maanantai 28. marraskuuta 2011
Novellin peruskurssi esittäytyy
Novellin peruskurssi on kokoontunut Malmilla Koillisessa alueopistossa syksyn 2011 ajan. Kurssilla on harjoiteltu juoni-, tilanne- ja absurdia novellia. Tyylilajina harjoiteltiin outouttavaa tyyliä. Kurssia on ohjannut Päivi Hytönen. Kurssilaisista Riimun novellinäyttelyssä tekstejään julkaisevat: Iiris Vähämäki, Kari Uotila ja Eeva Petänen.
Iiris Vähämäki, Matka
MATKA
Penkin selkänoja painoi ilkeästi selkää. Hän oli torkahtanut penkille kuljeksittuaan koko päivän paikasta toiseen. Hämärä puisto oli salamyhkäinen. Meluisalta kadulta hän oli ajautunut siihen sattumalta. Poikennut hiekkaiselle käytävälle ja hämmästynyt. Tämä oli oma suljettu maailma. Liikenteen ääni ei ylettynyt pensaiden yli. Vihreät, leikatut pensasrivistöt muodostivat salaisia sopukoita ja kulmia. Kiemurteleva vesiallas oli tyhjennetty syksyn tieltä. Hiekka raksahti askelista. Puiston toisella reunalla oli penkkien rykelmä joka odotti istujia, odotti laulua ja soittoa. Joskus ääneen lausutut sanat poukkoilivat rivien välissä etsien vastakaikua. Keskellä puistoa, polkujen risteämässä, kohosi korkea temppeli. Sen katto oli korkealla. Tuuli ja linnut saivat lennellä vapaana seinien lävitse. Hän kuljetti sormiaan reunapylväiden koristekaiverrusta pitkin. Rakennus seisoi yksinäisenä, uljaasti kohoten kaikkien yläpuolelle. Se oli yhtä sopimaton tähän maisemaan niin kuin hän itsekin tunsi olevansa. Rakennus kaipasi sisäänsä kahta rakastunutta, jotka seisoisivat vierekkäin kupolin alla ja kolmatta joka nostaisi molempien kädet ja liittäisi ne yhteen liinalla.
Hän oli matkannut päämäärättömästi muutaman päivän ja yön. Etsinyt jotain tutun kaltaista, jotakin jonka muistaisi. Hän huokaisi. Tämä oli outo maa. Synkkien ja hymyttömien ihmisten maa. Kiireisten ihmisten maa. Täällä puistossakin käveltiin hätäisin askelin. Pitäisi pysähtyä ja katsella ympärilleen, hän aikoi sanoa, mutta ne ehtivät jo ohitse.
Hän oli jo kauan ollut levoton ja kärttänyt päästä katsomaan. Siihen kyllästyneenä hänet oli heitetty tänne.
-Mene nyt ja katsele tarkasti mitä näet, oli vartija sanonut. Toista kertaa sinulle ei anneta.
Innokkaana hän oli alkanut matkansa, mutta kaikki oli vierasta. Hän ei tunnistanut mitään entisenlaista. Hän oli yrittänyt jutella tapaamiensa ihmisten kanssa, mutta ne olivat katsoneet häntä kummissaan ja kääntäneet päänsä pois. Monet niistä näyttivät jotenkin kieroon kasvaneilta. Aivan kuin niillä olisi jonkinlainen vamma. Ne kävelivät pää vinossa joko oikealle tai vasemmalle ja pitelivät kädessään pientä litteää osaa korvan ja olkapään välissä. Ehkä se on joku suojalevy, hän päätteli. Olisikohan sellainen vaiva perinnöllistä, kun sitä oli niin paljon. Sitten oli niitä jotka puhuivat yksinään. Nauroivatkin! Niillä oli nappi korvassa. Epätietoisena hän oli ensin säikähtänyt, mutta huomasi, että ne olivat vaarattomia. Ennen niitä sanottiin hulluiksi, jotka kylällä hölisivät itsekseen. Ainoa joka nosti hymyn hänen suupieliinsä olivat lapset. Niitä hän oli useasti pysähtynyt katselemaan. Lapset hyppelivät iloisesti. Nauroivat ja rallattivat laulujaan. Vaikka toisia niistäkin työnneltiin kiireellä rattaissa puiston halki. Hämärästä karjahti kovia sanoja ja meteliä. Hän kurkisti kulman taakse. Ne olivat niitä porukoita joita hän oli jo päivisinkin nähnyt. Omituisia, aikuisia miehiä ja naisiakin, heiluivat holtittomasti ja haastoivat riitaa. Hän tuli alakuloiseksi. Kyllä hän tiesi mistä se johtui. Oli sitä ollut ennenkin, mutta silloin ei joudettu porukalla keskellä päivää riehumaan. Hän perääntyi kiireesti kauemmaksi. Kiire täällä tuntui kaikilla olevan. Minne, sitä hän ei tiennyt. Hänen kiireensä oli jo kävelty. Se oli loppunut äkkiä, niin kuin sirpin sivallus ruishalmeessa. Aika on rajallista, mutta nämä eivät sitä tajua, hän ajatteli katsellessaan ohi kiirehtiviä ihmisiä.
Häntä väsytti kaikki tämä outous. Hän ei tiennyt paikkaansa eikä tuntenut mitään lämmintä tunnetta saati ajatusta. Alkoi kaduttaa koko reissu. Väsyneenä hän katsahti taivaalle.
-No Koikkalainen, joko näit tarpeeksi, jyrähti yläilmoista. Alahan tulla sieltä.
Iiris Vähämäki
Penkin selkänoja painoi ilkeästi selkää. Hän oli torkahtanut penkille kuljeksittuaan koko päivän paikasta toiseen. Hämärä puisto oli salamyhkäinen. Meluisalta kadulta hän oli ajautunut siihen sattumalta. Poikennut hiekkaiselle käytävälle ja hämmästynyt. Tämä oli oma suljettu maailma. Liikenteen ääni ei ylettynyt pensaiden yli. Vihreät, leikatut pensasrivistöt muodostivat salaisia sopukoita ja kulmia. Kiemurteleva vesiallas oli tyhjennetty syksyn tieltä. Hiekka raksahti askelista. Puiston toisella reunalla oli penkkien rykelmä joka odotti istujia, odotti laulua ja soittoa. Joskus ääneen lausutut sanat poukkoilivat rivien välissä etsien vastakaikua. Keskellä puistoa, polkujen risteämässä, kohosi korkea temppeli. Sen katto oli korkealla. Tuuli ja linnut saivat lennellä vapaana seinien lävitse. Hän kuljetti sormiaan reunapylväiden koristekaiverrusta pitkin. Rakennus seisoi yksinäisenä, uljaasti kohoten kaikkien yläpuolelle. Se oli yhtä sopimaton tähän maisemaan niin kuin hän itsekin tunsi olevansa. Rakennus kaipasi sisäänsä kahta rakastunutta, jotka seisoisivat vierekkäin kupolin alla ja kolmatta joka nostaisi molempien kädet ja liittäisi ne yhteen liinalla.
Hän oli matkannut päämäärättömästi muutaman päivän ja yön. Etsinyt jotain tutun kaltaista, jotakin jonka muistaisi. Hän huokaisi. Tämä oli outo maa. Synkkien ja hymyttömien ihmisten maa. Kiireisten ihmisten maa. Täällä puistossakin käveltiin hätäisin askelin. Pitäisi pysähtyä ja katsella ympärilleen, hän aikoi sanoa, mutta ne ehtivät jo ohitse.
Hän oli jo kauan ollut levoton ja kärttänyt päästä katsomaan. Siihen kyllästyneenä hänet oli heitetty tänne.
-Mene nyt ja katsele tarkasti mitä näet, oli vartija sanonut. Toista kertaa sinulle ei anneta.
Innokkaana hän oli alkanut matkansa, mutta kaikki oli vierasta. Hän ei tunnistanut mitään entisenlaista. Hän oli yrittänyt jutella tapaamiensa ihmisten kanssa, mutta ne olivat katsoneet häntä kummissaan ja kääntäneet päänsä pois. Monet niistä näyttivät jotenkin kieroon kasvaneilta. Aivan kuin niillä olisi jonkinlainen vamma. Ne kävelivät pää vinossa joko oikealle tai vasemmalle ja pitelivät kädessään pientä litteää osaa korvan ja olkapään välissä. Ehkä se on joku suojalevy, hän päätteli. Olisikohan sellainen vaiva perinnöllistä, kun sitä oli niin paljon. Sitten oli niitä jotka puhuivat yksinään. Nauroivatkin! Niillä oli nappi korvassa. Epätietoisena hän oli ensin säikähtänyt, mutta huomasi, että ne olivat vaarattomia. Ennen niitä sanottiin hulluiksi, jotka kylällä hölisivät itsekseen. Ainoa joka nosti hymyn hänen suupieliinsä olivat lapset. Niitä hän oli useasti pysähtynyt katselemaan. Lapset hyppelivät iloisesti. Nauroivat ja rallattivat laulujaan. Vaikka toisia niistäkin työnneltiin kiireellä rattaissa puiston halki. Hämärästä karjahti kovia sanoja ja meteliä. Hän kurkisti kulman taakse. Ne olivat niitä porukoita joita hän oli jo päivisinkin nähnyt. Omituisia, aikuisia miehiä ja naisiakin, heiluivat holtittomasti ja haastoivat riitaa. Hän tuli alakuloiseksi. Kyllä hän tiesi mistä se johtui. Oli sitä ollut ennenkin, mutta silloin ei joudettu porukalla keskellä päivää riehumaan. Hän perääntyi kiireesti kauemmaksi. Kiire täällä tuntui kaikilla olevan. Minne, sitä hän ei tiennyt. Hänen kiireensä oli jo kävelty. Se oli loppunut äkkiä, niin kuin sirpin sivallus ruishalmeessa. Aika on rajallista, mutta nämä eivät sitä tajua, hän ajatteli katsellessaan ohi kiirehtiviä ihmisiä.
Häntä väsytti kaikki tämä outous. Hän ei tiennyt paikkaansa eikä tuntenut mitään lämmintä tunnetta saati ajatusta. Alkoi kaduttaa koko reissu. Väsyneenä hän katsahti taivaalle.
-No Koikkalainen, joko näit tarpeeksi, jyrähti yläilmoista. Alahan tulla sieltä.
Iiris Vähämäki
Kari Uotila, Mercedes Benz
Mercedes Benz
Se oli kaunis. Kiiltävä, kerrassaan upea. Se oli vasta vahattu, musta maalipinta loisti kuin vasta vahattu musta maalipinta.
Anssi käynnisti moottorin ja peruutti Mercedeksensä tallista ulos auringonvaloon. Hän sammutti moottorin, astui ulos autosta, otti muutaman askelen taaksepäin ja ihaili rakastaan.
Mitä nyt, tavarasäiliön kannellahan oli joku roska! Ei voi olla, Anssi ajatteli, mistä ihmeestä se nyt on siihen jo tullut? Hän loikki autotalliin, haki pehmeän kankaanpalasen ja pyyhki roskan pois hellävaroen. No niin, nyt se on täydellinen. Samassa hän näki jotain silmäkulmassaan ja katsoi taivaalle. Lokki kaarteli hänen yläpuolellaan.
”Painu helvettiin”, Anssi huusi. Hän hyppäsi autoonsa, käynnisti moottorin ja ajoi sen kiireesti takaisin talliin.
Naapurin Reiska vetelehti paikalle. Anssi käveli häntä vastaan pihalle.
”Moro”, hän sanoi. ”Mitä mies?”
”Pesitkö kotterosi?” Reiska kysyi.
”Törkeää pilaa”, Anssi sanoi. ”Ei se ole mikään kottero, se on Mercedes Benz –luksusajoneuvo.”
”Anna tyypit siitä, mä voisin käydä vähän testaamassa sitä.”
”Ei tule kuuloonkaan! Sillä ei aja kukaan muu kuin minä.”
”No, älä ny pihtaa, annas avaimet tänne vaan, ja mä…”
”Pysy kaukana!” Anssi huusi ja astui askelen taaksepäin. Hän puristi autonsa kauko-ohjainta nyrkkinsä sisällä ja vei kätensä selän taakse.
”Kamoon, mä ajaisin vaan pikku lenkin.”
Anssi kiiruhti autotallin ovelle, veti sen kiinni ja suuntasi kohti ulko-oveaan.
”Täytyy mennä”, hän sanoi, ”nähdään!”
Anssi avasi oven varovasti ja kurkisti ulos. Naapuria ei näkynyt missään, hyvä. Hän katsoi taivaalle, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja linnut lauloivat. Anssi astui varovasti ulos. Hetkinen, hän ajatteli, linnutko lauloivat? Hän varjosti silmiään ja tiiraili uudestaan taivaan sineen. Ei, lintuja ei näkynyt missään. Mainiota, hän ajatteli.
Hän käveli autotallinsa ovelle. Sora rouskahteli hänen jalkojensa alla ja lämmin kesätuuli taivutteli hänen hiuksiaan. Juuri sopiva päivä pienelle sunnuntaiajelulle. Hän tarttui ovenkahvaan ja nosti liukuoven ylös. Se rahisi kuuluvasti, mutta liikkui kuitenkin vaivatta kiskoillaan. Anssi kyllä piti huolta tavaroistaan, ja siksi oven mekanismitkin oli säädetty ja voideltu säännöllisesti ja huolellisesti.
Hän istui autoonsa ja ihaili kojelautaa. Oli se vaan niin hieno. Hän painoi käynnistysnappulaa, aivan oikein, hänen autonsahan oli avaimeton malli, eli mitään virtalukkoja tai muuta turhaa ei tarvittu. Napista lähtee, hän ajatteli, ja hymyili.
Hän kytki peruutusvaihteen päälle ja rullasi autonsa varovasti ulos. Hän nousi autosta, kävi sulkemassa autotallin oven ja istuutui takaisin autoonsa. Hän katsoi keulalla olevaa merkkiä: ”johtotähti”.
Hän siirsi vaihdekepin D-asentoon ja nosti jalkansa jarrupolkimelta. Auto lähti ryömimään eteenpäin. Hän asetti jalkansa kaasupolkimelle.
Samassa valtava läjä valkoista ulostetta putosi Anssin nenän eteen konepellille ja levisi siihen. Hän hyppäsi jarrun päälle ja auto pysähtyi. Anssi tuijotti läiskää silmät pyöreinä ja puristi rattia. Hän ojensi kätensä hitaasti, laittoi vaihteen pysäköintiasentoon ja sammutti moottorin. Hän ei irrottanut katsettaan ulosteläiskästä hetkeksikään.
Hikipisara kihosi hänen otsalleen, sitten toinen, kuin hän olisi syönyt pitsaa, johon oli piilotettu tulisia jalapenoja. Hän puri hampaansa yhteen ja sähisi: ”jumalauta”. Anssin huuli alkoi väpättää. Hänen silmäkulmansa kostui ja kasvonsa vääntyivät irvistykseen.
”Voi kultaseni”, hän sanoi. ”Ilkeä lintu paskoi sinun päällesi.”
Hän avasi oven ja astui ulos autosta. Hän hyväili auton etulokasuojaa hellästi sormenpäillään. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä ja valuivat pitkin poskia. Hän heittäytyi konepellille ja koko hänen ruumiinsa vavahteli. Tuska pyyhkäisi hänen ylitseen ja tempaisi mukaansa kuin laskeutuva jumbojetti muurahaisen. Hän käänsi kasvonsa ylös ja huusi itkunsa taivaalle.
Hän nousi jaloilleen ja laahusti autotallin ovelle. Hän avasi sen, meni sisälle, etsi perimmäisestä nurkasta köyttä, sitoi sen kattoon ruuvattuun järeään koukkuun. Hän nousi tuolin päälle, laittoi köyden kaulaansa ja potkaisi tuolin kumoon.
Kari Uotila
Se oli kaunis. Kiiltävä, kerrassaan upea. Se oli vasta vahattu, musta maalipinta loisti kuin vasta vahattu musta maalipinta.
Anssi käynnisti moottorin ja peruutti Mercedeksensä tallista ulos auringonvaloon. Hän sammutti moottorin, astui ulos autosta, otti muutaman askelen taaksepäin ja ihaili rakastaan.
Mitä nyt, tavarasäiliön kannellahan oli joku roska! Ei voi olla, Anssi ajatteli, mistä ihmeestä se nyt on siihen jo tullut? Hän loikki autotalliin, haki pehmeän kankaanpalasen ja pyyhki roskan pois hellävaroen. No niin, nyt se on täydellinen. Samassa hän näki jotain silmäkulmassaan ja katsoi taivaalle. Lokki kaarteli hänen yläpuolellaan.
”Painu helvettiin”, Anssi huusi. Hän hyppäsi autoonsa, käynnisti moottorin ja ajoi sen kiireesti takaisin talliin.
Naapurin Reiska vetelehti paikalle. Anssi käveli häntä vastaan pihalle.
”Moro”, hän sanoi. ”Mitä mies?”
”Pesitkö kotterosi?” Reiska kysyi.
”Törkeää pilaa”, Anssi sanoi. ”Ei se ole mikään kottero, se on Mercedes Benz –luksusajoneuvo.”
”Anna tyypit siitä, mä voisin käydä vähän testaamassa sitä.”
”Ei tule kuuloonkaan! Sillä ei aja kukaan muu kuin minä.”
”No, älä ny pihtaa, annas avaimet tänne vaan, ja mä…”
”Pysy kaukana!” Anssi huusi ja astui askelen taaksepäin. Hän puristi autonsa kauko-ohjainta nyrkkinsä sisällä ja vei kätensä selän taakse.
”Kamoon, mä ajaisin vaan pikku lenkin.”
Anssi kiiruhti autotallin ovelle, veti sen kiinni ja suuntasi kohti ulko-oveaan.
”Täytyy mennä”, hän sanoi, ”nähdään!”
Anssi avasi oven varovasti ja kurkisti ulos. Naapuria ei näkynyt missään, hyvä. Hän katsoi taivaalle, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja linnut lauloivat. Anssi astui varovasti ulos. Hetkinen, hän ajatteli, linnutko lauloivat? Hän varjosti silmiään ja tiiraili uudestaan taivaan sineen. Ei, lintuja ei näkynyt missään. Mainiota, hän ajatteli.
Hän käveli autotallinsa ovelle. Sora rouskahteli hänen jalkojensa alla ja lämmin kesätuuli taivutteli hänen hiuksiaan. Juuri sopiva päivä pienelle sunnuntaiajelulle. Hän tarttui ovenkahvaan ja nosti liukuoven ylös. Se rahisi kuuluvasti, mutta liikkui kuitenkin vaivatta kiskoillaan. Anssi kyllä piti huolta tavaroistaan, ja siksi oven mekanismitkin oli säädetty ja voideltu säännöllisesti ja huolellisesti.
Hän istui autoonsa ja ihaili kojelautaa. Oli se vaan niin hieno. Hän painoi käynnistysnappulaa, aivan oikein, hänen autonsahan oli avaimeton malli, eli mitään virtalukkoja tai muuta turhaa ei tarvittu. Napista lähtee, hän ajatteli, ja hymyili.
Hän kytki peruutusvaihteen päälle ja rullasi autonsa varovasti ulos. Hän nousi autosta, kävi sulkemassa autotallin oven ja istuutui takaisin autoonsa. Hän katsoi keulalla olevaa merkkiä: ”johtotähti”.
Hän siirsi vaihdekepin D-asentoon ja nosti jalkansa jarrupolkimelta. Auto lähti ryömimään eteenpäin. Hän asetti jalkansa kaasupolkimelle.
Samassa valtava läjä valkoista ulostetta putosi Anssin nenän eteen konepellille ja levisi siihen. Hän hyppäsi jarrun päälle ja auto pysähtyi. Anssi tuijotti läiskää silmät pyöreinä ja puristi rattia. Hän ojensi kätensä hitaasti, laittoi vaihteen pysäköintiasentoon ja sammutti moottorin. Hän ei irrottanut katsettaan ulosteläiskästä hetkeksikään.
Hikipisara kihosi hänen otsalleen, sitten toinen, kuin hän olisi syönyt pitsaa, johon oli piilotettu tulisia jalapenoja. Hän puri hampaansa yhteen ja sähisi: ”jumalauta”. Anssin huuli alkoi väpättää. Hänen silmäkulmansa kostui ja kasvonsa vääntyivät irvistykseen.
”Voi kultaseni”, hän sanoi. ”Ilkeä lintu paskoi sinun päällesi.”
Hän avasi oven ja astui ulos autosta. Hän hyväili auton etulokasuojaa hellästi sormenpäillään. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä ja valuivat pitkin poskia. Hän heittäytyi konepellille ja koko hänen ruumiinsa vavahteli. Tuska pyyhkäisi hänen ylitseen ja tempaisi mukaansa kuin laskeutuva jumbojetti muurahaisen. Hän käänsi kasvonsa ylös ja huusi itkunsa taivaalle.
Hän nousi jaloilleen ja laahusti autotallin ovelle. Hän avasi sen, meni sisälle, etsi perimmäisestä nurkasta köyttä, sitoi sen kattoon ruuvattuun järeään koukkuun. Hän nousi tuolin päälle, laittoi köyden kaulaansa ja potkaisi tuolin kumoon.
Kari Uotila
Eeva Petänen, Pusero
Pusero
Lautasen täyttää sunnuntailta jäänyt jäähileinen vispipuuro. Äiti tekee lähtöä.
Neuvoo samalla: - Älä pue puseroa ennen kuin olet syönyt, ettei rähjäänny! Äläkä myöhästy. Älä unohda lukita ovea! Työnnä avain kunnolla maton alle! Hellanuunissa on kipossa ruokaa. Syöt sitten Jaskan kanssa. Äläkä mene mäkeen kouluvaatteissa ja auta Jaskalle pihahaalarit.
Ovi kolahtaa. Äiti kiskoo rimpuilevaa Jaskaa. Pojan silmistä paistaa kauhu; koko viikko tarhassa lumipesuja, tönimistä. Kerran hautasivat kinokseen. Koulupäivän jälkeen Helenan on haettava Jaska tarhasta. Kotimatkalla he uhoavat urotöistä, joita tekevät, kun ovat kasvaneet isoksi.
Helena hylkää kylmän puuron. Pusero lepää keinutuolin selkänojalla. Eilisen syntymäpäivän lahja. Tänään hän saa pukea sen kouluun. Sinivihreä, kirjottuja kukkia etumuksessa, kiiltävää sillaa, pehmoista neulosta.
Mäenrinteen pesueet eivät hepenissä keikistele, paitsi poliisipäällikön Jutta, jolla kaikki on vähän paremmin; korkkiruuvikiharat, ameriikan paketeista rimpssuvaatteita, suklaata, purkkiruokia. Se valitsee, kenen kanssa on. Irmeli on mukana aina, vaikka se on tyhmä, mutta sen isä on maisteri. Se on päässyt Jutan kotiin ja saanut suklaakaramellin. Nyt Jutta kyllä pyytää mukaan, kun on uusi pusero.
Helena vilkaisee kelloa. Viisarit näyttävät melkein lähtöä. Tulee kiire. Laukku, verasta ommeltu, avaa kitansa ja alkaa niellä: aapinen, kirjoitusvihko, penaali. Ja voi ei! Tänään on laskentoa. Tehtävät tekemättä. Kiireesti Helena avaa laskuvihon. Viisi ynnälaskua. Helppoja. Marginaali, väliviivat, ensimmäinen tehtävä 5 + 3= .
Loput pitää ehtiä koulun pihalla. Äitiä auttaakseen hän piirtää yhdeksikön. Opettaja voi olla tyytyväinen, kun jää jotain opetettavaa.
Vaatenaulakolla Helena riisuu takkinsa, painavan kuin saat-olla-kiitollinen-mielipaha; lämmin palttoo hyvänlaatuista villaa ja flokkia, kaninkarvakaulus. Vuorin väliin, edellistä käyttäjää, kyttyräselkäistä Pirkko-Liisaa, varten on topattu paksu kerros pumpulia vasemman hartian tasaukseen ja seuraavan käyttäjän, Helenan, kyttyräksi. Äidin käskystä hän sulloo myssyn takin hihaan. Hattuhyllyltä voi saada täitä. Riisuu tallukat. Jalkineilla ei saa viedä luokkaan lunta. Sukkien pohjiin sulavasta lumesta ei ole määräyksiä.
Samassa Helena huomaa, että on unohtanut pukea puseron. Suu puoliavoinna hän äimistelee takin alta paljastuvaa. Sinipunaraitaiset flanelliliivit, valkoinen kangasnappirivistö sen enempää kuin sivuilla törröttävät harmaat sukkanauhatkaan eivät tuijotukseen sula.
Opettaja lähestyy naulakkoa:
- Olisiko opettaja kiltti? Voisinko.. saisinko? Minä, pusero…Helena ryhdistäytyy ja jatkaa.
Voisinko jossain vaihtaa laamapaidan päällimmäiseksi?
Opettaja pyytää mukaansa.
Johtajan, kolmannen ja neljännen luokan opettajien sekä toimistorouvan ammolleen revähtävät silmät kysyvät? Opettaja auttaa vaihtamaan liivit ja laamapaidan, käännähtää ja nyökkää:
- On tullut aamulla kiire. Pusero unohtunut. Eikä sitä kesken koulupäivän…
Helena seisoo liikkumatta. Nuhteita? Huoneessa olijat haisevat sivistyneiltä. Katsellaan johtajaan, että tiedetään miten edetä.
Tämä rykäisee:
- Niin, hmm, taustat tuntien…No, koulua on käytävä. Mennäänpä sitten!
Flanelliliivit olisivat tarjonneet naurua hönteimmällekin luokkalaiselle. Laamapaita ei ketään kiinnosta. Kaikki on tavallista. Opettaja katsoo kohti. Helena katsoo pulpettiin. Hän tuntee, kuinka posket kuumenevat.
Eeva Petänen
Lautasen täyttää sunnuntailta jäänyt jäähileinen vispipuuro. Äiti tekee lähtöä.
Neuvoo samalla: - Älä pue puseroa ennen kuin olet syönyt, ettei rähjäänny! Äläkä myöhästy. Älä unohda lukita ovea! Työnnä avain kunnolla maton alle! Hellanuunissa on kipossa ruokaa. Syöt sitten Jaskan kanssa. Äläkä mene mäkeen kouluvaatteissa ja auta Jaskalle pihahaalarit.
Ovi kolahtaa. Äiti kiskoo rimpuilevaa Jaskaa. Pojan silmistä paistaa kauhu; koko viikko tarhassa lumipesuja, tönimistä. Kerran hautasivat kinokseen. Koulupäivän jälkeen Helenan on haettava Jaska tarhasta. Kotimatkalla he uhoavat urotöistä, joita tekevät, kun ovat kasvaneet isoksi.
Helena hylkää kylmän puuron. Pusero lepää keinutuolin selkänojalla. Eilisen syntymäpäivän lahja. Tänään hän saa pukea sen kouluun. Sinivihreä, kirjottuja kukkia etumuksessa, kiiltävää sillaa, pehmoista neulosta.
Mäenrinteen pesueet eivät hepenissä keikistele, paitsi poliisipäällikön Jutta, jolla kaikki on vähän paremmin; korkkiruuvikiharat, ameriikan paketeista rimpssuvaatteita, suklaata, purkkiruokia. Se valitsee, kenen kanssa on. Irmeli on mukana aina, vaikka se on tyhmä, mutta sen isä on maisteri. Se on päässyt Jutan kotiin ja saanut suklaakaramellin. Nyt Jutta kyllä pyytää mukaan, kun on uusi pusero.
Helena vilkaisee kelloa. Viisarit näyttävät melkein lähtöä. Tulee kiire. Laukku, verasta ommeltu, avaa kitansa ja alkaa niellä: aapinen, kirjoitusvihko, penaali. Ja voi ei! Tänään on laskentoa. Tehtävät tekemättä. Kiireesti Helena avaa laskuvihon. Viisi ynnälaskua. Helppoja. Marginaali, väliviivat, ensimmäinen tehtävä 5 + 3= .
Loput pitää ehtiä koulun pihalla. Äitiä auttaakseen hän piirtää yhdeksikön. Opettaja voi olla tyytyväinen, kun jää jotain opetettavaa.
Vaatenaulakolla Helena riisuu takkinsa, painavan kuin saat-olla-kiitollinen-mielipaha; lämmin palttoo hyvänlaatuista villaa ja flokkia, kaninkarvakaulus. Vuorin väliin, edellistä käyttäjää, kyttyräselkäistä Pirkko-Liisaa, varten on topattu paksu kerros pumpulia vasemman hartian tasaukseen ja seuraavan käyttäjän, Helenan, kyttyräksi. Äidin käskystä hän sulloo myssyn takin hihaan. Hattuhyllyltä voi saada täitä. Riisuu tallukat. Jalkineilla ei saa viedä luokkaan lunta. Sukkien pohjiin sulavasta lumesta ei ole määräyksiä.
Samassa Helena huomaa, että on unohtanut pukea puseron. Suu puoliavoinna hän äimistelee takin alta paljastuvaa. Sinipunaraitaiset flanelliliivit, valkoinen kangasnappirivistö sen enempää kuin sivuilla törröttävät harmaat sukkanauhatkaan eivät tuijotukseen sula.
Opettaja lähestyy naulakkoa:
- Olisiko opettaja kiltti? Voisinko.. saisinko? Minä, pusero…Helena ryhdistäytyy ja jatkaa.
Voisinko jossain vaihtaa laamapaidan päällimmäiseksi?
Opettaja pyytää mukaansa.
Johtajan, kolmannen ja neljännen luokan opettajien sekä toimistorouvan ammolleen revähtävät silmät kysyvät? Opettaja auttaa vaihtamaan liivit ja laamapaidan, käännähtää ja nyökkää:
- On tullut aamulla kiire. Pusero unohtunut. Eikä sitä kesken koulupäivän…
Helena seisoo liikkumatta. Nuhteita? Huoneessa olijat haisevat sivistyneiltä. Katsellaan johtajaan, että tiedetään miten edetä.
Tämä rykäisee:
- Niin, hmm, taustat tuntien…No, koulua on käytävä. Mennäänpä sitten!
Flanelliliivit olisivat tarjonneet naurua hönteimmällekin luokkalaiselle. Laamapaita ei ketään kiinnosta. Kaikki on tavallista. Opettaja katsoo kohti. Helena katsoo pulpettiin. Hän tuntee, kuinka posket kuumenevat.
Eeva Petänen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)