Hannu Litovuo, Lakeus

Hannu Litovuo

Synnyin 1960-luvun alussa pohjoispohjanmaalaiseen Litovuo-suvun maalaistaloon. Rääkyin tullessani, kerrotaan. Nimesivät Hannuksi. Arkisin yhdeksästä viiteen kuljen eestaas viraston käytävillä. Nukun itäisessä lähiössä, jonka nimi miellyttää minua. Kirjoittelen joskus, mm. siirtosanamagneetein jääkaapin oveen.


Lakeus

Itseinho notkautti polvia. Hänelle tyypillinen rauhallinen askellus katkesi rytmihäiriöön. Kulku hidastui, ei pysähtynyt. Kaikki näytti normaalilta. Aivan kuin hän olisi vain varonut lumisohjon liukastamassa kadunkulmassa, ennen kääntymistään, väistäen mahdollisia vastaantulijoita. Hän kääntyi Eerikinkadulle ottaen nahkahansikkaisella kädellään kevyesti tukea graniittinurkasta. Oma sekä isien ja äitien häpeä painoi hartioilla. Hän seurasi itseään kuvitteellisesta peilistä; kaiken täytyi näyttää normaalilta.

Eerikinkadulle astuessaan hän tiesi, että hän oli menettänyt tämänkin taistelun. Sota oli hävitty jo tutti suussa. Hän kirosi äitiä tietämättä mistä häntä syyttäisi. Hän itki isää, lähinnä isättömyyttä. Psykoterapeuttiset itsehoito-opukset olivat viisastuttaneet häntä kasvukriisien taustatekijöistä ja vapauttaneet myrkyttävimmästä itsevihasta.

Olkapäillä uskolliset hovinarripapukaijat Fata ja Hedo kuiskuttelivat korviin.

Energiajuomatölkki painoi hänen käsilaukussaan. Puoli tölkillistä vireysjuomaa terävöittäisi aistit ja antaisi siivet nautintoon. Hän oli ajat sitten lakannut ymmärtämästä kehonsa kemiaa, kofeiinin piristevaikutusta syvemmälti. Opiskeluvuosina, ennen lasten syntymää oli seksi Heikin kanssa ollut vireää, ehkä ajoin hekumallistakin. Kaikki seksiin liittyvä oli ollut uutta ja ihmeellistä Kurikan lestadiolaisalueelta muuttaneelle. Sitten lapset kahlitsivat hänet vaippasulkeisiin, hiekkalaatikkoseurapiireihin ja vanhempainyhdistyksen kirpputorivastaavaksi. Pari vuotta sitten lähti kuopus. Heikki nukkui yhteisessä sängyssä jouluna, juhannuksena ja hääpäivänä, muutoin työhuoneessaan. Hän oli Heikin ratkaisusta äänensanomattoman kiitollinen.

Kännykkä kumautti kirkonkellomelodian; tekstiviesti oli saapunut. Hän ei vaivautunut kaivamaan virkakommunikaattoriaan käsilaukusta. Hän tiesi, mitä viesti sisälsi: häntä odotettiin jo. Tuo kirkonkellojen kumina oli ollut hänelle neljän vuoden ajan taivaallinen ääni, jonka varassa hän oli jaksanut turhauttavassa työssä ja elämyksettömässä elämässä. Tuo kumina oli tarjonnut hänelle pelastavan ankkuripaikan arjen keskellä, joskus jopa pyhäpäivinäkin, silloin aikoinaan kun kokemisen kiihko halasi pelot puhekyvyttömiksi. Nyt käsilaukussa kumisivat tuomiopäivän kellot.

Liikennevaloristeys oli viimeinen pelko ja mahdollisuus. Jumala, joka katsoi häntä punaisena kadun toiselta puolelta, pysäytti hänet. Isä seisotti häntä jalkakäytävänreunalla ja pakotti vielä kerran miettimään. Hän käski ajattelemaan Heikkiä; Nikoa ja Roosaa; kummisetää; muita sukulaisia; seurakuntasisaria kansliassa; elämän jo jättäneitä ystäviä sekä niitä, joihin hän ei ole vielä saanut tutustua; ja sitä Juttaa, joka jumalanpalveluksissa kulkee kirkkoherran vierellä kantaen ehtoollisviinikannua alttarin eteen polvistuneiden seurakuntalaisten rivistöä pitkin, viiniä pikariin kaataen, katsoen silmiin jokaista ja hymyillen myötäelävästi.

Jumala sammui, liikennevalo vaihtui vihreäksi, hän astui loskaiselle ajoradalle. Hänen Ecconsa hukkui kuralätäkköön.

Alumiinilasioven kohdalla hänen askeleensa pysähtyivät. Ajattelu oli halvaantunut jo jumalan katseen edessä. Muovipintainen kahva oli halpa, likainen. Hän näki nahkahansikaskäden, joka tarttui kahvaan, kykenemättä tuntemaan kahvan kulmikkuutta sormissaan.

Pitkällä käytävällä oli turruttava rivi numeroituja ovia. Ja muutama taulu. Yhdessä taulussa oli lakeutelainen peltomaisema.

Taulun alla: kaksi tuolia.

- Itketkö sä?
- Allergiaa.
- Mille?
- Henkiselle laskuhumalalle.
- Saanko mä istua tähän viereen?
- Tuo on tuoli.
- Mun nimi on Romeo.
- Thy head is as full of querrels as an egg is full of meat.
- Oikeesti!
- Otan osaa.
- -
- Mun nimi on Jutta.
- Sä näytät nuoremmalta.
- Ja sä olet nuori.
- Jo monet parvekkeet nähnyt.
- Sisältä vai ulkoa?
- Alta.
- Niin viatonta!
- Onko rankkaa tiedossa?
- Sitä kutsutaan elämäksi.
- Reippaina käymme rekkain alle.
- Muista ettet juokse! Elämä on kestävyyslaji.
- Pahakin mäki menossa?
- Sattuu. Jumala kusee päälle.
- Miehet?
- Isosti.
- Anteeksi!
- Sä et ole vielä.
- Eikö sulla ole ketään? Jolle puhua?
- Liikaa. Koirakin, noutaja. Kunpa hakisikin.
- -
- Kukaan ei välitä, ymmärrä. Kun en sitä salli. Ja nyt alkaa viiltään.
- Puhu mulle!
- Ei tule käskien.
- Itku auttaa.
- Behagelig at mødes, Kierkegaard!
- Joo, sulla on iso kirjahylly.
- Paljon kuivaa sytykettä.
- Ei ota syttyäkseen?
- Lasolia en ole vielä kokeillut.
- Mitä sä tässä käytävällä?
- Papukaijat kirkuu stereona korvissa, vaikka lakeudella kuuluu olla kuoveja.
- -
- Et satu tuntemaan ketään hyvää terapeuttia?
- Mulla on hörökorvat ja vaitelias ego. -? Leppäsuon Esso? Tuplajuusto ja fritit?
- Kiitos.