tiistai 24. huhtikuuta 2012
Kevään kurssien kirjoituksia
Ahti Taskinen ja Saara Nurmi opiskelivat Oulunkylän Tarinapajassa, jossa kirjoitettiin keväästä. Helena Soisalon ja Helena Kanervan tekstit ovat syntyneet Pohjois-Haagan Tarinapajassa. Tarinapajoissa kirjoitetaan sekä fiktiivisesti että faktoihin perustuen oman elämän muistoista. Tekstit ovat jossain määrin fiktiivisiä - jokaisen muistot ovat jälkikäteen tehtyjä tulkintoja eletystä ja koetusta.
Ahti Taskinen, Kevään kohínaa
Kevään kohinaa
Ylänaapurin Leena vilkuilee meille päin ja jatkaa sitten pienen ojan kaivamista. Hakkaa lapiolla jäiseen maahan. Viimeinen isku päästää patoutuneen veden syöksymään rinnettä alas meidän etupihalle. Äiti raottaa keittiön ikkunaa ja huutaa Leenan sisälle. Vesi kerääntyy ensin lammikoksi, sitten se leviää lonkeroina eri suuntiin, etsii purkautumistietä.
Ohjaan lapiolla vettä kulkemaan alanaapurin pihalle. Aurinko lämmittää poskea. Tikka kolistelee katulampun kupua. Riisun paidan ja istun penkille seuraamaan veden virtaamista. Poimin sen tieltä risuja ja lehtiä jääkylmästä vedestä.
Alanaapurin Pekka kuokkii omalla pihallaan uomalle jatkoa ja vesi suuntaa kulkunsa seuraavalle pihalle. Siellä asuu Heino, poliisi, joka ei nyt ole paikalla. Vesi virtaa alavaa pihaa myöten Salmisen pihalle, jossa Taisto auttaa sitä jatkamaan alempana luikertelevalle Pirkkolan purolle.
Kiistat jokakeväisestä juoksutuksesta on jo kauan sitten käyty aikuisten kesken ja päädytty siihen, ettei luonnolle mahda mitään. Mitä pikemmin vesi valuu rinnettä alas, sen parempi, todetaan yhteisesti, vaikka alemmasta naapurista tuntuu kuin likaviemärin pää olisi avattu hänen pihansa yläpuolella. Antaa vahingon kiertää, tuumaa isä asiaan.
Pekan ja Taiston kanssa menemme loikkimaan vaivoin uomaansa mahtuvan puron ylitse. Vesi roiskuu saappaiden varsista sisään ja sukat kastuvat. Ohjailemme seipäillä ylävirralta kulkeutuvia jäälauttoja rantakiviä vasten murskautumaan.
- Voitais rakentaa lautta, Pekka ehdottaa.
- Ei se mahdu sillan ali, putki on liian ahdas, sanon.
- Tukitaan putki, saadaan järvi, Taisto huudahtaa.
Ryhdymme oitis poimimaan risuja ja havuja, Taisto tuo laudanpätkiä, Pekka kantaa kivenmurikoita ja minä ohjailen jäitä putken tukkeeksi. Pirjontien ali menevä putki on toista metriä halkaisijaltaan, mutta pian veden pinta alkaa nousta. Heitämme sillalta vielä kiviä tulpan tiivistämiseksi ja sitten lähdemme lähimetsään etsimään parrunpätkiä lauttaa varten.
Yöllä pakkanen on jäädyttänyt putken täysin umpeen ja aamulla vesi virtaa jo Pirjontien yli. Vesiallasta reunustaa Purotie ja Papinmäentie. Tekojärvi on parisataa metriä pitkä ja paikoin yli viisi metriä syvä. Salmisen kellarissa on metrin verran vettä. Taiston kolmivuotias pikkuveli on kadonnut.
Poliisiauto on pysäköinyt tielle poikittain, jotta kukaan ei pääse sillan yli. Ihmiset ovat vihaisia kun joutuvat kauppaan mennessään kiertämään Papinmäentien kautta. Jäälauttoja ja roskia kelluu tekojärven pinnalla. Unohdamme lauttapuut metsään ja ujuttaudumme ihmisten sekaan ihmettelemään kevään nostattamaa tulvaa.
Kaupungin puhtaanapitolaitoksen kuorma-auto tulee paikalle. Miehet ryhtyvät pitkillä seipäillä sorkkimaan tukkeumaa. Paine voi purkaa sen milloin vaan, joku tuumaa tai sitten vesi vie koko sillan mennessään. Tää on rakennettu tonnien painoisista kivenmurikoista, ei se järin helposti murene, toinen vastaa.
Poliisi karkottaa ihmiset kauemmaksi. Miehet miettivät sukeltajan tilaamista patoa purkamaan, mutta toteavat, että jos tien alle tukkeutunut putki äkillisesti avautuu, niin se imaisee kaiken valtavana pyörteenä sisäänsä ennen kuin pärskii sen alajuoksulla ulos.
Lopulta yksi kaupungin mies ryömii putken toisesta päästä työntämään seipäällä dynamiittipötkön tukkeuman kylkeen. Vettä lorisee jo padon läpi, hikeä tippuva mies kiirehtii mäennyppylälle, isojen kuusenrunkojen taakse. Terävä talojen seinistä kaikuna kertautuva räjähdys lukitsee katsojien korvat ja tukkeuma purskahtaa putken päästä kuin sarja jättimäisiä korkkeja. Altaan pintaan syntyy örähtelevä imukierre, joka hörppää vettä putkeen. Sillan jälkeinen tyhjä puronuoma täyttyy valtaisalla kohinalla. Järven pinta taas alkaa laskeutua.
Kansa lähtee kotiinsa, me jäämme vielä seuraamaan näytelmää, joka pian muuttuu tragediaksi. Kaupungin miehet kokoavat kamppeitaan ja poliisiauton pilli vingahtaa sen suunnatessa kohti Elantoa ja sieltä keskustaan. Auringon laskiessa veden pinnalla kelluu virtaa alaspäin hiljalleen lapsen sinertävä ruumis.
Ahti Taskinen
Ylänaapurin Leena vilkuilee meille päin ja jatkaa sitten pienen ojan kaivamista. Hakkaa lapiolla jäiseen maahan. Viimeinen isku päästää patoutuneen veden syöksymään rinnettä alas meidän etupihalle. Äiti raottaa keittiön ikkunaa ja huutaa Leenan sisälle. Vesi kerääntyy ensin lammikoksi, sitten se leviää lonkeroina eri suuntiin, etsii purkautumistietä.
Ohjaan lapiolla vettä kulkemaan alanaapurin pihalle. Aurinko lämmittää poskea. Tikka kolistelee katulampun kupua. Riisun paidan ja istun penkille seuraamaan veden virtaamista. Poimin sen tieltä risuja ja lehtiä jääkylmästä vedestä.
Alanaapurin Pekka kuokkii omalla pihallaan uomalle jatkoa ja vesi suuntaa kulkunsa seuraavalle pihalle. Siellä asuu Heino, poliisi, joka ei nyt ole paikalla. Vesi virtaa alavaa pihaa myöten Salmisen pihalle, jossa Taisto auttaa sitä jatkamaan alempana luikertelevalle Pirkkolan purolle.
Kiistat jokakeväisestä juoksutuksesta on jo kauan sitten käyty aikuisten kesken ja päädytty siihen, ettei luonnolle mahda mitään. Mitä pikemmin vesi valuu rinnettä alas, sen parempi, todetaan yhteisesti, vaikka alemmasta naapurista tuntuu kuin likaviemärin pää olisi avattu hänen pihansa yläpuolella. Antaa vahingon kiertää, tuumaa isä asiaan.
Pekan ja Taiston kanssa menemme loikkimaan vaivoin uomaansa mahtuvan puron ylitse. Vesi roiskuu saappaiden varsista sisään ja sukat kastuvat. Ohjailemme seipäillä ylävirralta kulkeutuvia jäälauttoja rantakiviä vasten murskautumaan.
- Voitais rakentaa lautta, Pekka ehdottaa.
- Ei se mahdu sillan ali, putki on liian ahdas, sanon.
- Tukitaan putki, saadaan järvi, Taisto huudahtaa.
Ryhdymme oitis poimimaan risuja ja havuja, Taisto tuo laudanpätkiä, Pekka kantaa kivenmurikoita ja minä ohjailen jäitä putken tukkeeksi. Pirjontien ali menevä putki on toista metriä halkaisijaltaan, mutta pian veden pinta alkaa nousta. Heitämme sillalta vielä kiviä tulpan tiivistämiseksi ja sitten lähdemme lähimetsään etsimään parrunpätkiä lauttaa varten.
Yöllä pakkanen on jäädyttänyt putken täysin umpeen ja aamulla vesi virtaa jo Pirjontien yli. Vesiallasta reunustaa Purotie ja Papinmäentie. Tekojärvi on parisataa metriä pitkä ja paikoin yli viisi metriä syvä. Salmisen kellarissa on metrin verran vettä. Taiston kolmivuotias pikkuveli on kadonnut.
Poliisiauto on pysäköinyt tielle poikittain, jotta kukaan ei pääse sillan yli. Ihmiset ovat vihaisia kun joutuvat kauppaan mennessään kiertämään Papinmäentien kautta. Jäälauttoja ja roskia kelluu tekojärven pinnalla. Unohdamme lauttapuut metsään ja ujuttaudumme ihmisten sekaan ihmettelemään kevään nostattamaa tulvaa.
Kaupungin puhtaanapitolaitoksen kuorma-auto tulee paikalle. Miehet ryhtyvät pitkillä seipäillä sorkkimaan tukkeumaa. Paine voi purkaa sen milloin vaan, joku tuumaa tai sitten vesi vie koko sillan mennessään. Tää on rakennettu tonnien painoisista kivenmurikoista, ei se järin helposti murene, toinen vastaa.
Poliisi karkottaa ihmiset kauemmaksi. Miehet miettivät sukeltajan tilaamista patoa purkamaan, mutta toteavat, että jos tien alle tukkeutunut putki äkillisesti avautuu, niin se imaisee kaiken valtavana pyörteenä sisäänsä ennen kuin pärskii sen alajuoksulla ulos.
Lopulta yksi kaupungin mies ryömii putken toisesta päästä työntämään seipäällä dynamiittipötkön tukkeuman kylkeen. Vettä lorisee jo padon läpi, hikeä tippuva mies kiirehtii mäennyppylälle, isojen kuusenrunkojen taakse. Terävä talojen seinistä kaikuna kertautuva räjähdys lukitsee katsojien korvat ja tukkeuma purskahtaa putken päästä kuin sarja jättimäisiä korkkeja. Altaan pintaan syntyy örähtelevä imukierre, joka hörppää vettä putkeen. Sillan jälkeinen tyhjä puronuoma täyttyy valtaisalla kohinalla. Järven pinta taas alkaa laskeutua.
Kansa lähtee kotiinsa, me jäämme vielä seuraamaan näytelmää, joka pian muuttuu tragediaksi. Kaupungin miehet kokoavat kamppeitaan ja poliisiauton pilli vingahtaa sen suunnatessa kohti Elantoa ja sieltä keskustaan. Auringon laskiessa veden pinnalla kelluu virtaa alaspäin hiljalleen lapsen sinertävä ruumis.
Ahti Taskinen
Saara Nurmi, Kevät on
Kevät on
Kevät on sulavan lumen tuoksu,
se on päätä takova valo
ja odotusta.
Kevät on oikukas,
se ottaa kaksi askelta eteen, yhden taakse
ja odotusta.
Kevät on uuden alku,
leskenlehti ja nurmikon krookus,
ja odotusta.
Kevät on valuva nenä
keuhkoihin pistävä hiekka,
silmiä kirvelevä siitepöly
ja odotusta.
Kevät on reviirien valtaus,
talitintti maalaiskuulla,
peipponen puolikuuta, mustarastaan laulu
ja odotusta.
Kevät on elämää,
se odottaa kesää,
milloin se uskaltaa alkaa
ja odotusta.
Saara Nurmi
Kevät on sulavan lumen tuoksu,
se on päätä takova valo
ja odotusta.
Kevät on oikukas,
se ottaa kaksi askelta eteen, yhden taakse
ja odotusta.
Kevät on uuden alku,
leskenlehti ja nurmikon krookus,
ja odotusta.
Kevät on valuva nenä
keuhkoihin pistävä hiekka,
silmiä kirvelevä siitepöly
ja odotusta.
Kevät on reviirien valtaus,
talitintti maalaiskuulla,
peipponen puolikuuta, mustarastaan laulu
ja odotusta.
Kevät on elämää,
se odottaa kesää,
milloin se uskaltaa alkaa
ja odotusta.
Saara Nurmi
Helena Soisalo, Kevätjuhlat
KEVÄTJUHLAT
”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.....” kajahti yhtä mahtipontisesti ja yhtä sydänjuuria säväyttävästi kuin hyvin monina aikaisempina kevätjuhlapäivinä. Tämä on kuitenkin täysin erilainen kevätjuhla kuin aikaisemmat. Pakahduttava tunne rinnassa . En saa kyyneleitäni pidätettyä. Ne vierivät pitkin poskiani.
Ajattelen: Eihän minun täällä pitänyt olla. Olen ihan väärässä koulussa, väärässä juhlassa. Minulla on kuitenkin juuri ostettu juhlapuku päällä, minkä olen sisareni kanssa yhdessä ostanut. Minulla on vaaleansininen ja sisarellani vaaleankeltainen sen kevään trendijakkuhousupuku päällä. Jalassa on myös uudet korko juhlakengät, jotka tuntuvat epämiellyttäviltä, vähän puristavat.
Olen itseeni pettyneenä, ontto tunne olossani sisareni ylioppilasjuhlissa juhlayleisönä vähän taempana. Tuoksuvat tummanpunaiset sisarelleni ojennettavat ruusut, joita nuuskutan, ovat sylissäni, ylioppilasjuhlapuku päällä, lakki vain puuttuu päästäni. Uusi ylioppilaslakkini jäi kotiin odottamaan omia juhliani. Minun pitäisi olla iloinen sisareni puolesta. Yritän ollakin sitä. Olen väärässä paikassa, väärään aikaan. Minunhan piti olla omassa koulussani omissa ylioppilaskevätjuhlissani.
Ajatukseni harhailevat ”non-stoppina ” opiskeluni eri aikakausissa: Olin koko Suomen historian suurinta ikäluokkaa. Meitä samanikäisiä oli niin valtavasti. Oli tunku joka paikkaan ja opiskelupaikoista puute. Kotipaikkakunnalla ei ollut vielä keskikoulua, eikä lukiota. Jos halusi näihin jatkokouluihin, piti hakea vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan.
Olin 13-vuotias,kun isoveljeni tuli lähikankaalle kertomaan, että olin päässyt keskikouluun. Olin sisaruksieni ja isäni kanssa puolukoita poimimassa. Me poimittiin yleensä yhdessä koko vuoden mitä erilaisimmat marjat. Olin niin innostunut ja tohkeissani veljeni uutisesta, että marjaämpärinikin unohtui metsään. Kun tuli niin kiire kotiin äidin luo suunnittelemaan vieraalle paikkakunnalle menoa. Siitä tulikin pitkä, 8 vuoden turvattomuuden,” kivinen” taival.
Viikot asuin vieraalla paikkakunnalla ja sunnuntaiksi menin kotiin pyykinpesuun. Elämä oli yhtä reissaamista kotipaikkakunnalta koulupaikkakunnalle ja takaisin. Tunne oli kuin ”ei olisi mistään kotoisin”. Märät pyykit repussa ja voileivät, rieskaa viikoksi ( tosin ne olivat jo loppuviikosta homeessa ) ja takaisin koulupaikkakunnalle. Silloin oltiin myös lauantaisin koulussa. Me vieraspaikkakuntalaiset olimme kuin ” huutolaislapsia ”, niin opettajat suhtautuivat meihin. Se oli rankkaa nuoruuden, turvattomuuden aikaa. Meitä sorsittiin ja meille annettiin edellytyksiämme huonompia numeroita. Opettajat olivat meille pahimpia koulukiusaajia. Pelkäsin heitä niin, että välillä tuntui, ettei koulunkäynnistä tahdo tulla mitään. Miesopettajat olivat sodassa vammautuneita, entisiä armeijan ”kapiaisia”. Kaikki naisopettajat olivat myös sodan uhreja. Niin kuin perheenikin isä kaksi sotaa käyneenä, eturintamassa taistelleena, jatkosodassa haavoittunut sotainvalidi.
Entinen kapteeni ,perheetön, iso, möhömahainen Kallu opetti ruotsia. Hänen opetusmetodinsa olivat suoraa armeijan ” simputusmeininkiä”. Kun hän kuulusteli läksyjä, jos ei tullut heti vastaus, kuin ” apteekin hyllyltä”, hän sai suorastaan raivokohtauksen. Hän huusi: ”Lepäämään, lepämään ! ( tarkoitti siis istumaan ) Hypätkääs kaivoon ! Eihän tämä äijä tiedä mitään! ” Hän säesti mylvintäänsä vielä siten, että läiskytti kirjaa oppilaan nenän edessä pulpettiin. Välillä hän teki tätä niin voimakkaasti, että kirjasta lehdet irtosivat ja lensivät pitkin lattiaa. Välillä kävi niin, että vaikka oli kuinka hyvin lukenut läksynsä, pelko kadotti tiedon päästä. Tällä karjumis-mylvimis-pelottelumetodillaan hän sai oppilaat lukemaan läksynsä. Hänelle oli varmaan kunnia-asia, kun joka vuosi hänen aineessaan tuli ennätysmäärä älliä. Heti kun hän lähti pois eläkkeelle koulusta, tuli ensimmäiset reput ruotsinkielessä siihen kouluun.
Kuulen kaukaa välillä laulua: ” Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö.......” Hätkähdän: Olen edelleen väärässä koulussa ja väärissä juhlissa. Ajatukseni kuitenkin karkaa omille teilleen.
Toinen entinen, perheetön, armeijan herra oli matikan opettaja Kaskela. Hänellä oli myös hermostumiskynnys hyvin matala. Kun hän hermostui ja alkoi huutaa, hänen ohimossaan olevassa montussa alkoi moinen syke pomppia, ikään kuin sieltä lentäisi jotakin ulos. Kerrottiin, että sodassa luoti oli lävistänyt ohimon, aivot sellaisesta kohtaa, ettei hän ihan menehtynyt vammoihinsa. Vamma oli jättänyt ison kolon hänen ohimoonsa ja hänen psyykeensä. Pelkäsin häntä niin paljon, etten mennyt pitkää matematiikkaa lukemaan, koska hän oli sen opettaja.
Iltaisin Kallu ja Kaskela , miespari, kalossikengät jalassa, kävelykeppi kädessä mittelivät kylän raittia ts. olivat iltakävelyllä. Kannatti kiertää heidät kaukaa, kun näki heidät, jotta välttyi seuraavan oppitunnin moraalisaarnalta. Heidän mielestään, silloin kun he olivat vielä liikenteessä, oppilaiden olisi pitänyt olla jo nukkumassa. He saattoivat huutaa oppitunnilla : ”Illat ja yöt on sitä varten, että nukutaan. Eikä luuhata kylällä !”
Luin pitkän saksan kielen. Opettaja oli saksalainen ” Gyntö”. Sanottiin, että hän oli entinen ” natsi ”. Hän oli koulun rehtorin, ”noita-akan” kanssa naimisissa. Kun hän natisevilla, koko kouluajan samoilla kiiltävillä, lankatuilla kengillään marssi luokan edessä edestakaisin, karjahdellen ja kirjaa heilutellen kuulusteli läksyjä koko luokalta ja myös minulta, hän saattoi sanoa minulle: "Schöne Helena"(kaunis Helena). Olin omasta mielestäni ihan tavallisen näköinen, tosin tytöistä luokkani pisin. Olin hyvin sporttinen, kilot kohdallaan varressani. Pitkä tukka hulmuten ikuinen nälkä suonissa kurnien juoksin, pelasin koulun eri pallopelijoukkueissa, mikä olikin pelastukseni, jos jouduin kiusatuksi. Samoin kävin koulun kuorossa laulamassa, pahan olon aina ”huutamassa” ulos. Koin ”Gyntön ” sanomiset hyvin kiusallisina, lähes kiusaamisena siinä herkässä naiseksi puhkeamisen iässä.
Inka, suomen kielen opettaja oli Viipurista, josta oli sodan aikana lähtenyt perheineen evakkoon Suomeen. Hyvin usein hänen puheensa oppitunnilla jostain syystä palasi aina sota-aikaan. Muistellessaan, kuinka hänen kotinsa jäi rajan taakse ja kuinka paljon sota sai tuhoa, hän aina purskahti itkemään. Tiesin, että sen tunnin ” fiilinki” ja oppimisasiat olivat aina mennyttä. En silloin ymmärtänyt tätä ollenkaan. Vuosia jälkeenpäin tästä kyllä ymmärrys löytyi.
Näen, että sisareni istuu vaaleankeltaisessa housujakkupuvussaan juhlasalin etupenkillä kymmenien muiden ylioppilaskokelaiden kanssa. Hän nousee seisomaan, kun hänen arvostelunsa luetaan ja hän hakee todistuksensa. Sitten kaikki ylioppilaat nousevat seisomaan ja rehtori kuuluttaa: Julistan teidät ylioppilaaksi. Sisareni painaa uuden ylioppilaslakkinsa päähän. Kuinka hän onkaan kaunis! Kaikki uudet ylioppilaat painavat päähänsä vitivalkoiset ylioppilaslakkinsa. Voi, kuinka he kaikki ovat hienoissa juhlapuvuissaan ja valkoisuuttaan hohtavassa uudessa ylioppilaslakissaan kauniita ! Voi tätä juhlan tunnetta, satojen ruusujen tuoksua ja väriloistoa. Voi tätä huumaa.
Halaan vilpittömästi onnitteluiksi rakasta sisartani. Iloitsen hänen ylioppilaaksi tuloaan, enkä halua pilata hänen juhlaansa omalla epäonnistumisellani. Enkä kerro, mikä tunnemylläkkä sisälläni on. Kyyneleeni olivatkin hänelle nyt ilon kyyneleitä.
Tiedän, että minä en saa koskaan kokea henkilökohtaisesti tätä tunnetta, tätä juhlan huumaa, en luokkakavereideni kanssa vietettyä yhteistä ylioppilasjuhlaa, en tätä ruusujen tuoksua ja paljoutta, en ” kesälaitumille lähdön” vapauden tunnetta. Nyt sattuu rintaan, sattuu sydänjuuria myöten. Pakahdun tähän raastavaan tunteeseen. Toisaalta on niin ” tyhjä olo” ! Olinko minä niin huono ? Tässäkö tämä vuositolkulla uurastamisen palkka ? Voi tätä pettymyksen tunnetta! Voi tätä tiedostamatonta ” kateuden möykkyä ” rinnassani! En mennyt omaan kouluuni, omien luokkakavereideni ylioppilaskevätjuhlaan. Omassa koulussani minä, onneton, olin reputtanut yhdessä aineessa, jossa olin ollut hyvä aikaisemmin. Pelkäsin ja jännitin, opettajien kiusaamana, niin paljon, että sairastuin. Olin sairas ylioppilaskirjoituksissani ja tulos oli sen mukainen. En läpäissyt kurssia. Vuotta nuorempi sisareni pääsi ylioppilaaksi toisessa koulussa, jonka juhlissa olin nyt fyysisesti läsnä, mutta ajatukseni ja tunteeni harhailivat jossakin muualla.
Helena Soisalo
”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.....” kajahti yhtä mahtipontisesti ja yhtä sydänjuuria säväyttävästi kuin hyvin monina aikaisempina kevätjuhlapäivinä. Tämä on kuitenkin täysin erilainen kevätjuhla kuin aikaisemmat. Pakahduttava tunne rinnassa . En saa kyyneleitäni pidätettyä. Ne vierivät pitkin poskiani.
Ajattelen: Eihän minun täällä pitänyt olla. Olen ihan väärässä koulussa, väärässä juhlassa. Minulla on kuitenkin juuri ostettu juhlapuku päällä, minkä olen sisareni kanssa yhdessä ostanut. Minulla on vaaleansininen ja sisarellani vaaleankeltainen sen kevään trendijakkuhousupuku päällä. Jalassa on myös uudet korko juhlakengät, jotka tuntuvat epämiellyttäviltä, vähän puristavat.
Olen itseeni pettyneenä, ontto tunne olossani sisareni ylioppilasjuhlissa juhlayleisönä vähän taempana. Tuoksuvat tummanpunaiset sisarelleni ojennettavat ruusut, joita nuuskutan, ovat sylissäni, ylioppilasjuhlapuku päällä, lakki vain puuttuu päästäni. Uusi ylioppilaslakkini jäi kotiin odottamaan omia juhliani. Minun pitäisi olla iloinen sisareni puolesta. Yritän ollakin sitä. Olen väärässä paikassa, väärään aikaan. Minunhan piti olla omassa koulussani omissa ylioppilaskevätjuhlissani.
Ajatukseni harhailevat ”non-stoppina ” opiskeluni eri aikakausissa: Olin koko Suomen historian suurinta ikäluokkaa. Meitä samanikäisiä oli niin valtavasti. Oli tunku joka paikkaan ja opiskelupaikoista puute. Kotipaikkakunnalla ei ollut vielä keskikoulua, eikä lukiota. Jos halusi näihin jatkokouluihin, piti hakea vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan.
Olin 13-vuotias,kun isoveljeni tuli lähikankaalle kertomaan, että olin päässyt keskikouluun. Olin sisaruksieni ja isäni kanssa puolukoita poimimassa. Me poimittiin yleensä yhdessä koko vuoden mitä erilaisimmat marjat. Olin niin innostunut ja tohkeissani veljeni uutisesta, että marjaämpärinikin unohtui metsään. Kun tuli niin kiire kotiin äidin luo suunnittelemaan vieraalle paikkakunnalle menoa. Siitä tulikin pitkä, 8 vuoden turvattomuuden,” kivinen” taival.
Viikot asuin vieraalla paikkakunnalla ja sunnuntaiksi menin kotiin pyykinpesuun. Elämä oli yhtä reissaamista kotipaikkakunnalta koulupaikkakunnalle ja takaisin. Tunne oli kuin ”ei olisi mistään kotoisin”. Märät pyykit repussa ja voileivät, rieskaa viikoksi ( tosin ne olivat jo loppuviikosta homeessa ) ja takaisin koulupaikkakunnalle. Silloin oltiin myös lauantaisin koulussa. Me vieraspaikkakuntalaiset olimme kuin ” huutolaislapsia ”, niin opettajat suhtautuivat meihin. Se oli rankkaa nuoruuden, turvattomuuden aikaa. Meitä sorsittiin ja meille annettiin edellytyksiämme huonompia numeroita. Opettajat olivat meille pahimpia koulukiusaajia. Pelkäsin heitä niin, että välillä tuntui, ettei koulunkäynnistä tahdo tulla mitään. Miesopettajat olivat sodassa vammautuneita, entisiä armeijan ”kapiaisia”. Kaikki naisopettajat olivat myös sodan uhreja. Niin kuin perheenikin isä kaksi sotaa käyneenä, eturintamassa taistelleena, jatkosodassa haavoittunut sotainvalidi.
Entinen kapteeni ,perheetön, iso, möhömahainen Kallu opetti ruotsia. Hänen opetusmetodinsa olivat suoraa armeijan ” simputusmeininkiä”. Kun hän kuulusteli läksyjä, jos ei tullut heti vastaus, kuin ” apteekin hyllyltä”, hän sai suorastaan raivokohtauksen. Hän huusi: ”Lepäämään, lepämään ! ( tarkoitti siis istumaan ) Hypätkääs kaivoon ! Eihän tämä äijä tiedä mitään! ” Hän säesti mylvintäänsä vielä siten, että läiskytti kirjaa oppilaan nenän edessä pulpettiin. Välillä hän teki tätä niin voimakkaasti, että kirjasta lehdet irtosivat ja lensivät pitkin lattiaa. Välillä kävi niin, että vaikka oli kuinka hyvin lukenut läksynsä, pelko kadotti tiedon päästä. Tällä karjumis-mylvimis-pelottelumetodillaan hän sai oppilaat lukemaan läksynsä. Hänelle oli varmaan kunnia-asia, kun joka vuosi hänen aineessaan tuli ennätysmäärä älliä. Heti kun hän lähti pois eläkkeelle koulusta, tuli ensimmäiset reput ruotsinkielessä siihen kouluun.
Kuulen kaukaa välillä laulua: ” Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö.......” Hätkähdän: Olen edelleen väärässä koulussa ja väärissä juhlissa. Ajatukseni kuitenkin karkaa omille teilleen.
Toinen entinen, perheetön, armeijan herra oli matikan opettaja Kaskela. Hänellä oli myös hermostumiskynnys hyvin matala. Kun hän hermostui ja alkoi huutaa, hänen ohimossaan olevassa montussa alkoi moinen syke pomppia, ikään kuin sieltä lentäisi jotakin ulos. Kerrottiin, että sodassa luoti oli lävistänyt ohimon, aivot sellaisesta kohtaa, ettei hän ihan menehtynyt vammoihinsa. Vamma oli jättänyt ison kolon hänen ohimoonsa ja hänen psyykeensä. Pelkäsin häntä niin paljon, etten mennyt pitkää matematiikkaa lukemaan, koska hän oli sen opettaja.
Iltaisin Kallu ja Kaskela , miespari, kalossikengät jalassa, kävelykeppi kädessä mittelivät kylän raittia ts. olivat iltakävelyllä. Kannatti kiertää heidät kaukaa, kun näki heidät, jotta välttyi seuraavan oppitunnin moraalisaarnalta. Heidän mielestään, silloin kun he olivat vielä liikenteessä, oppilaiden olisi pitänyt olla jo nukkumassa. He saattoivat huutaa oppitunnilla : ”Illat ja yöt on sitä varten, että nukutaan. Eikä luuhata kylällä !”
Luin pitkän saksan kielen. Opettaja oli saksalainen ” Gyntö”. Sanottiin, että hän oli entinen ” natsi ”. Hän oli koulun rehtorin, ”noita-akan” kanssa naimisissa. Kun hän natisevilla, koko kouluajan samoilla kiiltävillä, lankatuilla kengillään marssi luokan edessä edestakaisin, karjahdellen ja kirjaa heilutellen kuulusteli läksyjä koko luokalta ja myös minulta, hän saattoi sanoa minulle: "Schöne Helena"(kaunis Helena). Olin omasta mielestäni ihan tavallisen näköinen, tosin tytöistä luokkani pisin. Olin hyvin sporttinen, kilot kohdallaan varressani. Pitkä tukka hulmuten ikuinen nälkä suonissa kurnien juoksin, pelasin koulun eri pallopelijoukkueissa, mikä olikin pelastukseni, jos jouduin kiusatuksi. Samoin kävin koulun kuorossa laulamassa, pahan olon aina ”huutamassa” ulos. Koin ”Gyntön ” sanomiset hyvin kiusallisina, lähes kiusaamisena siinä herkässä naiseksi puhkeamisen iässä.
Inka, suomen kielen opettaja oli Viipurista, josta oli sodan aikana lähtenyt perheineen evakkoon Suomeen. Hyvin usein hänen puheensa oppitunnilla jostain syystä palasi aina sota-aikaan. Muistellessaan, kuinka hänen kotinsa jäi rajan taakse ja kuinka paljon sota sai tuhoa, hän aina purskahti itkemään. Tiesin, että sen tunnin ” fiilinki” ja oppimisasiat olivat aina mennyttä. En silloin ymmärtänyt tätä ollenkaan. Vuosia jälkeenpäin tästä kyllä ymmärrys löytyi.
Näen, että sisareni istuu vaaleankeltaisessa housujakkupuvussaan juhlasalin etupenkillä kymmenien muiden ylioppilaskokelaiden kanssa. Hän nousee seisomaan, kun hänen arvostelunsa luetaan ja hän hakee todistuksensa. Sitten kaikki ylioppilaat nousevat seisomaan ja rehtori kuuluttaa: Julistan teidät ylioppilaaksi. Sisareni painaa uuden ylioppilaslakkinsa päähän. Kuinka hän onkaan kaunis! Kaikki uudet ylioppilaat painavat päähänsä vitivalkoiset ylioppilaslakkinsa. Voi, kuinka he kaikki ovat hienoissa juhlapuvuissaan ja valkoisuuttaan hohtavassa uudessa ylioppilaslakissaan kauniita ! Voi tätä juhlan tunnetta, satojen ruusujen tuoksua ja väriloistoa. Voi tätä huumaa.
Halaan vilpittömästi onnitteluiksi rakasta sisartani. Iloitsen hänen ylioppilaaksi tuloaan, enkä halua pilata hänen juhlaansa omalla epäonnistumisellani. Enkä kerro, mikä tunnemylläkkä sisälläni on. Kyyneleeni olivatkin hänelle nyt ilon kyyneleitä.
Tiedän, että minä en saa koskaan kokea henkilökohtaisesti tätä tunnetta, tätä juhlan huumaa, en luokkakavereideni kanssa vietettyä yhteistä ylioppilasjuhlaa, en tätä ruusujen tuoksua ja paljoutta, en ” kesälaitumille lähdön” vapauden tunnetta. Nyt sattuu rintaan, sattuu sydänjuuria myöten. Pakahdun tähän raastavaan tunteeseen. Toisaalta on niin ” tyhjä olo” ! Olinko minä niin huono ? Tässäkö tämä vuositolkulla uurastamisen palkka ? Voi tätä pettymyksen tunnetta! Voi tätä tiedostamatonta ” kateuden möykkyä ” rinnassani! En mennyt omaan kouluuni, omien luokkakavereideni ylioppilaskevätjuhlaan. Omassa koulussani minä, onneton, olin reputtanut yhdessä aineessa, jossa olin ollut hyvä aikaisemmin. Pelkäsin ja jännitin, opettajien kiusaamana, niin paljon, että sairastuin. Olin sairas ylioppilaskirjoituksissani ja tulos oli sen mukainen. En läpäissyt kurssia. Vuotta nuorempi sisareni pääsi ylioppilaaksi toisessa koulussa, jonka juhlissa olin nyt fyysisesti läsnä, mutta ajatukseni ja tunteeni harhailivat jossakin muualla.
Helena Soisalo
Helena Kanerva, Dialogi
Dialogi
Puristan pientä ranteeseen kiinnitettyä iltalaukkua käteeni, kun raivaan tietäni ihmisten välistä tanssisaliin ja suuntaan kohti baaritiskiä. Ilta on jo pitkällä. Työpaikan illanvietto oli venynyt, hauskaa oli ollut ja siitä innostuneena minäkin lähdin jatkoille. Osa oli tullut jo aiemmin ja näinkin heitä tanssilattialla. Orkesteri oli näköjään juuri tauolla ja levyt soivat. Se ei näyttänyt tahtia haittaavan, lattia oli täynnä iloisia tanssivia pareja.
Ujuttaudun baaritiskiin nojaavien ihmisten keskellä ja tähyilen baarimikkoa tehdäkseni tilauksen. Taidan kevyesti tönäistä vieressäni seisovaa, koska hän kääntyy ja jää tuijottamaan minua. Katson velvollisuudekseni pyytää anteeksi ja vierustoveriini kääntyen sanon hymyillen ”Sorry”. Katseeni kohtaa sinivihreät tarkkaavaiset silmät, joiden ympärillä näen naurunryppyjä, jotka kielivät huumorintajusta, pilkkeestä silmäkulmassa. Mies vaikuttaa leppoisalta, ei lainkaan vihaiselta.
”Eipä tässä kuinkaan käynyt. Saanko tarjota neidille drinkin?”
”Mikä ettei, kiitos mielellään.”
”Mitä haluaisit juoda?”
”Tuoremehun.”
”Hei, tämä on A-luokan ravintola! Etkö keksi mitään parempaa?” hän huudahtaa.
Mietin hetken ja vastaan ”No siinä tapauksessa lasi samppanjaa maistuisi kyllä hyvin.”
Hymyilen vähän keimailevasti. Tämähän sujuu, ei tarvitse taaskaan itse maksaa, ajattelen. Mies tilaa kaksi lasillista oikeaa samppanjaa, ei mitään kuohuviiniä.
”Hmm, tämähän on upeata, kiitos! Samppanja on juhlajuoma. Mitä juhlisimme?” kysyn. ”Miten olisi tämän hetken ainutlaatuisuutta? Tässä hetkessähän on kaikki, elämä täydellisenä. Miksi murehtia eilistä tai kantaa huolta huomisesta. Tartu hetkeen, sanotaan.” Tämän hän sanoo hiljaa, rauhallisesti, vakavana ja katsoo minua syvälle silmiin. ”Tämän hetken ainutlaatuisuudelle!” vastaan, minäkin vakavana. Kilistämme ja juomme maljat yhteiselle hetkellemme.
”Sinähän taidat olla oikea filosofi, keskiyöllä ravintolassa alat puhua syvällisiä.” totean leikillisesti. En enää huomaa ympärilläni olevaa meteliä ja ihmisiä, olemme kuin kahden oman kuplan sisällä. Hänellä on miellyttävät kasvot, matala seksikäs ääni mutta ennen kaikkea kädet, jotka kannattelevat lasia, ovat mielestäni kauniit, hyvinhoidetut, mutta miehekkäät. ”Tanssitaanko?” hän kysyy kun hidas foxi alkaa soida. ”Kyllä, mielellään.” Viemme lasimme tyhjälle pöydälle lähelle tanssilattiaa.
Tanssiessa hän vetää minut hyvin lähelle, askeleemme tuntuvat löytävän saman rytmin hetkessä. Miten voi ventovieras tuntua niin tutulta? Olenko löytänyt toisen puoliskoni? On hyvä olla.
”Minä muuten olen Tapsa. Miksi sinut ristittiin?” hän kysyy korvaani. ”Olen Orvokki.”
”llmankos tuoksut hyvältä kuin kukkanen.” hän imartelee.
”Miten satuit tulemaan tänne tänä iltana ja näin myöhään vasta?”
”Aivan sattumalta tulin, mutta taisi olla onnellinen sattuma.”
”Ainakin minulle. Haluan tutustua sinuun paremmin. Tavataanko huomenna paremmalla ajalla?” hän kysyy.
”Paremmalla ajalla? Miten niin, eikös nyt ole hyvä aika?” ihmettelen.
Tapsa ei vastaa, hymyilee vaan ja saattaa minut musiikin loputtua pöytään.
”Pidäthän huolta lasistani kunnes tulen takaisin.” hän toteaa ja lähtee pois. Jään ihmeissäni katsomaan hänen jälkeensä. Miten tässä näin kävi, juuri kun hän kertoo haluavansa tavata uudelleen, hän jättääkin minut yksin.
Orkesteri palaa tauolta soittimiensa ääreen ja virittelee niitä. Kohta soivat ensimmäiset soinnut ja solisti saapuu laulamaan: ”Night and day, you are the one...”.
Tapsalla on kaunis ääni.
Helena Kanerva
Puristan pientä ranteeseen kiinnitettyä iltalaukkua käteeni, kun raivaan tietäni ihmisten välistä tanssisaliin ja suuntaan kohti baaritiskiä. Ilta on jo pitkällä. Työpaikan illanvietto oli venynyt, hauskaa oli ollut ja siitä innostuneena minäkin lähdin jatkoille. Osa oli tullut jo aiemmin ja näinkin heitä tanssilattialla. Orkesteri oli näköjään juuri tauolla ja levyt soivat. Se ei näyttänyt tahtia haittaavan, lattia oli täynnä iloisia tanssivia pareja.
Ujuttaudun baaritiskiin nojaavien ihmisten keskellä ja tähyilen baarimikkoa tehdäkseni tilauksen. Taidan kevyesti tönäistä vieressäni seisovaa, koska hän kääntyy ja jää tuijottamaan minua. Katson velvollisuudekseni pyytää anteeksi ja vierustoveriini kääntyen sanon hymyillen ”Sorry”. Katseeni kohtaa sinivihreät tarkkaavaiset silmät, joiden ympärillä näen naurunryppyjä, jotka kielivät huumorintajusta, pilkkeestä silmäkulmassa. Mies vaikuttaa leppoisalta, ei lainkaan vihaiselta.
”Eipä tässä kuinkaan käynyt. Saanko tarjota neidille drinkin?”
”Mikä ettei, kiitos mielellään.”
”Mitä haluaisit juoda?”
”Tuoremehun.”
”Hei, tämä on A-luokan ravintola! Etkö keksi mitään parempaa?” hän huudahtaa.
Mietin hetken ja vastaan ”No siinä tapauksessa lasi samppanjaa maistuisi kyllä hyvin.”
Hymyilen vähän keimailevasti. Tämähän sujuu, ei tarvitse taaskaan itse maksaa, ajattelen. Mies tilaa kaksi lasillista oikeaa samppanjaa, ei mitään kuohuviiniä.
”Hmm, tämähän on upeata, kiitos! Samppanja on juhlajuoma. Mitä juhlisimme?” kysyn. ”Miten olisi tämän hetken ainutlaatuisuutta? Tässä hetkessähän on kaikki, elämä täydellisenä. Miksi murehtia eilistä tai kantaa huolta huomisesta. Tartu hetkeen, sanotaan.” Tämän hän sanoo hiljaa, rauhallisesti, vakavana ja katsoo minua syvälle silmiin. ”Tämän hetken ainutlaatuisuudelle!” vastaan, minäkin vakavana. Kilistämme ja juomme maljat yhteiselle hetkellemme.
”Sinähän taidat olla oikea filosofi, keskiyöllä ravintolassa alat puhua syvällisiä.” totean leikillisesti. En enää huomaa ympärilläni olevaa meteliä ja ihmisiä, olemme kuin kahden oman kuplan sisällä. Hänellä on miellyttävät kasvot, matala seksikäs ääni mutta ennen kaikkea kädet, jotka kannattelevat lasia, ovat mielestäni kauniit, hyvinhoidetut, mutta miehekkäät. ”Tanssitaanko?” hän kysyy kun hidas foxi alkaa soida. ”Kyllä, mielellään.” Viemme lasimme tyhjälle pöydälle lähelle tanssilattiaa.
Tanssiessa hän vetää minut hyvin lähelle, askeleemme tuntuvat löytävän saman rytmin hetkessä. Miten voi ventovieras tuntua niin tutulta? Olenko löytänyt toisen puoliskoni? On hyvä olla.
”Minä muuten olen Tapsa. Miksi sinut ristittiin?” hän kysyy korvaani. ”Olen Orvokki.”
”llmankos tuoksut hyvältä kuin kukkanen.” hän imartelee.
”Miten satuit tulemaan tänne tänä iltana ja näin myöhään vasta?”
”Aivan sattumalta tulin, mutta taisi olla onnellinen sattuma.”
”Ainakin minulle. Haluan tutustua sinuun paremmin. Tavataanko huomenna paremmalla ajalla?” hän kysyy.
”Paremmalla ajalla? Miten niin, eikös nyt ole hyvä aika?” ihmettelen.
Tapsa ei vastaa, hymyilee vaan ja saattaa minut musiikin loputtua pöytään.
”Pidäthän huolta lasistani kunnes tulen takaisin.” hän toteaa ja lähtee pois. Jään ihmeissäni katsomaan hänen jälkeensä. Miten tässä näin kävi, juuri kun hän kertoo haluavansa tavata uudelleen, hän jättääkin minut yksin.
Orkesteri palaa tauolta soittimiensa ääreen ja virittelee niitä. Kohta soivat ensimmäiset soinnut ja solisti saapuu laulamaan: ”Night and day, you are the one...”.
Tapsalla on kaunis ääni.
Helena Kanerva
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)