Tomi Tommola, Viini

Tomi Tommola. 42-vuotias helsinkiläinen kymmensormeltaja, joka toivoo
kehittyvänsä kirjoittajana tai ainakin nyt ihmisenä.


Viini

Olen katsellut hänen niskaansa. Katsellut ja hengittänyt hitaasti sisään ja ulos. Olen kuunnellut Zelka-jääkaapin hyrinää ja hermostuneiden tsekkilintujen viserrystä. Sisään ja ulos. Ensin olen vetänyt pallean sisään, työntänyt ulos, ja vetänyt hitaasti keuhkoni täyteen ilmaa. Sitten olen pidättänyt hengitystä, kuunnellut, odottanut hetken, katsonut hänen niskansa kiehkuraa, korvalehden kaarta, ja lopulta antanut ilman virrata ulos. Koko tämän aamun. Hän nukkuu vielä, ajattelen, mutta sitten hän kääntyy hitaasti kyljelleen ja etsii minua raotettujen luomiensa alta. Nähtyään minut hän koskettaa kevyesti olkapäätäni ja nostaa toisen kätensä päänsä taakse tyynylle. Hänet on puettu murattiin ja viininlehtiin. Ne kasvavat hänen pienistä varpaistaan ylös, kiipeävät hänen puolittain kohotetulle polvelle, laskeutuvat vatsalle ja nousevat rintojen reunoja ja käsiä pitkin hänen hiuksiinsa. Hän ei vastusta enää. Hän antaa viiniköynnöksen pehmeiden koukkujen kiinnittyä itseensä ja kasvaa.

Pieni piha on autio, sen reunoja ympäröi rautakaiteinen parveke ja pieni suihkulähde. Ohitamme pihan ja astumme lämpimään, matalaan holvikaariseen kahvilaan. Satu ottaa suklaakahvia, minä lattea. Tuijotan seiniä, ihailen rappausjälkeä ja mietin pystyisinkö likimainkaan samaan.
Nyt nämä, Satu sanoo ja läväyttää pöydälle kymmeniä postikortteja. Yksissä on vanhoja taloja. Toisissa on vanhoja siltoja. Kolmansissa on vanhoja taloja ja vanhoja siltoja.
Kenelle tää, hän kysyy.
Sille, joka on siltatyyppiä, vastaan.
Hmmm…Entäs tää?
Jos… talotyypille.
Ryystän lattea ja ihailen nyt kahvilan valaistusratkaisuja, Satu ymmärtää tehdä korttivalinnat yksin. Mutta silti hetken päästä hän pakottaa minut kirjoittamaan pari korttia. Omille vanhemmille edes. Ensin en ollenkaan keksi mistä kannattaisi kirjoittaa. Lopulta kirjoitan rappaustyylistä ja ruoasta, joka on hävyttömän halpaa. + 26 astetta, lisään sen kumpaankin korttiin, mutta en millään tahdo keksiä isän kortin viimeistä riviä.
Sano, että haluaisit olla hän, Satu sanoo ja virnistää kuppinsa takaa.

Pyhän Vaclavin kirkon kello löi yksitoista. Kirkko seisoi linnan viereisellä kukkulalla, ja me näimme kirkon asunnostamme täältä viinikellarin päältä Turold-vuoren juurelta. Ja hänkin kuuli sen lyövän.
Mainitsin asiasta. Emme voi pettää itseämme, emme voi aina vain lykätä asioita, sanoin.
Puhutaan, puhutaan, hän vastasi. Sitten kesälomalla.
Kesällä.
Nousin sängyltä ja paiskasin oven perässäni.
Sen keskustelun jälkeen asiaan ei ole palattu.
Kuinka kauan siitä oikein on? Häämatkastamme Prahaan? Vuosi…ei ennemminkin puolitoista.
Muistan kuinka nousimme vaijerihissillä Petrinin kukkulan huipulle juuri, kun suurkaupunki heräsi yöhön. Prahan valot syttyivät. Tuhannet ja taas tuhannet valot tuikkivat allamme, pilvet värjäytyivät vaaleanpunaisiksi ja oli merkillisen hiljaista. Linna-alue loisti juhlavalaistuksessa ja kaupungin vanhojen muurien jäänteet ympäröivät meidät. Suurkaupunki oli kämmenillämme. Satun ja minun. Samana iltana makasimme hotellin sängyssä raatoina. Avasin TV:n. Siellä alkoi ranskalainen elokuva. Se kertoo Mariesta, Satu käänsi minulle. Näin Pierren kuvan edessäni ja kuulin Satun äänen vasemmalta. Tulkkaus tuntui naurettavalta. Mutta Satun alkuun vähän haparoivasta simultaanitulkkauksesta kuitenkin ymmärsin, että kyse on Mariesta, 21-vuotiaasta tytöstä, joka on rakastumassa Pierreen, mikä ei ole hyvä asia. Pierre on nimittäin naimisissa, mutta toki vähän ihastunut Mariesta. Dialogi oli tauotonta säksätystä niin kuin Ranskassa on tapana. Ja aika nopeasti olin sisällä tässä monimutkaisessa ja onnettomassa ihmissuhdesotkussa, kun jossain vaiheessa Satu sitten pahoitteli huonoa tulkkaustaan ja ettei millään kerkeä kääntämään kaikkea kuulemaansa tekstiä suomeksi, ja että saankohan minä mitään selvää hänen solkkauksestaan. Hoputin Satua jatkamaan, ja toivoin ettei niissä ohimenneissä neljässä lauseessa sanottu mitään ratkaisevan tärkeää. Onneksi hän jatkoi ja minä pääsin taas kärryille. Loppuratkaisu jäi vähän pimentoon, sillä jossain vaiheessa huomasin, että tulkkaus puuttui, koska kääntäjä tuhisi reiteni päällä. Silitin hänen hiuksiaan. Otin hänen silmälasinsa varovasti pois ja laitoin ne yöpöydälle. Mutta pelkään, että Marien kävi huonosti, sillä lopussa mies sanoi jotain ranskaksi, sitten hän muisteli naista, joka silitti hymyilevänä vatsaansa, ja lopulta kamera jäi osoittamaan hautakiveä. Jos se loppu oli onneton, niin ehkä se ei niin haittaa vaikka yksityiskohtia ei tiedä. Onneton on onneton ilman yksityiskohtiakin. Aamiaisella kiittelin Satua hienosta tulkkauksesta ja rooleihin paneutumisesta ja sanoin, että minulla on erikoisen monipuolinen vaimo. Hän hymyili minulle raukeasti.
Apua. Miten se päättyi?!, Satu käsitti.
Nainen nukahti.
Mutta Satu ei uskonut, että elokuva voi loppua niin. Ja hän pyöräytti lusikalleen tsekkiläistä aamiaissuklaakakkua ja näytti minulle kieltään.

Siitä on tosiaan aikaa. Vaimo… se ei kuulosta enää niin oudolta kuin silloin häämatkalla. Ja nyt istumme brnolaisen kahvilan terassilla ja katsomme vihannestorille. Torin laidalla on Lamborghini, jonka vieressä ihmiset ottavat poseerauskuvia toisistaan. Satu kirjoittelee jälleen kortteja ja minä lisään niihin + 26 astetta.
No, kysyn.
No…, hän katsoo minuun ihmetellen. Mutta hänen hämmennyksensä haihtuu pois nopeasti kuin aamukaste ja kasvoille nousee hymynkare. Ja kun hän katsoo minuun, siinä katseessa ei ole kysymystä, että miten hänen uransa tai kehonsa tai meidän kahden käy. Vaan näen, siinä kahvilan pöydässä, että istuessaan valkoisella valurautatuolillaan, hänet on jo puettu viininlehtiin. Että viini silminnähden versoaa hänen jalkojensa alta, syvältä Turoldin-mullasta, ja köynnös kietoutuu hänen reisiensä ja käsivarsiensa ympäri. Ja siinä vaaleanvihreässä viinissä on vaaleanvihreitä rypäleitä. Siinä pienessä takakenossa istuessaan hän antaa asioiden vain tapahtua. Antaa pehmeiden, pienten koukkusormien kiinnittyä ja kasvaa.