Olen Kari Kaisla, ikää päälle 50:n. Olen innokas kirjallisuuden ja kirjoittamisen harrastaja, jonka työn (pienkustantaminen, Neirol-kustannus) vaatima lukemisen määrä haittaa pahasti omaa kirjoittamista. Siksi tarvitaan kurssi, joka vaatii tekemään itsekin jotain, eikä vain katselemaan, mitä muut ovat tehneet.
Jälleentapaamisia
Vaikka veneeni oli ilta-auringon puolella, se sai auringon säteistä kohtuullisen osuutensa jo kuuden korvilla. Niinpä heräsin aurinkoiseen aamuun. Nousin kannelle. Maailma nukkui ympärilläni.
Matonpesulaiturilla vanhempi pariskunta nosteli märkiä mattorullia olalleen. Ties koska he olivat sinne tulleet, mutta työ näkyi olevan nyt valmiina. He metsäpolulle kohti hyppyrimäkeä, eivät sataman suuntaan.
Pari silkkiuikkua oli kaislikon rannassa, kapean salmen toisella puolella. Otin uuden kamerani, halusin kokeilla sitä tähänkin kohteeseen. Mutta ne olivat liian kaukana. Kävelin rantapolkua muutaman kymmenen metrin matkan pesulaiturille. Mutta en onnistunut sieltäkään – elukat pysyttelivät vastarannalla ja ennemminkin uivat poispäin.
Joku oli jättänyt tupakantumppinsa sammuttamatta, heittänyt se maahan. Varmaan saatuaan matot pestyksi. Ja kun tulin laiturilta rantaan, näin savun nousevan kallion päältä, sammaleenrajasta. Metrin pituinen mätäs kyti, valmiina leimahtamaan liekkiin, kunhan hehku kohtaisi jotakin helpommin syttyvää. Kuten kuivia koivunlehtiä, joita maassa oli yllin kyllin.
Aloin potkia kytevää sammalta hajalle, levittää sitä kalliolle. Savuaminen yltyi, palonalku sai happea. Potkin mahdollisuuksieni mukaan kaiken palavan paljaalle kalliolle. Mutta ei, sammaleenraja alkoi kyteä uudestaan.
Juoksin parinkymmenen metrin matkan veneelleni noutaakseni sieltä ämpärin. Mennessäni mietin, pitäisikö herättää muut venekunnat – olihan aikainen aamu. Ajattelin, että kenties saan tulen yksin sammumaan. Ja jos en, eivät siinä muutkaan, unenpöppöräiset ja krapulaiset veneilijät juuri voineet auttaa.
Potkin sammaleita, hain merestä ämpärillä vettä. Ensimmäinen ämpärillinen sai kallion sihisemään. Toinen sammutti hajalleen potkitut sammaleet. Mutta kaikkiaan tarvittiin varmaan parisenkymmentä vesiämpäriä, ennen kuin saatoin uskoa, ettei mitään vaaraa enää ollut. Ehjäksi jääneen sammaleen raja tuntui kostealta ja viileältä ainakin parinkymmenen sentin päähän paljaasta kalliosta.
Otin ämpärini, kävelin veneeseeni ja päätin jättää Klamilan kalasataman tällä kertaa.
Ajoin hitaasti kohti kaakkoa. Jatkoin omaan suuntaani, vaikka väylä kääntyi suoraan etelään Souvion kohdalla. Tarkoituksenani oli käydä vilkaisemassa Pisin saaria, kiertää ne ympäri. Olisiko niistä joskus leiripaikaksi.
Kun pääsin Pulterin viereen, pystyin tunnistamaan Pisit. Ajattelin kiertää saaret ympäri myötäpäivään, mennä ensin kohti Santiota ja siten koukata etelään. Ajaa suoraan Kopytiniä kohti – sinnehän ei ole Piseiltä edes parin mailin matkaa, ja sen näkee helposti, tunnistaa tornistaan saaren keskellä.
Kopytin on Venäjän puolella, rajavyöhyke tuossa välissä on ehkä kilometrin levyinen. Suomen puolella Santiossa on torni, josta näkee, että siellä voi olla ihmisiä katselemassa, Kopytinin torni näyttää lähinnä antennimastolla, eikä siellä ole erityisiä näköalatasanteita. Mutta nämä kaksi saarta ovat tärkeitä rajaliikenteen kannalta – niiden puolivälistä lähtee valtakuntien rajalta Venäjän alueen sisään se kapea, noin kilometrin levyinen väyläalue, jota pitkin suomalaisten huvialusten on Saimaan kanavalle navigoitava.
Kääntäessäni Pieni-Pisin takaa suoraan Kopytiniä kohti pohdin aamuista tulipalon alkua. Pariskunta, joka lähti aamulla mattorullaa kantaen, vaikutti etäisesti tutulta. Erityisesti mies. Vaikka en paikkakunnalla juuri ollut käynytkään, korkeintaan joka toinen vuosi kalasatamassa, olin varmasti hänet jossakin tavannut. Kenties juuri tämä vanhempi herra oli tupakkansa heittänyt. Mitä olisi tapahtunut, ellei muuan silkkiuikku olisi uinut lähelle rantaa, ellen minä olisi mennyt laiturille sitä kuvaamaan. No, se tietysti pelästyi. Mutta minä huomasin savun, sammutin tulen ja lähdin pois.
Kenties olin liian ajatuksissani. Ajelin hyvin hitaalla vauhdillani Kopytiniä kohden. Havahduin vasta kun huomasin lähes oikealla sivullani matalan kallioluodon. Käänsin voimakkaasti sitä kohti, sillä sen piti ilman muuta jäädä vasemmalle puolelleni, minusta etelään – sen takana oli pari muutakin puutonta luotoa, joiden välit olivat kivikkoisia. Ja rajavyöhykkeen reunahan koukkasi uloimman luodon kautta. Kääntymättä olisin mennyt väärille vesille.
Käännyin siis ja lätin luotoryhmän minusta etelään. Mutta heti sen tehtyäni näin, kuinka erittäin nopea ja tehokas moottorivene kulki suoraan länteen, oli vielä Venäjän aluevesillä – tai rajavyöhykkeellä. Ehdin pienen hetken pohtia oliko vene syyllistymässä rajaloukkaukseen, mutta sitten se kääntyi jyrkästi suoraan minua kohti. Oivalsin, että se ajoi rajavyöhykkeen Suomen puoleista reunaa, tulematta Suomen aluevesille.
Olin itse edennyt sadan metrin päähän rajavyöhykkeestä. Vene hidasti vauhtiaan, melkeinpä pysähtyi luotojen kupeeseen. Siinä näkyi olevan etukannella jonkinlainen ase, kyydissä vain kaksi miestä – ja toinen heistä nosti kätensä.
Tunnistin hänet oitis Sergeiksi. Vilkutin takaisin, vastentahtoisen hillitysti. Muistin aamuisen matonpesijän, muistin, missä olin hänet tavannut ja päätin lähteä kipin kapin pois, olla palaamatta pariin vuoteen näille vesille.
Vene kiihdytti vauhtiaan ja katosi hetkessä kohti Kopytinia.
Käänsin veneeni kohti luodetta, poispäin aluevesirajasta. Tarkoituksenani päästä päivän kuluessa Haminaan, mitä reittiä sitten kiertäisinkään. Ja kun olin jonkin aikaa ajanut, tulin taas lähelle mannerta. Saarten välistä pilkotti Klamilan hyppyrimäki. Sen juurelta näytti nousevan paksu savupilvi.
Haminan sijasta päätinkin ajaa suoraan Kotkaan, ellen peräti Loviisaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti