voe herrajjumala, mitä työ vielä keksittä? Kaakkua ja samppakalijaa vanhan rouvan hourulaan lähtijäesiks. Emmie tiiä simmosista.
Siinä sitä vasta oli pari. Äitini, joka kuvitteli olevansa Katariina de Medici ja hänen uskollinen apulaisensa Aune, eli äidilleni Charlotte. "Kyllä. Madame, heti Madame, mitä vain, Madame." Eikö se typerä maalaispiika tajunnut, että hänen koiramainen asenteensa ja äidin harhojen myötäilynsä oli ainoastaan nolostuttavaa, eikä se hyödyttänyt ketään. No, kohta äiti saataisiin psykogeriatriselle osastolle hoitoon ja Kaarlosta tulisi äidin asioidenhoitaja. Oli siinä sekoamisessa puolensakin.
Työelämässä äitini, Annukka Malmivaara, oli toiminut historian lehtorina Helsingin yliopistossa, ja isäni, Heikki Malmivaara, oli Malmi-Rakennuksen perustaja ja toimitusjohtaja. Lapsilleen, minulle ja kolmelle sisarukselleni, he molemmat olivat jääneet melko etäisiksi; työ tuntui olevan olevan lähempänä heidän sydäntään kuin oma jälkikasvu. Kaarlo oli meistä vanhin, Henri häntä pari vuotta nuorempi, Elisabet keskimmäinen ja minä nuorin. Minut kuten kaikki sisaruksenikin oli nimetty Valois'n kuningasperheen jäsenten mukaan. Vaikkei äitini vielä niihin aikoihin kliinisesti mielenvikainen ollutkaan, oli hän aina suuresti ihannoinut Valois'n perheen päätä, Katariina de Mediciä. Katariina tosin sai miehensä, kuningas Henri II:n kanssa yhteensä kymmenen lasta, joten nimileikki jäi Annukka Malmivaaran lasten kohdalla hieman vajavaiseksi, mutta myöhemmin hän kompensoi tätä puutetta uppoamalla yhä syvemmin ja syvemmin harhaminänsä maailmaan.
Isäni harrasti intohimoisesti autourheilua ja kun hän muutama vuosi sitten menehtyi ajamalla autonsa puuta päin, sai äitini ämpärikaupalla vettä harhaiseen myllyynsä: Katariina de Medicin mies oli aikoinaan menehtynyt tapaturmaisesti turnajaisissa, ja juuri eläkkeelle jääneen äitini jo valmiiksi tasapainoton mieli yhdisti nämä kaksi tapahtumaa sulattaen ne yhdeksi, fiktiiviseksi todellisuudeksi, jossa äitini alkoi harhailla yhä tiiviimmin.
Minä ja sisareni emme ensi alkuun huomanneet äidin käyttäytymisessä mitään poikkeavaa. Me olimme vuosien saatossa tottuneet siihen, että äitini eli opettamaansa aihetta niin täysin rinnoin, että hänen ajatuksensa ja puheenpartensa kaikuivat menneitä vuosisatoja. Kun hän eläkkeelle päästyään kasvavassa määrin alkoi käyttää ranskankielisiä versioita minun ja sisarusteni nimistä, olimme me tästä ensi alkuun enemmän ärsyyntyneitä kuin huolissamme.Vielä silloinkaan, kun äitini halusi minun ja Riston välttämättä menevän naimisiin 19. elokuuta emme täysin ymmärtäneet, mistä oli kyse. Vasta, kun äiti alkoi muistella isäni ja hänen "huoransa", Dianan suhdetta, asia alkoi lopullisesti valjeta meille. Isäni uskollisuudesta en tai uskottomuudesta en sinänsä ollut edes kovin kiinnostunut, mutta kun äitini alkoi jankuttaa isän toistuvista vierailuista hänen "porttonsa" linnassa Chenonceaussa, oli aika kaivaa historiankirja esiin. Lukea ja hämmentyä. Lukea ja todeta, että me olimme tiedostamattamme jossain määrin toistaneet Valois'n kuningasperhen elämää: Katariinan neljäs poika Henrik oli ilmeisesti biseksuaali, ja veljeni Henri oli kuin sattuman oikusta aina ollut miehiin päin. Historiasta löytyi siis syy siihenkin, miksi äiti oli ollut niin oudon ilahtunut kuullessaan veljeni seksuaalisuudesta. Minä puolestani olin lupautunut menemään Ristoni kanssa kanssa naimisiin samana kuukaudenpäivänä, jolloin Katariinan tytär Margot oli avioutunut Henrik Navarralaisen kanssa vuonna 1572. Katariinan ja Henrikin avioliiton tarkoituksena oli tuoda rauha katolisten ja protestanttien eli hugenottien välille, mutta viisi päivää hääjuhlallisuuksien jälkeen tapahtumat olivat saaneet kammottavan käänteen. Noita kammottavia tapahtumia kutsuttiin Pärttylinyön verilöylyksi, joka jatkui viikkokausia verenhimoisen mielipuolisuuden vyöryessä pitkin Ranskan maaseutua. Verilöylyn uhriluku nousi lopulta kymmeniin tuhansiin. Veljieni hieman kieroa huumorintajua osoitti toisaalta se, että he olivat sopineet äitini viemisestä laitokseen juuri 24. elokuuta, juhlamenoin höystettynä.
Äitini lähtö tulisi olemaan meille kaikille suuri helpotus. Raha-asioiden järjestely tosin vaatisi hieman aikaa ja vaivaa sekä lain kirjaimen pientä venyttämistä, mutta lakimiesveljeni Kaarlo vakuutti, että hyvin pian äidin koko omaisuus olisi meidän käytettävissämme. Kaikki oli siis järjestymässä parhain ilman, että meidän henkilökohtaisesti täytyi edes jouduttaa äidin matkaa kohti vääjäämätöntä. Itse olisin ollut valmis siihenkin, mutta Kaarlo kuittasi asian vino hymy huulillaan: "Emmehän me sentään 1500-luvulla elä, sisko kulta."
On kaunis ja kirkas elokuinen päivä. Aune Lehtinen kävelee huomattavan reippain askelin kohti Kaivopuistossa sijaitsevaa, linnamaista kivitaloa. Hän hipelöi taskussaan olevaa, pientä lasista purkkia. Purkin kidemäinen sisältö saa jännittyneen hymyntapaisen nousemaan Aunen kasvoille. Kasperin, Aunen kultaseppänä työskennelleen aviomiehen jäämistö oli kuin olikin osoittautunut hyödylliseksi. Pieni purkillinen täydellistä ratkaisua. Aunen ja vanhan rouvan tuskat ja kärsimys, pystynokkaisten hienostelijakakaroiden ahneus. Kakut ja samppanjat. Samppanjat ja kuoleman kiteet.
Astuessaan harmaan kivitalon ensimmäiselle rappuselle Aune katsahtaa taivaalle vielä kerran. Hänestä näyttää, että aurinkoiselta taivaalta häntä tuijottavat miehen kasvot. Mies iskee Aunelle hyväksyvästi silmää. Aune tietää, kuka mies on. Miehen nimi on Pyhä Bartolomeus.
Arja Mattila, Salaisuus
Olen Arja Mattila, 64-vuotias eläkeläinen, joka vuosia asiatekstejä kirjoittaneena nautiskelee
vapaamuotoisten juttujen kirjoittamisesta elämän monimuotoisuudesta. Meneillään on kolmas kirjoituskurssi.
SALAISUUS
Mieheni pitää talomme vinttiä rietastelupaikkanaan. Vinttiin pääsee vain ulkokautta, katon rajassa
seinässä olevasta luukusta. Vaaleaan jo rapisevaan seinämaaliin on painautunut mustia sormenjälkiä, kun luukkua on revitty auki ja nojattu toisella kädellä seinään. Luukussa ei ole lukkoa. Sormen mentävän reiän ympärille on solmittu vuosien saatossa rispaantunutta narua, joka pitää luukun kiinni ja joka helpottaa sen avaamista. Varmuuslukkona toimii harmaaksi pinttynyt puukolla vuoltu puukapula, joka ahdetaan lukonpidikkeiden läpi.
Olen kerran, vuosia sitten, kurkistanut vintille. Siellä harvakseen sahanpurua peittävien lautojen päällä on kurtussa ryhdittömiksi kuluneita räsymattoja. 50-luvun muotopuolen hetekan alaosaa suojanneet pahvitkin ovat repeilleet, niin että raidalliset flokkipatjat ja tummanharmaat karheat punaisella villalangalla kantatut filtit roikkuvat metalliputkien väleistä. Lähes hopeisilta hohtavat haurastuneet ja asukkaittensa hylkäämät ampiaispesät keikkuvat kattolaudoista oviluukun yläpuo- lella.
En ole ryöminyt oviaukkoa peremmälle, sillä tila on niin matala, että en mahdu siellä seisomaan eivätkä polveni kestä tikkuisilla laudoilla konttaamista. Vintin toisessa päädyssä on kattohirren alla pieni ruutuikkuna, josta koko tilaan siivilöityy pehmeä hämärä valo. Ikkunaa ei ole pesty vuosikym- meniin. Jo muodottomiksi vanuneet hämähäkinseitit pehmentävät ikkunapenkin nurkkia. Lamppuja vintissä ei ole, vain pistokkeeseen mustan pitkän kumisen johdon päähän kiinnitetty roikka, joka makaa metallikehyksen varassa lattialaudoilla. Vintin sivustoilla ei ole lautojakaan sahanpurujen peitteenä. Tunnen nämä purut, sillä niitä on karissut keittiön lattiallekin, kun mieheni on palannut retkiltään.
Tämä on mieheni ja hänen ystäviensä leikkipaikka.
Kun satun olemaan päivisin kotona, mieheni ripustaa tien viereen puskaan merkin homoystävilleen, että tietävät: Nyt ei sovi tulla. Illan pimetessä orgiat kuitenkin alkavat. Tikapuut nostetaan seinän viereltä nokkospuskan keskeltä pystyyn keittiön ikkunan viereen. Vintin luukun sulkeva narussa roikkuva kapula kolahtaa seinää vasten. Rapinaa ja supinaa kestää hetken. Matalat puheäänet peittyvät autojen hurinaan. Kun kuulen lattialautojen nitinää, tiedän, että miehet pitävät pelejään.
En tunne mieheni homoystäviä. Ei ole esitelty. Minulle on kerrottu, että näitä miehiä liikkuu jopa satojen kilometrien säteellä. He eivät kulje yksin, vaan jakavat onnea ryhmässä. Painan kämmeniä korviani vasten, niin että päähäni koskee, kun lautojen narinat vintissä kiihtyvät paukkeeksi.
Nämä näytelmät iljettävät minua.
Ne kesämökin seinien ja peilin huulipunatuhrinnatkin olivat tämän homosakin tekeleitä. Fuck u ja love love ovat heidän kieltään. En enää koskaan juo sen paikan kaivosta. Ovat myrkyttäneet kaivon.
Kaupassa kerrottiin, että naapurikunnan alueella on ensi viikonloppuna kaksipäiväiset orgiat. Kassaneiti tiesi, että mukana on myös taskuun kusijoita ja ulosteilla leikkijöitä. Kutsu juhlista on levinnyt suusta suuhun. Kuka nyt tällaisia viestejä paperille raapustaisi.
Osa näistä ystävyyksistä pukeutuu juhlissaan naisten vaatteisiin. Minultakin on ollut kateissa alusvaatteita. Alushousujeni edustaan on revitty munan mentäviä aukkoja. Olen heittänyt kaikki pilalle revityt alusvaatteet roskiin. Bodyt eivät kelpaa, mutta rintaliiveillä on ollut käyttöä.
Vaikeinta tässä on se, että en voi kertoa kenellekään, että mieheni kuuluu tähän salaiseen ryhmään. Jos puhuisin, pitäisivät hulluna. Kuka nyt kunnon miehen maineessa olevasta kanttorista tällaista uskoisi.
Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä todemmaksi asia mielessäni muuttuu. Tiedän melkein kaiken hänen menoistaan. En jaksa enää tätä häpeää. Muutimme tuhansien valojen ja houkutusten kaupungista maalle, hiljaiseen korpikylään, kauaksi maailman pahuudesta. Meidän on muutettava täältäkin pois.
Tämän on pysyttävä salassa.
Kävin kysymässä lääkäriltä miten tällaisia mieheni kaltaisia perverssejä on hoidettava. Koska hänel- lä on virkansa puolesta vaitiolovelvollisuus, saatoin puhua tästä sekä minun että mieheni puolesta arkaluontoisesta asiasta vapaasti ja luottamuksellisesti. En jättänyt mitään kertomatta.
Kun olin muutamalla pitkäksi venähtäneellä vastaanotolla selvitellyt lääkärille mieheni iljettävää elämää, minusta alkoi tuntua siltä, että lääkäri tieskini tästä asiasta enemmän kuin minä. Hän kyseli asioista, joista hänen ei olisi pitänyt tietää mitään. Hänen ilmeensä ja äänenpainonsa paljastivat hänet. Hän maiskutteli ja muikisteli suutaan väärissä kohdissa. Lääkäri sulki silmänsä useaan otteeseen kertomusteni aikana ja aivan kuin katseli siellä silmäluomiensa alla nautiskellen kuvia jostakin ennen kokemastaan.
Kirkkokuoromatkoilla mieheni ja lääkäri asuvat aina samassa huoneessa ja käyvät yhdessä jänisjahdissa lääkärin metsästysmailla.
Kurkkua kuristaa.
vapaamuotoisten juttujen kirjoittamisesta elämän monimuotoisuudesta. Meneillään on kolmas kirjoituskurssi.
SALAISUUS
Mieheni pitää talomme vinttiä rietastelupaikkanaan. Vinttiin pääsee vain ulkokautta, katon rajassa
seinässä olevasta luukusta. Vaaleaan jo rapisevaan seinämaaliin on painautunut mustia sormenjälkiä, kun luukkua on revitty auki ja nojattu toisella kädellä seinään. Luukussa ei ole lukkoa. Sormen mentävän reiän ympärille on solmittu vuosien saatossa rispaantunutta narua, joka pitää luukun kiinni ja joka helpottaa sen avaamista. Varmuuslukkona toimii harmaaksi pinttynyt puukolla vuoltu puukapula, joka ahdetaan lukonpidikkeiden läpi.
Olen kerran, vuosia sitten, kurkistanut vintille. Siellä harvakseen sahanpurua peittävien lautojen päällä on kurtussa ryhdittömiksi kuluneita räsymattoja. 50-luvun muotopuolen hetekan alaosaa suojanneet pahvitkin ovat repeilleet, niin että raidalliset flokkipatjat ja tummanharmaat karheat punaisella villalangalla kantatut filtit roikkuvat metalliputkien väleistä. Lähes hopeisilta hohtavat haurastuneet ja asukkaittensa hylkäämät ampiaispesät keikkuvat kattolaudoista oviluukun yläpuo- lella.
En ole ryöminyt oviaukkoa peremmälle, sillä tila on niin matala, että en mahdu siellä seisomaan eivätkä polveni kestä tikkuisilla laudoilla konttaamista. Vintin toisessa päädyssä on kattohirren alla pieni ruutuikkuna, josta koko tilaan siivilöityy pehmeä hämärä valo. Ikkunaa ei ole pesty vuosikym- meniin. Jo muodottomiksi vanuneet hämähäkinseitit pehmentävät ikkunapenkin nurkkia. Lamppuja vintissä ei ole, vain pistokkeeseen mustan pitkän kumisen johdon päähän kiinnitetty roikka, joka makaa metallikehyksen varassa lattialaudoilla. Vintin sivustoilla ei ole lautojakaan sahanpurujen peitteenä. Tunnen nämä purut, sillä niitä on karissut keittiön lattiallekin, kun mieheni on palannut retkiltään.
Tämä on mieheni ja hänen ystäviensä leikkipaikka.
Kun satun olemaan päivisin kotona, mieheni ripustaa tien viereen puskaan merkin homoystävilleen, että tietävät: Nyt ei sovi tulla. Illan pimetessä orgiat kuitenkin alkavat. Tikapuut nostetaan seinän viereltä nokkospuskan keskeltä pystyyn keittiön ikkunan viereen. Vintin luukun sulkeva narussa roikkuva kapula kolahtaa seinää vasten. Rapinaa ja supinaa kestää hetken. Matalat puheäänet peittyvät autojen hurinaan. Kun kuulen lattialautojen nitinää, tiedän, että miehet pitävät pelejään.
En tunne mieheni homoystäviä. Ei ole esitelty. Minulle on kerrottu, että näitä miehiä liikkuu jopa satojen kilometrien säteellä. He eivät kulje yksin, vaan jakavat onnea ryhmässä. Painan kämmeniä korviani vasten, niin että päähäni koskee, kun lautojen narinat vintissä kiihtyvät paukkeeksi.
Nämä näytelmät iljettävät minua.
Ne kesämökin seinien ja peilin huulipunatuhrinnatkin olivat tämän homosakin tekeleitä. Fuck u ja love love ovat heidän kieltään. En enää koskaan juo sen paikan kaivosta. Ovat myrkyttäneet kaivon.
Kaupassa kerrottiin, että naapurikunnan alueella on ensi viikonloppuna kaksipäiväiset orgiat. Kassaneiti tiesi, että mukana on myös taskuun kusijoita ja ulosteilla leikkijöitä. Kutsu juhlista on levinnyt suusta suuhun. Kuka nyt tällaisia viestejä paperille raapustaisi.
Osa näistä ystävyyksistä pukeutuu juhlissaan naisten vaatteisiin. Minultakin on ollut kateissa alusvaatteita. Alushousujeni edustaan on revitty munan mentäviä aukkoja. Olen heittänyt kaikki pilalle revityt alusvaatteet roskiin. Bodyt eivät kelpaa, mutta rintaliiveillä on ollut käyttöä.
Vaikeinta tässä on se, että en voi kertoa kenellekään, että mieheni kuuluu tähän salaiseen ryhmään. Jos puhuisin, pitäisivät hulluna. Kuka nyt kunnon miehen maineessa olevasta kanttorista tällaista uskoisi.
Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä todemmaksi asia mielessäni muuttuu. Tiedän melkein kaiken hänen menoistaan. En jaksa enää tätä häpeää. Muutimme tuhansien valojen ja houkutusten kaupungista maalle, hiljaiseen korpikylään, kauaksi maailman pahuudesta. Meidän on muutettava täältäkin pois.
Tämän on pysyttävä salassa.
Kävin kysymässä lääkäriltä miten tällaisia mieheni kaltaisia perverssejä on hoidettava. Koska hänel- lä on virkansa puolesta vaitiolovelvollisuus, saatoin puhua tästä sekä minun että mieheni puolesta arkaluontoisesta asiasta vapaasti ja luottamuksellisesti. En jättänyt mitään kertomatta.
Kun olin muutamalla pitkäksi venähtäneellä vastaanotolla selvitellyt lääkärille mieheni iljettävää elämää, minusta alkoi tuntua siltä, että lääkäri tieskini tästä asiasta enemmän kuin minä. Hän kyseli asioista, joista hänen ei olisi pitänyt tietää mitään. Hänen ilmeensä ja äänenpainonsa paljastivat hänet. Hän maiskutteli ja muikisteli suutaan väärissä kohdissa. Lääkäri sulki silmänsä useaan otteeseen kertomusteni aikana ja aivan kuin katseli siellä silmäluomiensa alla nautiskellen kuvia jostakin ennen kokemastaan.
Kirkkokuoromatkoilla mieheni ja lääkäri asuvat aina samassa huoneessa ja käyvät yhdessä jänisjahdissa lääkärin metsästysmailla.
Kurkkua kuristaa.
Hannu Litovuo, Lakeus
Hannu Litovuo
Synnyin 1960-luvun alussa pohjoispohjanmaalaiseen Litovuo-suvun maalaistaloon. Rääkyin tullessani, kerrotaan. Nimesivät Hannuksi. Arkisin yhdeksästä viiteen kuljen eestaas viraston käytävillä. Nukun itäisessä lähiössä, jonka nimi miellyttää minua. Kirjoittelen joskus, mm. siirtosanamagneetein jääkaapin oveen.
Lakeus
Itseinho notkautti polvia. Hänelle tyypillinen rauhallinen askellus katkesi rytmihäiriöön. Kulku hidastui, ei pysähtynyt. Kaikki näytti normaalilta. Aivan kuin hän olisi vain varonut lumisohjon liukastamassa kadunkulmassa, ennen kääntymistään, väistäen mahdollisia vastaantulijoita. Hän kääntyi Eerikinkadulle ottaen nahkahansikkaisella kädellään kevyesti tukea graniittinurkasta. Oma sekä isien ja äitien häpeä painoi hartioilla. Hän seurasi itseään kuvitteellisesta peilistä; kaiken täytyi näyttää normaalilta.
Eerikinkadulle astuessaan hän tiesi, että hän oli menettänyt tämänkin taistelun. Sota oli hävitty jo tutti suussa. Hän kirosi äitiä tietämättä mistä häntä syyttäisi. Hän itki isää, lähinnä isättömyyttä. Psykoterapeuttiset itsehoito-opukset olivat viisastuttaneet häntä kasvukriisien taustatekijöistä ja vapauttaneet myrkyttävimmästä itsevihasta.
Olkapäillä uskolliset hovinarripapukaijat Fata ja Hedo kuiskuttelivat korviin.
Energiajuomatölkki painoi hänen käsilaukussaan. Puoli tölkillistä vireysjuomaa terävöittäisi aistit ja antaisi siivet nautintoon. Hän oli ajat sitten lakannut ymmärtämästä kehonsa kemiaa, kofeiinin piristevaikutusta syvemmälti. Opiskeluvuosina, ennen lasten syntymää oli seksi Heikin kanssa ollut vireää, ehkä ajoin hekumallistakin. Kaikki seksiin liittyvä oli ollut uutta ja ihmeellistä Kurikan lestadiolaisalueelta muuttaneelle. Sitten lapset kahlitsivat hänet vaippasulkeisiin, hiekkalaatikkoseurapiireihin ja vanhempainyhdistyksen kirpputorivastaavaksi. Pari vuotta sitten lähti kuopus. Heikki nukkui yhteisessä sängyssä jouluna, juhannuksena ja hääpäivänä, muutoin työhuoneessaan. Hän oli Heikin ratkaisusta äänensanomattoman kiitollinen.
Kännykkä kumautti kirkonkellomelodian; tekstiviesti oli saapunut. Hän ei vaivautunut kaivamaan virkakommunikaattoriaan käsilaukusta. Hän tiesi, mitä viesti sisälsi: häntä odotettiin jo. Tuo kirkonkellojen kumina oli ollut hänelle neljän vuoden ajan taivaallinen ääni, jonka varassa hän oli jaksanut turhauttavassa työssä ja elämyksettömässä elämässä. Tuo kumina oli tarjonnut hänelle pelastavan ankkuripaikan arjen keskellä, joskus jopa pyhäpäivinäkin, silloin aikoinaan kun kokemisen kiihko halasi pelot puhekyvyttömiksi. Nyt käsilaukussa kumisivat tuomiopäivän kellot.
Liikennevaloristeys oli viimeinen pelko ja mahdollisuus. Jumala, joka katsoi häntä punaisena kadun toiselta puolelta, pysäytti hänet. Isä seisotti häntä jalkakäytävänreunalla ja pakotti vielä kerran miettimään. Hän käski ajattelemaan Heikkiä; Nikoa ja Roosaa; kummisetää; muita sukulaisia; seurakuntasisaria kansliassa; elämän jo jättäneitä ystäviä sekä niitä, joihin hän ei ole vielä saanut tutustua; ja sitä Juttaa, joka jumalanpalveluksissa kulkee kirkkoherran vierellä kantaen ehtoollisviinikannua alttarin eteen polvistuneiden seurakuntalaisten rivistöä pitkin, viiniä pikariin kaataen, katsoen silmiin jokaista ja hymyillen myötäelävästi.
Jumala sammui, liikennevalo vaihtui vihreäksi, hän astui loskaiselle ajoradalle. Hänen Ecconsa hukkui kuralätäkköön.
Alumiinilasioven kohdalla hänen askeleensa pysähtyivät. Ajattelu oli halvaantunut jo jumalan katseen edessä. Muovipintainen kahva oli halpa, likainen. Hän näki nahkahansikaskäden, joka tarttui kahvaan, kykenemättä tuntemaan kahvan kulmikkuutta sormissaan.
Pitkällä käytävällä oli turruttava rivi numeroituja ovia. Ja muutama taulu. Yhdessä taulussa oli lakeutelainen peltomaisema.
Taulun alla: kaksi tuolia.
- Itketkö sä?
- Allergiaa.
- Mille?
- Henkiselle laskuhumalalle.
- Saanko mä istua tähän viereen?
- Tuo on tuoli.
- Mun nimi on Romeo.
- Thy head is as full of querrels as an egg is full of meat.
- Oikeesti!
- Otan osaa.
- -
- Mun nimi on Jutta.
- Sä näytät nuoremmalta.
- Ja sä olet nuori.
- Jo monet parvekkeet nähnyt.
- Sisältä vai ulkoa?
- Alta.
- Niin viatonta!
- Onko rankkaa tiedossa?
- Sitä kutsutaan elämäksi.
- Reippaina käymme rekkain alle.
- Muista ettet juokse! Elämä on kestävyyslaji.
- Pahakin mäki menossa?
- Sattuu. Jumala kusee päälle.
- Miehet?
- Isosti.
- Anteeksi!
- Sä et ole vielä.
- Eikö sulla ole ketään? Jolle puhua?
- Liikaa. Koirakin, noutaja. Kunpa hakisikin.
- -
- Kukaan ei välitä, ymmärrä. Kun en sitä salli. Ja nyt alkaa viiltään.
- Puhu mulle!
- Ei tule käskien.
- Itku auttaa.
- Behagelig at mødes, Kierkegaard!
- Joo, sulla on iso kirjahylly.
- Paljon kuivaa sytykettä.
- Ei ota syttyäkseen?
- Lasolia en ole vielä kokeillut.
- Mitä sä tässä käytävällä?
- Papukaijat kirkuu stereona korvissa, vaikka lakeudella kuuluu olla kuoveja.
- -
- Et satu tuntemaan ketään hyvää terapeuttia?
- Mulla on hörökorvat ja vaitelias ego. -? Leppäsuon Esso? Tuplajuusto ja fritit?
- Kiitos.
Synnyin 1960-luvun alussa pohjoispohjanmaalaiseen Litovuo-suvun maalaistaloon. Rääkyin tullessani, kerrotaan. Nimesivät Hannuksi. Arkisin yhdeksästä viiteen kuljen eestaas viraston käytävillä. Nukun itäisessä lähiössä, jonka nimi miellyttää minua. Kirjoittelen joskus, mm. siirtosanamagneetein jääkaapin oveen.
Lakeus
Itseinho notkautti polvia. Hänelle tyypillinen rauhallinen askellus katkesi rytmihäiriöön. Kulku hidastui, ei pysähtynyt. Kaikki näytti normaalilta. Aivan kuin hän olisi vain varonut lumisohjon liukastamassa kadunkulmassa, ennen kääntymistään, väistäen mahdollisia vastaantulijoita. Hän kääntyi Eerikinkadulle ottaen nahkahansikkaisella kädellään kevyesti tukea graniittinurkasta. Oma sekä isien ja äitien häpeä painoi hartioilla. Hän seurasi itseään kuvitteellisesta peilistä; kaiken täytyi näyttää normaalilta.
Eerikinkadulle astuessaan hän tiesi, että hän oli menettänyt tämänkin taistelun. Sota oli hävitty jo tutti suussa. Hän kirosi äitiä tietämättä mistä häntä syyttäisi. Hän itki isää, lähinnä isättömyyttä. Psykoterapeuttiset itsehoito-opukset olivat viisastuttaneet häntä kasvukriisien taustatekijöistä ja vapauttaneet myrkyttävimmästä itsevihasta.
Olkapäillä uskolliset hovinarripapukaijat Fata ja Hedo kuiskuttelivat korviin.
Energiajuomatölkki painoi hänen käsilaukussaan. Puoli tölkillistä vireysjuomaa terävöittäisi aistit ja antaisi siivet nautintoon. Hän oli ajat sitten lakannut ymmärtämästä kehonsa kemiaa, kofeiinin piristevaikutusta syvemmälti. Opiskeluvuosina, ennen lasten syntymää oli seksi Heikin kanssa ollut vireää, ehkä ajoin hekumallistakin. Kaikki seksiin liittyvä oli ollut uutta ja ihmeellistä Kurikan lestadiolaisalueelta muuttaneelle. Sitten lapset kahlitsivat hänet vaippasulkeisiin, hiekkalaatikkoseurapiireihin ja vanhempainyhdistyksen kirpputorivastaavaksi. Pari vuotta sitten lähti kuopus. Heikki nukkui yhteisessä sängyssä jouluna, juhannuksena ja hääpäivänä, muutoin työhuoneessaan. Hän oli Heikin ratkaisusta äänensanomattoman kiitollinen.
Kännykkä kumautti kirkonkellomelodian; tekstiviesti oli saapunut. Hän ei vaivautunut kaivamaan virkakommunikaattoriaan käsilaukusta. Hän tiesi, mitä viesti sisälsi: häntä odotettiin jo. Tuo kirkonkellojen kumina oli ollut hänelle neljän vuoden ajan taivaallinen ääni, jonka varassa hän oli jaksanut turhauttavassa työssä ja elämyksettömässä elämässä. Tuo kumina oli tarjonnut hänelle pelastavan ankkuripaikan arjen keskellä, joskus jopa pyhäpäivinäkin, silloin aikoinaan kun kokemisen kiihko halasi pelot puhekyvyttömiksi. Nyt käsilaukussa kumisivat tuomiopäivän kellot.
Liikennevaloristeys oli viimeinen pelko ja mahdollisuus. Jumala, joka katsoi häntä punaisena kadun toiselta puolelta, pysäytti hänet. Isä seisotti häntä jalkakäytävänreunalla ja pakotti vielä kerran miettimään. Hän käski ajattelemaan Heikkiä; Nikoa ja Roosaa; kummisetää; muita sukulaisia; seurakuntasisaria kansliassa; elämän jo jättäneitä ystäviä sekä niitä, joihin hän ei ole vielä saanut tutustua; ja sitä Juttaa, joka jumalanpalveluksissa kulkee kirkkoherran vierellä kantaen ehtoollisviinikannua alttarin eteen polvistuneiden seurakuntalaisten rivistöä pitkin, viiniä pikariin kaataen, katsoen silmiin jokaista ja hymyillen myötäelävästi.
Jumala sammui, liikennevalo vaihtui vihreäksi, hän astui loskaiselle ajoradalle. Hänen Ecconsa hukkui kuralätäkköön.
Alumiinilasioven kohdalla hänen askeleensa pysähtyivät. Ajattelu oli halvaantunut jo jumalan katseen edessä. Muovipintainen kahva oli halpa, likainen. Hän näki nahkahansikaskäden, joka tarttui kahvaan, kykenemättä tuntemaan kahvan kulmikkuutta sormissaan.
Pitkällä käytävällä oli turruttava rivi numeroituja ovia. Ja muutama taulu. Yhdessä taulussa oli lakeutelainen peltomaisema.
Taulun alla: kaksi tuolia.
- Itketkö sä?
- Allergiaa.
- Mille?
- Henkiselle laskuhumalalle.
- Saanko mä istua tähän viereen?
- Tuo on tuoli.
- Mun nimi on Romeo.
- Thy head is as full of querrels as an egg is full of meat.
- Oikeesti!
- Otan osaa.
- -
- Mun nimi on Jutta.
- Sä näytät nuoremmalta.
- Ja sä olet nuori.
- Jo monet parvekkeet nähnyt.
- Sisältä vai ulkoa?
- Alta.
- Niin viatonta!
- Onko rankkaa tiedossa?
- Sitä kutsutaan elämäksi.
- Reippaina käymme rekkain alle.
- Muista ettet juokse! Elämä on kestävyyslaji.
- Pahakin mäki menossa?
- Sattuu. Jumala kusee päälle.
- Miehet?
- Isosti.
- Anteeksi!
- Sä et ole vielä.
- Eikö sulla ole ketään? Jolle puhua?
- Liikaa. Koirakin, noutaja. Kunpa hakisikin.
- -
- Kukaan ei välitä, ymmärrä. Kun en sitä salli. Ja nyt alkaa viiltään.
- Puhu mulle!
- Ei tule käskien.
- Itku auttaa.
- Behagelig at mødes, Kierkegaard!
- Joo, sulla on iso kirjahylly.
- Paljon kuivaa sytykettä.
- Ei ota syttyäkseen?
- Lasolia en ole vielä kokeillut.
- Mitä sä tässä käytävällä?
- Papukaijat kirkuu stereona korvissa, vaikka lakeudella kuuluu olla kuoveja.
- -
- Et satu tuntemaan ketään hyvää terapeuttia?
- Mulla on hörökorvat ja vaitelias ego. -? Leppäsuon Esso? Tuplajuusto ja fritit?
- Kiitos.
Tomi Tommola, Viini
Tomi Tommola. 42-vuotias helsinkiläinen kymmensormeltaja, joka toivoo
kehittyvänsä kirjoittajana tai ainakin nyt ihmisenä.
Viini
Olen katsellut hänen niskaansa. Katsellut ja hengittänyt hitaasti sisään ja ulos. Olen kuunnellut Zelka-jääkaapin hyrinää ja hermostuneiden tsekkilintujen viserrystä. Sisään ja ulos. Ensin olen vetänyt pallean sisään, työntänyt ulos, ja vetänyt hitaasti keuhkoni täyteen ilmaa. Sitten olen pidättänyt hengitystä, kuunnellut, odottanut hetken, katsonut hänen niskansa kiehkuraa, korvalehden kaarta, ja lopulta antanut ilman virrata ulos. Koko tämän aamun. Hän nukkuu vielä, ajattelen, mutta sitten hän kääntyy hitaasti kyljelleen ja etsii minua raotettujen luomiensa alta. Nähtyään minut hän koskettaa kevyesti olkapäätäni ja nostaa toisen kätensä päänsä taakse tyynylle. Hänet on puettu murattiin ja viininlehtiin. Ne kasvavat hänen pienistä varpaistaan ylös, kiipeävät hänen puolittain kohotetulle polvelle, laskeutuvat vatsalle ja nousevat rintojen reunoja ja käsiä pitkin hänen hiuksiinsa. Hän ei vastusta enää. Hän antaa viiniköynnöksen pehmeiden koukkujen kiinnittyä itseensä ja kasvaa.
Pieni piha on autio, sen reunoja ympäröi rautakaiteinen parveke ja pieni suihkulähde. Ohitamme pihan ja astumme lämpimään, matalaan holvikaariseen kahvilaan. Satu ottaa suklaakahvia, minä lattea. Tuijotan seiniä, ihailen rappausjälkeä ja mietin pystyisinkö likimainkaan samaan.
Nyt nämä, Satu sanoo ja läväyttää pöydälle kymmeniä postikortteja. Yksissä on vanhoja taloja. Toisissa on vanhoja siltoja. Kolmansissa on vanhoja taloja ja vanhoja siltoja.
Kenelle tää, hän kysyy.
Sille, joka on siltatyyppiä, vastaan.
Hmmm…Entäs tää?
Jos… talotyypille.
Ryystän lattea ja ihailen nyt kahvilan valaistusratkaisuja, Satu ymmärtää tehdä korttivalinnat yksin. Mutta silti hetken päästä hän pakottaa minut kirjoittamaan pari korttia. Omille vanhemmille edes. Ensin en ollenkaan keksi mistä kannattaisi kirjoittaa. Lopulta kirjoitan rappaustyylistä ja ruoasta, joka on hävyttömän halpaa. + 26 astetta, lisään sen kumpaankin korttiin, mutta en millään tahdo keksiä isän kortin viimeistä riviä.
Sano, että haluaisit olla hän, Satu sanoo ja virnistää kuppinsa takaa.
Pyhän Vaclavin kirkon kello löi yksitoista. Kirkko seisoi linnan viereisellä kukkulalla, ja me näimme kirkon asunnostamme täältä viinikellarin päältä Turold-vuoren juurelta. Ja hänkin kuuli sen lyövän.
Mainitsin asiasta. Emme voi pettää itseämme, emme voi aina vain lykätä asioita, sanoin.
Puhutaan, puhutaan, hän vastasi. Sitten kesälomalla.
Kesällä.
Nousin sängyltä ja paiskasin oven perässäni.
Sen keskustelun jälkeen asiaan ei ole palattu.
Kuinka kauan siitä oikein on? Häämatkastamme Prahaan? Vuosi…ei ennemminkin puolitoista.
Muistan kuinka nousimme vaijerihissillä Petrinin kukkulan huipulle juuri, kun suurkaupunki heräsi yöhön. Prahan valot syttyivät. Tuhannet ja taas tuhannet valot tuikkivat allamme, pilvet värjäytyivät vaaleanpunaisiksi ja oli merkillisen hiljaista. Linna-alue loisti juhlavalaistuksessa ja kaupungin vanhojen muurien jäänteet ympäröivät meidät. Suurkaupunki oli kämmenillämme. Satun ja minun. Samana iltana makasimme hotellin sängyssä raatoina. Avasin TV:n. Siellä alkoi ranskalainen elokuva. Se kertoo Mariesta, Satu käänsi minulle. Näin Pierren kuvan edessäni ja kuulin Satun äänen vasemmalta. Tulkkaus tuntui naurettavalta. Mutta Satun alkuun vähän haparoivasta simultaanitulkkauksesta kuitenkin ymmärsin, että kyse on Mariesta, 21-vuotiaasta tytöstä, joka on rakastumassa Pierreen, mikä ei ole hyvä asia. Pierre on nimittäin naimisissa, mutta toki vähän ihastunut Mariesta. Dialogi oli tauotonta säksätystä niin kuin Ranskassa on tapana. Ja aika nopeasti olin sisällä tässä monimutkaisessa ja onnettomassa ihmissuhdesotkussa, kun jossain vaiheessa Satu sitten pahoitteli huonoa tulkkaustaan ja ettei millään kerkeä kääntämään kaikkea kuulemaansa tekstiä suomeksi, ja että saankohan minä mitään selvää hänen solkkauksestaan. Hoputin Satua jatkamaan, ja toivoin ettei niissä ohimenneissä neljässä lauseessa sanottu mitään ratkaisevan tärkeää. Onneksi hän jatkoi ja minä pääsin taas kärryille. Loppuratkaisu jäi vähän pimentoon, sillä jossain vaiheessa huomasin, että tulkkaus puuttui, koska kääntäjä tuhisi reiteni päällä. Silitin hänen hiuksiaan. Otin hänen silmälasinsa varovasti pois ja laitoin ne yöpöydälle. Mutta pelkään, että Marien kävi huonosti, sillä lopussa mies sanoi jotain ranskaksi, sitten hän muisteli naista, joka silitti hymyilevänä vatsaansa, ja lopulta kamera jäi osoittamaan hautakiveä. Jos se loppu oli onneton, niin ehkä se ei niin haittaa vaikka yksityiskohtia ei tiedä. Onneton on onneton ilman yksityiskohtiakin. Aamiaisella kiittelin Satua hienosta tulkkauksesta ja rooleihin paneutumisesta ja sanoin, että minulla on erikoisen monipuolinen vaimo. Hän hymyili minulle raukeasti.
Apua. Miten se päättyi?!, Satu käsitti.
Nainen nukahti.
Mutta Satu ei uskonut, että elokuva voi loppua niin. Ja hän pyöräytti lusikalleen tsekkiläistä aamiaissuklaakakkua ja näytti minulle kieltään.
Siitä on tosiaan aikaa. Vaimo… se ei kuulosta enää niin oudolta kuin silloin häämatkalla. Ja nyt istumme brnolaisen kahvilan terassilla ja katsomme vihannestorille. Torin laidalla on Lamborghini, jonka vieressä ihmiset ottavat poseerauskuvia toisistaan. Satu kirjoittelee jälleen kortteja ja minä lisään niihin + 26 astetta.
No, kysyn.
No…, hän katsoo minuun ihmetellen. Mutta hänen hämmennyksensä haihtuu pois nopeasti kuin aamukaste ja kasvoille nousee hymynkare. Ja kun hän katsoo minuun, siinä katseessa ei ole kysymystä, että miten hänen uransa tai kehonsa tai meidän kahden käy. Vaan näen, siinä kahvilan pöydässä, että istuessaan valkoisella valurautatuolillaan, hänet on jo puettu viininlehtiin. Että viini silminnähden versoaa hänen jalkojensa alta, syvältä Turoldin-mullasta, ja köynnös kietoutuu hänen reisiensä ja käsivarsiensa ympäri. Ja siinä vaaleanvihreässä viinissä on vaaleanvihreitä rypäleitä. Siinä pienessä takakenossa istuessaan hän antaa asioiden vain tapahtua. Antaa pehmeiden, pienten koukkusormien kiinnittyä ja kasvaa.
kehittyvänsä kirjoittajana tai ainakin nyt ihmisenä.
Viini
Olen katsellut hänen niskaansa. Katsellut ja hengittänyt hitaasti sisään ja ulos. Olen kuunnellut Zelka-jääkaapin hyrinää ja hermostuneiden tsekkilintujen viserrystä. Sisään ja ulos. Ensin olen vetänyt pallean sisään, työntänyt ulos, ja vetänyt hitaasti keuhkoni täyteen ilmaa. Sitten olen pidättänyt hengitystä, kuunnellut, odottanut hetken, katsonut hänen niskansa kiehkuraa, korvalehden kaarta, ja lopulta antanut ilman virrata ulos. Koko tämän aamun. Hän nukkuu vielä, ajattelen, mutta sitten hän kääntyy hitaasti kyljelleen ja etsii minua raotettujen luomiensa alta. Nähtyään minut hän koskettaa kevyesti olkapäätäni ja nostaa toisen kätensä päänsä taakse tyynylle. Hänet on puettu murattiin ja viininlehtiin. Ne kasvavat hänen pienistä varpaistaan ylös, kiipeävät hänen puolittain kohotetulle polvelle, laskeutuvat vatsalle ja nousevat rintojen reunoja ja käsiä pitkin hänen hiuksiinsa. Hän ei vastusta enää. Hän antaa viiniköynnöksen pehmeiden koukkujen kiinnittyä itseensä ja kasvaa.
Pieni piha on autio, sen reunoja ympäröi rautakaiteinen parveke ja pieni suihkulähde. Ohitamme pihan ja astumme lämpimään, matalaan holvikaariseen kahvilaan. Satu ottaa suklaakahvia, minä lattea. Tuijotan seiniä, ihailen rappausjälkeä ja mietin pystyisinkö likimainkaan samaan.
Nyt nämä, Satu sanoo ja läväyttää pöydälle kymmeniä postikortteja. Yksissä on vanhoja taloja. Toisissa on vanhoja siltoja. Kolmansissa on vanhoja taloja ja vanhoja siltoja.
Kenelle tää, hän kysyy.
Sille, joka on siltatyyppiä, vastaan.
Hmmm…Entäs tää?
Jos… talotyypille.
Ryystän lattea ja ihailen nyt kahvilan valaistusratkaisuja, Satu ymmärtää tehdä korttivalinnat yksin. Mutta silti hetken päästä hän pakottaa minut kirjoittamaan pari korttia. Omille vanhemmille edes. Ensin en ollenkaan keksi mistä kannattaisi kirjoittaa. Lopulta kirjoitan rappaustyylistä ja ruoasta, joka on hävyttömän halpaa. + 26 astetta, lisään sen kumpaankin korttiin, mutta en millään tahdo keksiä isän kortin viimeistä riviä.
Sano, että haluaisit olla hän, Satu sanoo ja virnistää kuppinsa takaa.
Pyhän Vaclavin kirkon kello löi yksitoista. Kirkko seisoi linnan viereisellä kukkulalla, ja me näimme kirkon asunnostamme täältä viinikellarin päältä Turold-vuoren juurelta. Ja hänkin kuuli sen lyövän.
Mainitsin asiasta. Emme voi pettää itseämme, emme voi aina vain lykätä asioita, sanoin.
Puhutaan, puhutaan, hän vastasi. Sitten kesälomalla.
Kesällä.
Nousin sängyltä ja paiskasin oven perässäni.
Sen keskustelun jälkeen asiaan ei ole palattu.
Kuinka kauan siitä oikein on? Häämatkastamme Prahaan? Vuosi…ei ennemminkin puolitoista.
Muistan kuinka nousimme vaijerihissillä Petrinin kukkulan huipulle juuri, kun suurkaupunki heräsi yöhön. Prahan valot syttyivät. Tuhannet ja taas tuhannet valot tuikkivat allamme, pilvet värjäytyivät vaaleanpunaisiksi ja oli merkillisen hiljaista. Linna-alue loisti juhlavalaistuksessa ja kaupungin vanhojen muurien jäänteet ympäröivät meidät. Suurkaupunki oli kämmenillämme. Satun ja minun. Samana iltana makasimme hotellin sängyssä raatoina. Avasin TV:n. Siellä alkoi ranskalainen elokuva. Se kertoo Mariesta, Satu käänsi minulle. Näin Pierren kuvan edessäni ja kuulin Satun äänen vasemmalta. Tulkkaus tuntui naurettavalta. Mutta Satun alkuun vähän haparoivasta simultaanitulkkauksesta kuitenkin ymmärsin, että kyse on Mariesta, 21-vuotiaasta tytöstä, joka on rakastumassa Pierreen, mikä ei ole hyvä asia. Pierre on nimittäin naimisissa, mutta toki vähän ihastunut Mariesta. Dialogi oli tauotonta säksätystä niin kuin Ranskassa on tapana. Ja aika nopeasti olin sisällä tässä monimutkaisessa ja onnettomassa ihmissuhdesotkussa, kun jossain vaiheessa Satu sitten pahoitteli huonoa tulkkaustaan ja ettei millään kerkeä kääntämään kaikkea kuulemaansa tekstiä suomeksi, ja että saankohan minä mitään selvää hänen solkkauksestaan. Hoputin Satua jatkamaan, ja toivoin ettei niissä ohimenneissä neljässä lauseessa sanottu mitään ratkaisevan tärkeää. Onneksi hän jatkoi ja minä pääsin taas kärryille. Loppuratkaisu jäi vähän pimentoon, sillä jossain vaiheessa huomasin, että tulkkaus puuttui, koska kääntäjä tuhisi reiteni päällä. Silitin hänen hiuksiaan. Otin hänen silmälasinsa varovasti pois ja laitoin ne yöpöydälle. Mutta pelkään, että Marien kävi huonosti, sillä lopussa mies sanoi jotain ranskaksi, sitten hän muisteli naista, joka silitti hymyilevänä vatsaansa, ja lopulta kamera jäi osoittamaan hautakiveä. Jos se loppu oli onneton, niin ehkä se ei niin haittaa vaikka yksityiskohtia ei tiedä. Onneton on onneton ilman yksityiskohtiakin. Aamiaisella kiittelin Satua hienosta tulkkauksesta ja rooleihin paneutumisesta ja sanoin, että minulla on erikoisen monipuolinen vaimo. Hän hymyili minulle raukeasti.
Apua. Miten se päättyi?!, Satu käsitti.
Nainen nukahti.
Mutta Satu ei uskonut, että elokuva voi loppua niin. Ja hän pyöräytti lusikalleen tsekkiläistä aamiaissuklaakakkua ja näytti minulle kieltään.
Siitä on tosiaan aikaa. Vaimo… se ei kuulosta enää niin oudolta kuin silloin häämatkalla. Ja nyt istumme brnolaisen kahvilan terassilla ja katsomme vihannestorille. Torin laidalla on Lamborghini, jonka vieressä ihmiset ottavat poseerauskuvia toisistaan. Satu kirjoittelee jälleen kortteja ja minä lisään niihin + 26 astetta.
No, kysyn.
No…, hän katsoo minuun ihmetellen. Mutta hänen hämmennyksensä haihtuu pois nopeasti kuin aamukaste ja kasvoille nousee hymynkare. Ja kun hän katsoo minuun, siinä katseessa ei ole kysymystä, että miten hänen uransa tai kehonsa tai meidän kahden käy. Vaan näen, siinä kahvilan pöydässä, että istuessaan valkoisella valurautatuolillaan, hänet on jo puettu viininlehtiin. Että viini silminnähden versoaa hänen jalkojensa alta, syvältä Turoldin-mullasta, ja köynnös kietoutuu hänen reisiensä ja käsivarsiensa ympäri. Ja siinä vaaleanvihreässä viinissä on vaaleanvihreitä rypäleitä. Siinä pienessä takakenossa istuessaan hän antaa asioiden vain tapahtua. Antaa pehmeiden, pienten koukkusormien kiinnittyä ja kasvaa.
Antero, Taulunostaja
Antero on kirjoittaja, joka ottaa tehtävänsä tosissaan, mutta ei pysty esittämään mitään vakavissaan. Murheelliset näytelmät kääntyvät jo muutamalla sivulla komediaksi ja päinvastoin.
TAULUNOSTAJA
O. huomasi koppinsa seinän kaipaavan kohennusta, koska oli tuijottanut liian kauan tyhjää kohtaa. Sattumoisin hän huomasi paikallisen lehden sivulla ilmoituksen huutokaupasta. Silloin hän muisti. Samaisen kamarin seinällä roikkui kiinnostava graafinen esitys, joka sopisi myös vaatimattomampaan ympäristöön.
Taiteilija kuvaa ilmeisesti oman kokemuksensa rikastuttamana tuomioistuimen toimintaa.
Tunnelma ei ole erityisen tiivis, koska käsiteltävä aihe, kaiken todennäköisyyden mukaan rikos, ei näytä kiinnostava jäseniä. Nämä nukkuvat tai torkkuvat, joku lukee päivän lehteä. Puheenjohtajan leuka nojaa rintaan. Asianajaja jatkaa epätoivoissaan puhetta kuuroille korville. Hänen ja hänen päämiehensä kannalta lienee yhdentekevää, ovatko herrat tuomarit hereillä vai jatkavatko kuorsaamistaan. Luultavasti lopputulos ei muuttuisi syytetylle edullisemmaksi. Hänet oli tuomittu jo etukäteen ennen kuin juttu on tuotu ratkaistavaksi.
Syytettyä ei kuvassa näy. Taiteilija on älykäs ja kriittinen.. On aivan yksi lysti, mitä advokaatti hänen edukseen väittää, kun syytetty on tähän pisteeseen joutunut. Tuomio muotoillaan kuitenkin syyttäjän vaatimalla tavalla. Sen vuoksi taiteilija ei ole katsonut välttämättömäksi syyllisen hahmon kuvausta. Hän tietää itsekin mihin on syyllistynyt. Mitäpä sitä erikseen korostamaan. Taulun alaosassa on käsinkirjoitettu ranskankielinen teksti, mitä O. ei onnettomuudekseen ymmärrä. Teksti on luultavasti filosofinen. Hän vaipuu alakuloisiin mietteisiin. Hän ei lue ranskaa, italiaa, venättä, espanjaa. ja tuntee itsensä kielipuoleksi. O:lla on muutama naistuttava, jotka kahvikupposesta mielellään kääntäisivät tekstin hänelle enemmän kuin mielellään. He tuntevat hänen halunsa ihmettelyyn ja yleistämiseen. Heidän mielestään O. nauttii tästä työstä sen vuoksi, että tällä on kokemusta oman maan tuomioistuimista, joissa hän on ollut havaitsevinaan saman tapaista passiivisuutta. Siksi taideteos tuntui läheiseltä ja hän hyppäsi polkupyörän selkään huutaakseen taulun tyhjälle seinälleen.
Hän muisti nähneensä taulun kyljessä vai oliko se myytävien esineiden luettelossa kukkarolleen sopivan alkuhinnan, 50 euroa. Tuskin sillä pystyn sitä ostamaan, hän ajatteli, mutta otanpa tuosta seinästä vielä parisataa lisää. Sillä se sitten irtoaa.
Tämä taisi olla hänen kolmas huutokauppareissunsa. Edellisestä oli kulunut jo 20 vuotta. Hän ei ole erityisen hanakka roinan perään.
Tauluista aloitettiin. Kaikki myytävät esineet on luetteloitu, numeroitu, nimetty ja lähtöhinta määrätty.
Rutinoitu meklari johtaa puhetta nuijan varressa. Kamari on täynnä päällystakeissa istuvia ostajia. Huutajille annetaan kovetettu, muovilla päällystetty huutonumero, jota nostamalla henkilö osallistuu kaupantekoon. Jos hän pitää koko ajan numeroa ylhäällä, katsotaan hänellä olevan koko ajan ylin tarjous voimassa. O:n onnistui saada numero 99.
Hinnat sahaavat ylösalaisin. Katumaisemalle on määrätty 1000 euron lähtöhinta. Kiinnostus on vähäistä ja hinta putoaa lopulta sataseen. Sitten alkaa uusi nousun, kun joku on tarjonnut 200 euroa. Sitten lyödään 50 euroa kerralla päälle, kunnes taulu myydään lopulta 750 eurolla. O. oli tarjoamassa jo useastakin taulusta, mutta ei saanut kylttiä ylös epäröinnin takia tai hitauttaan tai sitten ei työ riittävästi miellyttänyt ennen kuin vasara lysähti pöytään. Moni loistotyö menee ohitse kalleuden tähden. Sitten numero 81. ”Oikeudenkäynti”. Ensimmäinen tarjous 200. Häneltä lyötiin heti jalat alta, hinnan nousu hirvitti. Joku onnellinen, jonka kasvoja hän ei erottanut, osti työn lopulta 1000 eurolla. Liekö ollut tuomioistuimen jäsen, joka osti pilkkatyön pois yleisön nähtäviltä tai ostaja oli turhautunut asianajaja, joka halusi teoksen työhuoneensa seinälle muistuttamaan häntä päivittäin työnsä joutavuudesta.
100 myydyn taulun jälkeen vaihtui meklari. Aiempi ryhtyi kostuttamaan suutaan virvoitusjuomalla.
- Taulu numero 165. Lähtöhinta 200 euroa, öljytyö, ”Merimaisema”. Entä maksaako kukaan 100 euroa? Ei, no entä 50, 20,10. Eikö kiinnosta ketään, öljytyö?
Sitten mies nosti numeronsa.
- Myyty numerolle 99. 10 euroa. Seuraavaan taulu numero 166. Metsästysseurue...300 euroa.
O. oli nähnyt vain vilauksen taulusta ”Merimaisema” monitorissa, josta teos heijastettiin pinta-alaltaan noin neliön kokoiselle kankaalle.
Ei tultu turhaan, hän ajattelee, öljyvärityö 10 eurolla.
Hän katsoi suorittaneensa tehtävän ja aikoo poistua. Kamari oli vielä täynnä väkeä, koska vasta taulut oli myyty.
Jonotettuaan vuoroaan kassalla, hän oli jo unohtanut miltä taulu näytti.
Samassa hän näki entisen työtoverinsa Timo Herrasen, joka tuli kättelemään.
- Ai sinäkin hankit taidetta, Herranen sanoi. Mitä ostit?
- Merimaiseman, ei ollut kalliimmasta päästä.
- Eipä jäänyt mieleen. Täällä on mukava tunnelma. Alan päästä vasta vauhtiin, kun kohta alkaa huonekalujen realisointi. Aion huutaa pojalleni tyylihuonekalut. Se muutti tähän lähelle hiljakkoin. Täytyy huolehtia että tyyli säilyy suvussa.
O:ta alkoi hävettää työntäessään kassalle kympin seteliä, koska oli ostanut ylivoimaisesti halvimman esineen. Hän ei voinut olla havaitsematta pientä ivahymyä kassanpitäjän huulilla seteliä tarjotessaan.
- Yhteensä 12,50. Myyntikulut ovat 2,50 euroa tästä työstä.
Hän punastui, kaivoi lompakkonsa kolikko-osastolta puuttuvat lantit ja aikoo poistua ripeään liikkeestä.
- Ettekö halua taulua mukaan?
- Olen kiireinen. Noudan sen huomenna jos sopii.
- Tietenkin. Aikaa on aina perjantaihin sulkemisaikaan saakka.
Seuraavaan päivänä hän ajoi liikkeeseen autolla. Kun hän oli esittänyt kassakuitin, samainen nainen kävi noutamassa työn jostakin seinän takaa ja työnsi sen suureen vihertävään muovikassiin.
Onpa jännä tilanne, mies miettii. Taisin ostaa sian säkissä. Minulla ei ole mielikuvaa työstä. Joku rantamaisema, siinä kaikki.
Hän ajoi asunnolleen, avasi paketin ja katseli hetken mietteissään ostostaan kunnes nosti sen tyhjälle seinälle, jossa törrötti pari senttiä yläviistoon teräsnaulan kanta.
Eihän tämä ole ollenkaan se työ jonka huusin eilen, hän ajatteli. Tämä näyttää kumman vaatimattomalta, mutta lienee kumminkin sen kympin arvoinen. Miksi tämä tuntuu nyt täysin vieraalta kuin näkisin sen ensi kertaa. Onkohan tässä tapahtunut joku sekaannus?
Yö vai pilvinen päivä? Pitkä autio ranta, ei ristin sielua missään. Terävä niemi tai harju pistää vedestä kaukaisuudessa. Yleisvaikutelma sinisen harmaa. Elääkö meri vai lepääkö se tyynenä? Entä mistä päin maailmaa? Suomenlahti, Pohjanmeri? Autio ranta, ei ristinsielua.
Se ei kai liene oleellista, vaan se tyydyttäkö tämä lohkeilleessa kullanvärisessä kehyksessä.
Hän ei pääse tunteesta, että tämä ei ole se mistä kauppa tehtiin, mutta toisaalta muitakaan kympin töitä ei myyty. Oliko tämä pelkkää sattumaa vai hankkiko hän taulun koska näki siinä jonkin syvällisemmän merkityksen?
Tänään hän ei maksaisi kymppiäkään. Hänestä näyttää valkoinen ympyrä valkealla pohjalla kiinnostavammalta kuin tämä merimaisema.
Hän noutaa keittiöveitsen ja viiltelee neljällä voimakkaalla vedolla kankaan ja rastin keskelle.
Hän ottaa ruuvimeisselin ja irrottaa kullanvärisen raamin.
Taulun riekaleet hän lyö kasaan ja työntää roskakoriin.
Yksin kehykset ovat kympin arvoiset. Lopulta O. nosti kehyksen seinälle naulan nokkaan. Ei se loppujen lopuksi täysin järjetön huuto ollut, autio ranta.
TAULUNOSTAJA
O. huomasi koppinsa seinän kaipaavan kohennusta, koska oli tuijottanut liian kauan tyhjää kohtaa. Sattumoisin hän huomasi paikallisen lehden sivulla ilmoituksen huutokaupasta. Silloin hän muisti. Samaisen kamarin seinällä roikkui kiinnostava graafinen esitys, joka sopisi myös vaatimattomampaan ympäristöön.
Taiteilija kuvaa ilmeisesti oman kokemuksensa rikastuttamana tuomioistuimen toimintaa.
Tunnelma ei ole erityisen tiivis, koska käsiteltävä aihe, kaiken todennäköisyyden mukaan rikos, ei näytä kiinnostava jäseniä. Nämä nukkuvat tai torkkuvat, joku lukee päivän lehteä. Puheenjohtajan leuka nojaa rintaan. Asianajaja jatkaa epätoivoissaan puhetta kuuroille korville. Hänen ja hänen päämiehensä kannalta lienee yhdentekevää, ovatko herrat tuomarit hereillä vai jatkavatko kuorsaamistaan. Luultavasti lopputulos ei muuttuisi syytetylle edullisemmaksi. Hänet oli tuomittu jo etukäteen ennen kuin juttu on tuotu ratkaistavaksi.
Syytettyä ei kuvassa näy. Taiteilija on älykäs ja kriittinen.. On aivan yksi lysti, mitä advokaatti hänen edukseen väittää, kun syytetty on tähän pisteeseen joutunut. Tuomio muotoillaan kuitenkin syyttäjän vaatimalla tavalla. Sen vuoksi taiteilija ei ole katsonut välttämättömäksi syyllisen hahmon kuvausta. Hän tietää itsekin mihin on syyllistynyt. Mitäpä sitä erikseen korostamaan. Taulun alaosassa on käsinkirjoitettu ranskankielinen teksti, mitä O. ei onnettomuudekseen ymmärrä. Teksti on luultavasti filosofinen. Hän vaipuu alakuloisiin mietteisiin. Hän ei lue ranskaa, italiaa, venättä, espanjaa. ja tuntee itsensä kielipuoleksi. O:lla on muutama naistuttava, jotka kahvikupposesta mielellään kääntäisivät tekstin hänelle enemmän kuin mielellään. He tuntevat hänen halunsa ihmettelyyn ja yleistämiseen. Heidän mielestään O. nauttii tästä työstä sen vuoksi, että tällä on kokemusta oman maan tuomioistuimista, joissa hän on ollut havaitsevinaan saman tapaista passiivisuutta. Siksi taideteos tuntui läheiseltä ja hän hyppäsi polkupyörän selkään huutaakseen taulun tyhjälle seinälleen.
Hän muisti nähneensä taulun kyljessä vai oliko se myytävien esineiden luettelossa kukkarolleen sopivan alkuhinnan, 50 euroa. Tuskin sillä pystyn sitä ostamaan, hän ajatteli, mutta otanpa tuosta seinästä vielä parisataa lisää. Sillä se sitten irtoaa.
Tämä taisi olla hänen kolmas huutokauppareissunsa. Edellisestä oli kulunut jo 20 vuotta. Hän ei ole erityisen hanakka roinan perään.
Tauluista aloitettiin. Kaikki myytävät esineet on luetteloitu, numeroitu, nimetty ja lähtöhinta määrätty.
Rutinoitu meklari johtaa puhetta nuijan varressa. Kamari on täynnä päällystakeissa istuvia ostajia. Huutajille annetaan kovetettu, muovilla päällystetty huutonumero, jota nostamalla henkilö osallistuu kaupantekoon. Jos hän pitää koko ajan numeroa ylhäällä, katsotaan hänellä olevan koko ajan ylin tarjous voimassa. O:n onnistui saada numero 99.
Hinnat sahaavat ylösalaisin. Katumaisemalle on määrätty 1000 euron lähtöhinta. Kiinnostus on vähäistä ja hinta putoaa lopulta sataseen. Sitten alkaa uusi nousun, kun joku on tarjonnut 200 euroa. Sitten lyödään 50 euroa kerralla päälle, kunnes taulu myydään lopulta 750 eurolla. O. oli tarjoamassa jo useastakin taulusta, mutta ei saanut kylttiä ylös epäröinnin takia tai hitauttaan tai sitten ei työ riittävästi miellyttänyt ennen kuin vasara lysähti pöytään. Moni loistotyö menee ohitse kalleuden tähden. Sitten numero 81. ”Oikeudenkäynti”. Ensimmäinen tarjous 200. Häneltä lyötiin heti jalat alta, hinnan nousu hirvitti. Joku onnellinen, jonka kasvoja hän ei erottanut, osti työn lopulta 1000 eurolla. Liekö ollut tuomioistuimen jäsen, joka osti pilkkatyön pois yleisön nähtäviltä tai ostaja oli turhautunut asianajaja, joka halusi teoksen työhuoneensa seinälle muistuttamaan häntä päivittäin työnsä joutavuudesta.
100 myydyn taulun jälkeen vaihtui meklari. Aiempi ryhtyi kostuttamaan suutaan virvoitusjuomalla.
- Taulu numero 165. Lähtöhinta 200 euroa, öljytyö, ”Merimaisema”. Entä maksaako kukaan 100 euroa? Ei, no entä 50, 20,10. Eikö kiinnosta ketään, öljytyö?
Sitten mies nosti numeronsa.
- Myyty numerolle 99. 10 euroa. Seuraavaan taulu numero 166. Metsästysseurue...300 euroa.
O. oli nähnyt vain vilauksen taulusta ”Merimaisema” monitorissa, josta teos heijastettiin pinta-alaltaan noin neliön kokoiselle kankaalle.
Ei tultu turhaan, hän ajattelee, öljyvärityö 10 eurolla.
Hän katsoi suorittaneensa tehtävän ja aikoo poistua. Kamari oli vielä täynnä väkeä, koska vasta taulut oli myyty.
Jonotettuaan vuoroaan kassalla, hän oli jo unohtanut miltä taulu näytti.
Samassa hän näki entisen työtoverinsa Timo Herrasen, joka tuli kättelemään.
- Ai sinäkin hankit taidetta, Herranen sanoi. Mitä ostit?
- Merimaiseman, ei ollut kalliimmasta päästä.
- Eipä jäänyt mieleen. Täällä on mukava tunnelma. Alan päästä vasta vauhtiin, kun kohta alkaa huonekalujen realisointi. Aion huutaa pojalleni tyylihuonekalut. Se muutti tähän lähelle hiljakkoin. Täytyy huolehtia että tyyli säilyy suvussa.
O:ta alkoi hävettää työntäessään kassalle kympin seteliä, koska oli ostanut ylivoimaisesti halvimman esineen. Hän ei voinut olla havaitsematta pientä ivahymyä kassanpitäjän huulilla seteliä tarjotessaan.
- Yhteensä 12,50. Myyntikulut ovat 2,50 euroa tästä työstä.
Hän punastui, kaivoi lompakkonsa kolikko-osastolta puuttuvat lantit ja aikoo poistua ripeään liikkeestä.
- Ettekö halua taulua mukaan?
- Olen kiireinen. Noudan sen huomenna jos sopii.
- Tietenkin. Aikaa on aina perjantaihin sulkemisaikaan saakka.
Seuraavaan päivänä hän ajoi liikkeeseen autolla. Kun hän oli esittänyt kassakuitin, samainen nainen kävi noutamassa työn jostakin seinän takaa ja työnsi sen suureen vihertävään muovikassiin.
Onpa jännä tilanne, mies miettii. Taisin ostaa sian säkissä. Minulla ei ole mielikuvaa työstä. Joku rantamaisema, siinä kaikki.
Hän ajoi asunnolleen, avasi paketin ja katseli hetken mietteissään ostostaan kunnes nosti sen tyhjälle seinälle, jossa törrötti pari senttiä yläviistoon teräsnaulan kanta.
Eihän tämä ole ollenkaan se työ jonka huusin eilen, hän ajatteli. Tämä näyttää kumman vaatimattomalta, mutta lienee kumminkin sen kympin arvoinen. Miksi tämä tuntuu nyt täysin vieraalta kuin näkisin sen ensi kertaa. Onkohan tässä tapahtunut joku sekaannus?
Yö vai pilvinen päivä? Pitkä autio ranta, ei ristin sielua missään. Terävä niemi tai harju pistää vedestä kaukaisuudessa. Yleisvaikutelma sinisen harmaa. Elääkö meri vai lepääkö se tyynenä? Entä mistä päin maailmaa? Suomenlahti, Pohjanmeri? Autio ranta, ei ristinsielua.
Se ei kai liene oleellista, vaan se tyydyttäkö tämä lohkeilleessa kullanvärisessä kehyksessä.
Hän ei pääse tunteesta, että tämä ei ole se mistä kauppa tehtiin, mutta toisaalta muitakaan kympin töitä ei myyty. Oliko tämä pelkkää sattumaa vai hankkiko hän taulun koska näki siinä jonkin syvällisemmän merkityksen?
Tänään hän ei maksaisi kymppiäkään. Hänestä näyttää valkoinen ympyrä valkealla pohjalla kiinnostavammalta kuin tämä merimaisema.
Hän noutaa keittiöveitsen ja viiltelee neljällä voimakkaalla vedolla kankaan ja rastin keskelle.
Hän ottaa ruuvimeisselin ja irrottaa kullanvärisen raamin.
Taulun riekaleet hän lyö kasaan ja työntää roskakoriin.
Yksin kehykset ovat kympin arvoiset. Lopulta O. nosti kehyksen seinälle naulan nokkaan. Ei se loppujen lopuksi täysin järjetön huuto ollut, autio ranta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)