Amanda Nyström, Isänpäivä

Isänpäivä

Pojan kohdalle pysähtyneestä opettajasta huokui sama jäykistys kuin aina silloin, kun jotain oli pahasti väärin. Isänpäivä! Leikkipuiston, eskarin, peruskoulun kauhuista kamalin. Suuhun nousi oksennuksen haju.

Odottessaan kutsua opettajanhuoneeseen poika arvaili, mistä tänään moitittaisiin. Ovi aukesi ja kuraattori nyökkäsi sisään. Pako kutitti kantapäitä. Kuramoottorin lisäksi ope, terkkari, reksi ja joku tuntematon sossu.

– Olemme tässä tutustuneet piirtämääsi korttiin. Kertoisitko, miten isänpäivään voi liittää kirjavan kissan syömässä veristä rottaa?

Vau, ei mitään hätää. Ovat varmaan tykänneet?

– No, kun mä ajattelen, että Mikke on mun iskä. Ja rottapaisti on parasta, mitä se tietää.

Mitä ne nyt vilkuilevat toisiaan? Mikke on ihan hyvä iskä. Sille mä voin kertoa kaikki koulussa tulleet pahat mielet. Tai kun on kokonaan ikävä. Se lojuu lämpimänä kainalossa ja hyrisee. Joskus se nuolee poskea. En mä olisi halunnut kertoa niille, mutta kun ope oli kumartunut lähelle ja haissut vihaiselta ja sanonut, että jokaisen täytyy piirtää. Isät tulevat iloisiksi.

– Olisit sinä voinut kauniinkin kortin tehdä, vaikkei isä kotona asukaan. Ainahan sen voi lähettää.

– Mutta, kun mulla ei ole isää.

Tuleekohan siitä joku rangaistus? Kirjoitettava sata kertaa, että minulla ei ole isää. Tai piirrettävä pakosti kukkakortti jollekin, jota ei ole?

– Tietääkö äiti?

– Senkö, että mulla ei ole isää?

– Ei, vaan että luulet Mikkeä isäksi.

– En mä ole kertonut.

– Mikset?

– Sille voisi tulla taas paha mieli. Niin kuin silloin, kun mä kysyin, missä mun iskä on.

Ennen mä ajattelin, että kuramoottori on noista kaikkein järkevin, mutta nyt se halusi tietää, onko mulla muita sukulaisia, veljiä tai siskoja, joista äiti ei tiedä. En mä osannut vastata. Mä en edes ymmärtänyt, mitä se kysyi.

Mä en muutenkaan aina ymmärrä kaikkea. Koulussa huusivat muslimiksi. Sanoin, etten ole. Sitten ne oikeat muslimit huusivat vääräuskoiseksi siaksi. Hakkasivat, kun olin arvoton. Välitunnin valvoja sanoi, ettei minua voinut koko ajan suojella, kääntyi ja unohti. Ope sanoi häiriköksi, käski käytävään, rehtorin luokse, terveydenhoitajan luokse, kuraattorin luokse. Aina neuvottelujen jälkeen äiti itki. Pyysi olemaan kunnolla.

Äiti sai taas kutsun kansliaan. Tuli kotiin ja itki. Sanoi, että mun täytyi mennä tutkittavaksi. Huokasi ja katsoi Mikkeen vähän omituisesti. Silitti sen selkää ja lusikoi kuppiin wiskasia.

Keskuksessa on kumma haju: niin kuin hapan ja pieru. Ne käyvät sanomassa hyvätpäivät ja tervetulot ja sitten säännöt ja sänkypaikan. Kyselevät, miksi arvelen asuvani nyt siellä. Niitä melkein naurattaa, kun sanon, että iskän takia, kun en piirtänyt korttia oikein. Yksi pistää kätensä harteilleni ja sanoo, että täällä ei ole pakko piirtää. Voi tulla hyvätkin oltavat.