Mikko Palasvirta on ikänsä Helsingissä asunut typerys. Mikko juo liikaa kahvia, pitää kissoista ja rustaa tarinoita laiskanpulskeaan tahtiinsa. Tässä yksi niistä.
PYHÄ BARTOLOMEUS
Tuota päivää olimme odottaneet kuin nousevaa Marsia. Olin konsultoinut uskollista palvelijaani M. de N:a otollisen ajankohdan selvittämiseksi suurille juhlillemme. M.N. oli vakuuttunut, että mikäli järjestäisimme häät yhdeksäntenätoista elokuuta, edesauttaisi se pyrkimyksiämme rauhan tiellä. Tähän asti tuo tie oli ollut kivinen ja mutkitteleva, mutta nyt minun ja poikieni sydämet täytti toiveikas odotus. Kaarle tosin oli ollut viime aikoina hyvin heikko ja hänen pelättiin pian poistuvan ikuisuuden valtakuntaan, mutta minä ja Henri tunsimme, kuinka Jumalan aurinko alkoi viimein valaista sielujemme synkimpiä seinämiä. Niin, poikani Henri. Hän oli lukuisista lapsistani minulle kaikkein rakkain ja hänen suhteensa minulla oli myös suurimmat odotukset. Ihmisten pahat puheet Henrin hienostelevasta pukeutumistyylistä tai herraseurassa viihtymisestä eivät minua liikuttaneet. Hovin alhaiset typerykset vain tunsivat kateutta kohdatessaan todellista hienostuneisuutta, joka helkkyi poikani jokaisessa kädenheilautuksessa ja kultakirjaillun saappaansa siroissa askeleissa, joiden tahdissa Henrin kultivoitunut seurue palvoen kulki. Kirottu roskaväki olisi luonnollisesti ennemmin nähnyt Henrin porttojen pyöriteltävänä kuten isänsä, joka heidän hyväksyvän hyminänsä säestämänä luikerteli huoransa jalkoväliin aina, kun... Ei, rakas mieheni, en minä sinua syytä, suruni ja vihani vain joskus saavat minusta yliotteen. Lepää rauhassa rakkaani, valtakuntasi lepää minun ja Henrin horjumattomilla harteilla. Margot'llakin on käyttötarkoituksensa, sillä vaikka tytöllä on lumpun sielu, on hänen tuleva avioliittonsa sinetöivä rauhan maahamme. Elisabetin avioliitto Espanjan Filipin kanssa on jo vahvistanut katolisen maailman tukea maallemme, enkä usko, että...
- Äiti! Äitiii! Missä sinä olet? Minulla on asiaa!
Tyttäreni epähienouden määrää kuvaa erinomaisesti se, miten hän huutelee omatoimisesti perääni kuin pahainen piikatyttö. Palvelusväkemme määrää on täytynyt hieman vähentää valtion kassan heikon tilanteen takia, mutta rajansa kaikella. Mikäli haluaisin kirkuvia naisia kattoni alle, palkkaisin jonkun lihavan ääliön oopperasta korvieni kiusaksi.
Margot'n maidonvalkea iho ja hänen tummien kutriensa alta piirtyvät enkelinkasvot saivat kaikki uskomaan, että tytön vihreät silmät loistivat taivaan valoa, mutta minä tiesin, mitkä voimat niiden kimalluksen takana piilivät. Synnyttäjäänsä on turha yrittää petkuttaa.
- Äitiiiiii!
- Charlotte, menkää katsomaan, mikä tytärtäni riivaa! Käskekää samalla keittiön väkeä valmistamaan minulle lihalientä, sillä paksuinkaan villakangas ei - atshii! - riitä lämmittämään ikääntyviä luitani tässä kolkossa linnassa.
- Kyllä, Madame, välittömästi.
Kiviset portaat kopisevat raskastekoisen naisen kantojen alla. Naisella on nutturalle kiedotut, vaaleanharmaat hiukset ja hänen kasvoillaan on väsynyt ja ärtyisä ilme. Muutaman askeleen välein hänen tummansinisen mekkonsa alta pursuavat paksut jalat pysähtyvät hetkeksi. Nilkoista säteilevä kivun tunne saa naisen vasemman suupielen värähtämään aavistuksen verran.
Pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen nainen saapuu alakerran halliin, jonka seiniä koristavat lukuisat eri sävyiset maisemamaalaukset. Maalauksista voi seurata vuodenaikojen vaihtelua kesän kukkeasta vehreydestä talven viimaiseen autiuteen. Pyylevän, vanhan naisen kipuisilta kasvoilta saattaa hetken lukea haikeita ajatuksia, kun hänen katseensa osuu kesäistä viljapeltoa kuvaavaan maalaukseen. Jakarandainen parketti narisee kuluneisuuttaan naisen askeltaessa kohti käytävän perällä sijaitsevaa keittiötä. Keittiön ovella nainen pysähtyy hetkeksi ja huokaisee: "Voe helevetti näetä kipuja. Piästäisvät jo hauan leppoon, miut ja vanhan rouvan."
- Aune, mitä sinä täällä teet? Eikös sinun pitäisi olla lepoasennossa noiden kipeiden nilkkojesi kanssa?
- No, mie nyt tulin kahtommaan tuota teijän äeteetä, kun soon vielä lunssannii suanu vaevoeksensa, reuman ja niijen harhojen piälle.
- Aune hyvä, ei sinun äidistä tarvitse huolissasi olla. Kyllä me pärjätään, ja heti, kun tullaan häämatkalta Riston kanssa, niin äiti pääsee hoitokotiin asumaan. Siellä ne pitävät äidistä kyllä huolen. Ajateltiin Elisabetin ja poikien kanssa, että kokoonnuttaisiin tänne ja kaikki yhdessä vietettäisiin pienimuotoiset läksiäiset. Aunekin on kutsuttu. Vähän kakkua ja kuohuvaa ajateltiin pitopalvelusta tilata.
- No, voe herrajjumala, mitä työ vielä keksittä? Kaakkua ja samppakalijaa vanhan rouvan hourulaan lähtijäesiks. Emmie tiiä simmosista.
Siinä sitä vasta oli pari. Äitini, joka kuvitteli olevansa Katariina de Medici ja hänen uskollinen apulaisensa Aune, eli äidilleni Charlotte. "Kyllä. Madame, heti Madame, mitä vain, Madame." Eikö se typerä maalaispiika tajunnut, että hänen koiramainen asenteensa ja äidin harhojen myötäilynsä oli ainoastaan nolostuttavaa, eikä se hyödyttänyt ketään. No, kohta äiti saataisiin psykogeriatriselle osastolle hoitoon ja Kaarlosta tulisi äidin asioidenhoitaja. Oli siinä sekoamisessa puolensakin.
Työelämässä äitini, Annukka Malmivaara, oli toiminut historian lehtorina Helsingin yliopistossa, ja isäni, Heikki Malmivaara, oli Malmi-Rakennuksen perustaja ja toimitusjohtaja. Lapsilleen, minulle ja kolmelle sisarukselleni, he molemmat olivat jääneet melko etäisiksi; työ tuntui olevan olevan lähempänä heidän sydäntään kuin oma jälkikasvu. Kaarlo oli meistä vanhin, Henri häntä pari vuotta nuorempi, Elisabet keskimmäinen ja minä nuorin. Minut kuten kaikki sisaruksenikin oli nimetty Valois'n kuningasperheen jäsenten mukaan. Vaikkei äitini vielä niihin aikoihin kliinisesti mielenvikainen ollutkaan, oli hän aina suuresti ihannoinut Valois'n perheen päätä, Katariina de Mediciä. Katariina tosin sai miehensä, kuningas Henri II:n kanssa yhteensä kymmenen lasta, joten nimileikki jäi Annukka Malmivaaran lasten kohdalla hieman vajavaiseksi, mutta myöhemmin hän kompensoi tätä puutetta uppoamalla yhä syvemmin ja syvemmin harhaminänsä maailmaan.
Isäni harrasti intohimoisesti autourheilua ja kun hän muutama vuosi sitten menehtyi ajamalla autonsa puuta päin, sai äitini ämpärikaupalla vettä harhaiseen myllyynsä: Katariina de Medicin mies oli aikoinaan menehtynyt tapaturmaisesti turnajaisissa, ja juuri eläkkeelle jääneen äitini jo valmiiksi tasapainoton mieli yhdisti nämä kaksi tapahtumaa sulattaen ne yhdeksi, fiktiiviseksi todellisuudeksi, jossa äitini alkoi harhailla yhä tiiviimmin.
Minä ja sisareni emme ensi alkuun huomanneet äidin käyttäytymisessä mitään poikkeavaa. Me olimme vuosien saatossa tottuneet siihen, että äitini eli opettamaansa aihetta niin täysin rinnoin, että hänen ajatuksensa ja puheenpartensa kaikuivat menneitä vuosisatoja. Kun hän eläkkeelle päästyään kasvavassa määrin alkoi käyttää ranskankielisiä versioita minun ja sisarusteni nimistä, olimme me tästä ensi alkuun enemmän ärsyyntyneitä kuin huolissamme.Vielä silloinkaan, kun äitini halusi minun ja Riston välttämättä menevän naimisiin 19. elokuuta emme täysin ymmärtäneet, mistä oli kyse. Vasta, kun äiti alkoi muistella isäni ja hänen "huoransa", Dianan suhdetta, asia alkoi lopullisesti valjeta meille. Isäni uskollisuudesta en tai uskottomuudesta en sinänsä ollut edes kovin kiinnostunut, mutta kun äitini alkoi jankuttaa isän toistuvista vierailuista hänen "porttonsa" linnassa Chenonceaussa, oli aika kaivaa historiankirja esiin. Lukea ja hämmentyä. Lukea ja todeta, että me olimme tiedostamattamme jossain määrin toistaneet Valois'n kuningasperhen elämää: Katariinan neljäs poika Henrik oli ilmeisesti biseksuaali, ja veljeni Henri oli kuin sattuman oikusta aina ollut miehiin päin. Historiasta löytyi siis syy siihenkin, miksi äiti oli ollut niin oudon ilahtunut kuullessaan veljeni seksuaalisuudesta. Minä puolestani olin lupautunut menemään Ristoni kanssa kanssa naimisiin samana kuukaudenpäivänä, jolloin Katariinan tytär Margot oli avioutunut Henrik Navarralaisen kanssa vuonna 1572. Katariinan ja Henrikin avioliiton tarkoituksena oli tuoda rauha katolisten ja protestanttien eli hugenottien välille, mutta viisi päivää hääjuhlallisuuksien jälkeen tapahtumat olivat saaneet kammottavan käänteen. Noita kammottavia tapahtumia kutsuttiin Pärttylinyön verilöylyksi, joka jatkui viikkokausia verenhimoisen mielipuolisuuden vyöryessä pitkin Ranskan maaseutua. Verilöylyn uhriluku nousi lopulta kymmeniin tuhansiin. Veljieni hieman kieroa huumorintajua osoitti toisaalta se, että he olivat sopineet äitini viemisestä laitokseen juuri 24. elokuuta, juhlamenoin höystettynä.
Äitini lähtö tulisi olemaan meille kaikille suuri helpotus. Raha-asioiden järjestely tosin vaatisi hieman aikaa ja vaivaa sekä lain kirjaimen pientä venyttämistä, mutta lakimiesveljeni Kaarlo vakuutti, että hyvin pian äidin koko omaisuus olisi meidän käytettävissämme. Kaikki oli siis järjestymässä parhain ilman, että meidän henkilökohtaisesti täytyi edes jouduttaa äidin matkaa kohti vääjäämätöntä. Itse olisin ollut valmis siihenkin, mutta Kaarlo kuittasi asian vino hymy huulillaan: "Emmehän me sentään 1500-luvulla elä, sisko kulta."
On kaunis ja kirkas elokuinen päivä. Aune Lehtinen kävelee huomattavan reippain askelin kohti Kaivopuistossa sijaitsevaa, linnamaista kivitaloa. Hän hipelöi taskussaan olevaa, pientä lasista purkkia. Purkin kidemäinen sisältö saa jännittyneen hymyntapaisen nousemaan Aunen kasvoille. Kasperin, Aunen kultaseppänä työskennelleen aviomiehen jäämistö oli kuin olikin osoittautunut hyödylliseksi. Pieni purkillinen täydellistä ratkaisua. Aunen ja vanhan rouvan tuskat ja kärsimys, pystynokkaisten hienostelijakakaroiden ahneus. Kakut ja samppanjat. Samppanjat ja kuoleman kiteet.
Astuessaan harmaan kivitalon ensimmäiselle rappuselle Aune katsahtaa taivaalle vielä kerran. Hänestä näyttää, että aurinkoiselta taivaalta häntä tuijottavat miehen kasvot. Mies iskee Aunelle hyväksyvästi silmää. Aune tietää, kuka mies on. Miehen nimi on Pyhä Bartolomeus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti