Pertti Karhula, Kummitus

Pertti Karhula

Olen mellunmäkeläinen 62-vuotias eläkkellä oleva ohjelmistoasiantuntija. Opiskellut joskus ammoin Helsingin yliopistossa valtiotieteitä koskaan valmistumatta. Julkaissut kolme runokokelmaa
ja haaveena on novellikokoelma.

KUMMITUS

Olen Heinrich von Kreutzhoff, vanhaa itäpreussilaista junkkerisukua ja kummitus. Kummittelin taannoin parisensataa vuotta itäpreussilaisessa linnassa. Siis melko pitkä työhistoria. Harvoin sellaiseen törmää nykyisin näitä CV:tä lukiessa. Viime vuosina olin alkanut kuitenkin jollain lailla turhautua hommaani. Ihmiset, siis ne jotka vielä palloilivat maan päällä elävinä, eivät olleet enää aikoihin reagoineet juuri mitenkään. Varsinkin sodan jälkeen, kun alue oli liitetty Neuvostoliittoon. Sosialistinen realismi ja tieteellinen materialismi ovat kumpikin varsin huonoja lähtökohtia haamuilun harrastamiseen. Tosin Neuvostoliitossa tutkittiin varsin innokkaasti parapsykologiaa, lähinnä sodankäynnin apuvälineenä.
Minua jo suorastaan vitutti ja raskaasti. Homma alkoi olla tosi syvältä, kuten nykynuoriso asian ilmaisee. Mitä järkeä oli kummitella, jos kukaan ei edes huomannut. Ei kauhistuneita huutoja, ei pelästymisiä, ei pakoon juoksuja vanhasta linnasta, joka oli minulle sekä koti, että työpaikka. Palkkaa en tosin ollut koskaan saanut sanan varsinaisessa mielessä, mutta tyydytys hyvin suoritetusta kummittelusta oli ollut vaivan arvoista. Mitäpä rahoilla olisin tehnyt? Vaikka olisi mennyt kaupasta ostamaan kaljaa viikonlopuksi, niin siellä ei olisi noteerattu juuri mitenkään. Kaupat kun olivat auki yleensä kummitusten virka-ajan ulkopuolella. Ihmiset olivat tulleet niin pinnallisiksi ja materialistisiksi, ettei heillä ollut enää mahdollisuutta tehdä aistihavaintoja yliluonnollisesta toiminnasta. Sitä paitsi kaljan juominenkin oli turhaa. Ei mennyt päähän ja valui suoraan lattialle haamun olemattomasta vatsalaukusta.
Puhalsin suustani haudankylmän huokaisun. Parasta pistää pillit pussiin. Ei tämä homma enää lyö leiville. No, leipää en ollut tosin enää syönyt kuolemani jälkeen. Haamuenergiaa sai ihan muista lähteistä.
Mihin sitä sitten menisi? Varsinaisia vanhainkoteja ja eläkejärjestelmää haamumaailmassa ei tunnettu. Löytyisikö jostain vielä turmeltumattomia ihmisiä, jotka osaisivat arvostaa työtäni? Kunnon rehellistä kummittelua. Paikasta toiseen siirtyminen ei tuottanut ongelmia. Se onnistui ajatuksen nopeudella. Mutta miksi tolvailla mihinkään, jos kaikkialla olisi samanlaista. Ihmiset kuuntelivat turruttavaa massamusiikkia radioistaan ja katselivat telkkareistaan jotain viihdepaskaa. Eihän sellaisille ihmisille voisi tarjota ammattitaitoista kummittelua.
Aloin muistella, kuinka olin alalle ajautunut. Oli ollut vuosi 1802, jolloin kaikki alkoi. Olin asunut Königsbergissä. Aatelissuvun vesana olin opiskellut yliopistossa. Kerran rannalla kävellessäni olin törmännyt Immanuel Kantiin. Satulasepän poikaan ja filosofiin, joka oli toiminut kaupungissa pitkään. Oli ollut yliopiston professori, vaikka itse en ollut hänen luennoillaan käynyt. Tuulenpuuska oli riuhtaissut ajattelijan päästä kolmikolkkahatun lennättäen sen eteeni. Olin nostanut sen maasta ja ravistellut siitä hiekan pois. Kant oli tullut vastaani kiitollisena. Keskustelimme kotvasen ja hänen älykkyytensä teki minuun suunnattoman vaikutuksen ja aloin innolla tutkiskella hänen teoksiaan. Filosofia täytti mieleni. Pian kohtaamisemme jälkeen hän kuitenkin kuoli. Kolmikymppiseen elämääni oli tullut tyhjiö, joka oli alkanut täyttyä erotiikalla. Enää eivät riittäneet tähtitaivas yläpuolellani ja moraalisäännöt sisälläni. Kategorinen imperatiivi alkoi toimia aivan toisin ja saada uusia tulkintoja. Puhtaan järjen kritiikki oli vaihtunut kritiikittömään eroottiseen hullaantumiseen.
Elämääni oli tullut Josephine Babel. Kaunis kurtisaani. Tumma mantelisilmäinen juutalaistyttö. Rakastuin koko sydämestäni ja muutenkin kokonaisvaltaisesti oltuani muutaman kerran hänen hoteissaan. Josephine oli minulle sen jälkeen jumalatar, jonka valtaan jäin täydellisesti. Valitettavasti suhde oli varsin yksipuolinen. En juuri vastakaikua saanut. Niin ainakin oli silloin tunsin. Kärsin ja samaistin itseni Goethen nuoreen Wertheriin. Kokemani Weltschmertz oli suorastaan kaiken kattava ja päälle kaatuva.
Palasin vanhempieni ja sisarusteni luo vanhaan junkkerikartanoon. Lopulta päätin päiväni ampumalla itseäni pistoolilla päähän. Tietenkin olin sitä ennen suudellut pistoolin piippua, kuten esikuvani. Kartanolinna oli ollut sen jälkeen ainoa ja lopullinen kotini.
Vähitellen olin sinnikkään harjoittelun tuloksena alkanut saada mainetta kummituksena. Lähtökohtani kummitteluun oli siis onneton rakkaustarina. Olin käynyt muutaman kerran kummitusten maailmankongresseissa ja saanut selville, että olin varsin tyypillinen tapaus.
Kerran kolmannen valtakunnan aikoihin oli sattunut varsin hupaisa juttu. Linna oli ollut paikallisen Gauleiterin hallinnassa ja itse johtaja oli tullut paikalle. Minua oli alkanut ottaa raskaasti pattiin tuo räyhäävä itävaltalainen korpraali ja koristemaalari. Olin pannut likoon koko ammattitaitoni ja sutiparta oli pelästynyt paskoen housuihinsa. Vieras oli lähtenyt seuraavana päivänä vähin äänin. Piirijohtaja ei ollut enää koskaan johtajan suosiossa ja eteneminen puolueuralla oli tyssännyt täysin. Johtaja ei enää koskaan palannut paikalle.
Kun neuvostojoukot olivat valloittaneet alueen sai alituisesti väistellä räyhääviä, humalaisia punasotilaita ja panssarivaunuja. Jäin pari kertaa raskaan panssarivaunun alle. Vaikka en saanutkaan mitään vammoja, niin kokemus oli kuitenkin epämiellyttävä. Kummittelu ei tuntunut mitenkään tehoavan ja olin tuumaillut olisiko pitänyt aloittaa venäjän opiskelu. Haamumaailmassa ei kuitenkaan silloin löytynyt yhtään toimivaa kielikoulua. Kerran olin tosin onnistunut säikäyttämään erään vanhan everstin, joka oli ollut jo tsaarin armeijassa. Minulta kun kävi kummittelu ranskaksi vanhasta muistista. Aikanani maan päällä aatelissuvuissa kaikkialla Euroopassa osattiin ranskaa, ainakin välttävästi.
!800-luvun alku oli ollut Napoleonin valta-aikaa ja Itä-Preussissa oltiin ajan hermolla. Tilsit oli ollut silloin kahden mahatavan keisarin kohtauspaikka ja ranskaa puhuttiin. Samoihin aikoihin olin itse tehnyt lopullisen ratkaisuni. Tuolla ilmaisulla tuli olemaan myöhemmin sangen synkkä kaiku
Syksy ja talvi alkoivat kolkutella ovia. Itä-Preussissa alkoi olla varsin holotna, kuten nykyasukkaat asian ilmaisivat. Kummituksilla ei ole varsinaisesti mitään kylmää ja kosteaa vastaan, mutta kuitenkin oli jo aika vaihtaa paikkaa. Kaikkialla toitotettiin, kuinka matkailu avarsi. Hitto, no mennään sitten vaikka Jerusalemiin! Ja sinne sitten mentiin.
Huomasin seisovani itkumuurilla. Paikalla pyöri sekä eläviä, että haamuja. Königsbergin vanha rabbikin näytti olevan paikalla. Äkkiä sain päähäni ajatuksen mennä kyselemään Josephinesta. Rabbi sanoi tämän olevan kaupungissa. Oli lähtenyt Königsbergistä heti kristalliyön jälkeen, kuten vanha rabbikin. Bordelli, jossa tämä oli haamuillut, oli purettu. Kun kysyin rabbilta olisiko mahdollista löytää Josephine, niin tämä sanoi, ettei se olisi mikään ongelma. Sen kun toivot, pitäisihän sinun haamuna tietää. Sanoin, että kun olin luterilainen ja Josephine juutalainen, niin epäilin sen onnistumista.
Rabbi sanoi, ettei sillä nykyään ollut väliä. Ateistihaamujakin oli alkanut pyöriä nurkissa viime aikoina pilvin pimein.
Me kävelimme kohti Öljymäkeä.
Öljymäen rinteessä näin saman mantelisilmän, johon olin niin kovasti rakastunut nuorena. Naishaamu tuli kohti ja halasi kuin silloin niinä harvoina kertoina, kun olimme tavanneet. Sain tietää, että Josephine oli rakastanut minua, mutta oli ollut rahan loukussa. Tytön oli jo silloin ollut syytä ajatella itseään ja tulevaisuuttaan. Josephinea oli silloin viehättänyt ihanteellisuuteni ja sielukkuuteeni. En kuulemma ollut ollut mikään lohduttomasti jyystävä perusnussija, vaan herkistelijä, jonka kanssa olisi ollut ehkä toisenlainen tulevaisuus. Pienellä valmentamisella minusta olisi silloin saatu oikea alan mies.
Olin erittäin otettu. Lopultakin olin löytänyt onneni. Tosin se ei ollut enää sellaista kun silloin maallisessa elämässä. Haamujen seksielämä kun toimi vain teoriatasolla. Toisaalta voihan sitä mielikuvituksen tasolla askarrella vaikka mitä. Loimme kumpikin toisiimme onton, koleankauniin, läpikuultavan, mutta rakastuneen katseen.