Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Jyri Koikkalainen käveli parkkipaikalle. Rapsutti korvallistaan ja vetäisi kämmenellään päälaelta harvenevia hiuksiaan. Hänen iso raskas olemuksensa huojui puolelta toiselle. Puvun takki lepatti auki paljastaen paidan, joka sitkeästi roikkui osittain housujen päällä. Kainalossa litistyi salkku. Läppärilaukku roikkui kädessä ja heilui kävelyn tahtiin. Hän veti ahnaasti viileää ilmaa keuhkoihinsa. Yöilma otti tilansa päivän lämmöltä ja toi tullessaan hienoista usvaa.
Illan kokousistunto oli venynyt myöhään. Toisten lähdettyä hän oli vielä jäänyt tekemään päivällä kesken jääneitä paperitöitään. Huomasi lopettaa vasta, kun vaimo Hanna oli soittanut ja hoputtanut kotiin. Sanonut, että sauna oli ollut jo tuntikausia päällä, eikä hän enää siihen aikaa lisäisi. Koikkalainen oli täysin unohtanut koko saunan. Oli pyytänyt, että sauna olisi kylpyvalmiina, kun hän tulee.
Vaimon äänessä oli ollut hienoista kireyttä. Kotirintamalla oli viime aikoina mennyt vähän nihkeästi. Vaimo valitti, ettei heillä juuri koskaan ollut yhteistä aikaa. Että työ ja työ, se vain oli Koikkalaiselle tärkeää. No, minkäs sille mahtaa. Tärkeä virka kun on, se pitää kiireisenä. Lisäksi kaikki muut luottamustoimet. Ei niitä noin vain toisella kädellä hoidella. Ja mikä hätä sillä vaimolla on. On hulppea talo. Rahastakaan ei ollut puutetta. Sai mennä ja tulla miten halusi. Lapset, Olli ja Annika, olivat jo omillaan. Opiskelivat Helsingissä.
Ja kyllä Hanna olikin alkanut mennä. Oli teatteri- ja taideretkiä ja yöpymisiä hotelleissa. Ei viitsinyt kuulema iltamyöhällä kotiin ajaa. Nytkin loppukesästä oli ollut etelänmatkalla. Ei ollut edes kysellyt häntä mukaan.
Verestävin, kuumin silmin Koikkalainen katsoi parkkipaikan uloimpaan nurkkaan, johon hän oli auton jättänyt. Siellä se seisoi yksinäisenä, mutta sen lähistöllä liikkui jotain kummallista. JU-MA-LAT-TO-MAN iso eläin.
Koikkalaisen askeleet hidastuivat. Epätietoisena näkemäänsä hän pysähtyi kokonaan. Silmät näkivät, mutta järki ei sulattanut sitä mikä näkyi. Asfaltin reunassa seisoi suuri norsu. Norsu se oli. Ihan selvästi. Sen liikutteli isoja korviaan ja heilautti pitkää kärsäänsä puolelta toiselle. Koikkalainen katsoi hätäisenä ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään. Kaikkialla oli hiljaista. Vain kauempaa, isolta tieltä, kuului autojen ääniä.
Sumu kietoutui katulamppuihin tehden kehän niiden ympärille. Koikkalainen pyörähti ympäri. Käveli muutaman askeleen. Kääntyi takaisin. Siellä se norsu seisoi. Kuin jokin fossiili menneisyydestä, unohtunut jättiläinen. Väärässä paikassa, väärään aikaan.
Ei tämä voi olla totta, Koikkalainen päätteli. Olenko minä tulossa hulluksi. Vai meneekö tämä liikarasituksen piikkiin. Sanotaan, että kyllä ne pienet elefantit hyppii, mutta vain pikkutunneilla ja isossa laitamyötäisessä. Eikä Koikkalainen ollut ottanut koko päivänä kahvia ja vettä vahvempaa. Ei tämä ole muuta kuin harhanäkö. Hän otti muutaman rivakan askeleen auton suuntaan. Eläin ei hävinnyt. Päin vastoin. Se otti muutaman raskaan askeleen eteenpäin.
Nyt Koikkalaisella alkoi olla totiset oltavat. Oli miten oli. Jonnekin olisi pakoon päästävä, jos se alkaisi tulemaan kohti. Päässä takoi, kuinka nopeasti ne mahtavat liikkua. Luonto-ohjelmissa hän oli niiden nähnyt juoksevan korvat lepattaen aikamoista vauhtia.
Kadun toisella puolella kasvoi vaahteroita. Niiden oksat olivat sen verran ylhäällä ettei Koikkalainen niihin yltäisi. Nuoruusvuosien ketteryys oli vaihtunut keski-iän pyylevään vatsanseutuun. Jos se eläin alkaa täyttä laukkaa tulemaan, olen mennyttä kalua, Koikkalaisen aivoissa takoi. Rauha, rauha, hän hoki itsekseen. Peräännyt hitaasti, niinhän neuvotaan, jos karhu tulee vastaan. Tepsisikö se norsuihin. Karhuja kyllä nykyisin voisikin kävellä vastaan, toisin kuin norsuja. Koikkalainen huitaisi hätäisesti käsillään ylös alas hätyytelläkseen eläimen tiehensä. Norsu pysähtyi. Se roikotti kärsäänsä kuin miettien mihin päin lähtisi. Se oli juuri Koikkalaisen auton edessä. Koikkalainen kaiveli kännykän taskusta ja näppäili yks-yks-kakkosen. Samassa kuului valtava rysähdys. Terävä, peltien rusentuva ääni.
- Ei perkele, nyt se istuu auton päällä, Koikkalainen huusi puhelimeen.
- Anteeksi, mitä tapahtuu ja missä, kuului kännykästä.
- Norsu, se hajottaa minun auton. Koko etupää on hajalla.
Henkäyksen verran hiljaisuutta puhelimen toisessa päässä. Koikkalaiselta valui ilkeästi kylmä hikinoro niskasta selkään. Norsu, täällä, keskellä Suomen alkusyksyä. Sen täytyi kuulostaa tosi sekavalta puheelta. Tuli mieleen vuosikymmen sitten yhden kesän kuplauutinen leijonasta, joka oli nähty menevän yli tien. Lehdet olivat revitelleet sivukaupalla juttuja siitä ja ihmiset naureskelleet ja vitsailleet. Oli lyöty vetoja ja arvailuja jutun todenperästä. Eikä sitä koskaan oikeaksi todistettukaan. Leijonan nähnyttä miestä alettiin pitämään latvasta lahona, suorastaan kylähulluna.
- Jyrki Koikkalainen täällä on kun puhuu. Rantaperkaalta. Ylitöistä olen tulossa ja uskokaa pois, täällä on norsu. Ja se istuu minun autoni päällä.
Hätäkeskuksen vastaaja huokaisi kyllästyneesti. Mistä näitä hulluja aina riittää tänne soittelemaan. Tämäkin, että norsuja! Hyvä kun puheesta sai selvää. Kännissä tietysti.
- Kuulkaahan nyt Koikkalainen. Ottakaa vaikka taksi ja menkää kiltisti kotiinne. Ei siellä mitään norsua ole. Suomessa.
Yhteys katkaistiin. Koikkalainen tuijotti tyhjänä kännykän pimeää ruutua. Norsu ei ollut minnekään hävinnyt. Siellä se istui ja hänen uutuuden karhea Mersunsa oli sen tuhannen kappaleina. Pitäisi olla David Copperfield paikalla. Sehän aikoinaan kadotti kokonaisen kerrostalon taikatempullaan. Saati sitten yhden norsun.
Koikkalaisen päässä soi kaksi-pientä-elefanttia-marssi-näin, aurinkoista-tietä-eteenpäin.. sekin vielä! Hän näki jo silmissään huomisen lööpit kissankokoisin kirjaimin: "Kunnanhallituksen puheenjohtaja Koikkalaisen yöllinen seikkailu Norsun kanssa"! Tai "Norsu ja Koikkalainen" ja vieressä kuva hänestä naama sekaisena. Saisi heittää hyvästit kotirauhalle. Ja kalareissut, joissa mieli ja sielu rentoutui. Nekin varmaan joutuisi jättämään, kun lehdistö roikkuisi kannoilla.
Koikkalaisen pulssi kohosi entisestään. Riittää siitä sitten hupia niille muutamille räksyttäjille, jotka olivat aina suuna, päänä ja poikittain, sanoipa hän mitä tahansa. Järki ja tosiasiat, ne olivat Koikkalaisen peruspilarit. Niistä ei lipsuttu missään asiassa. Suoraselkäisenä hän oli seisonut sanojensa ja tekojensa takana. Aina. Hän inhosi näitä nykyisiä lusmuilijoita, nuoria jolppeja, jotka keplottelivat kuka minkäkin tekosyyn varjolla elämässä eteenpäin ilman kunnianhimoa ja päättäväisyyttä. Ne hakivat sossusta kaljarahat ja notkuivat sitten keskustan baarissa, muka, parantamassa maailmaa. Niin ne olivat sanoneet, kun hän kerran oli erehtynyt kysymään.
Koikkalaista korpesi hätäkeskuksen suhtautuminen. Mutta nyt ei ollut aikaa ruveta sitä selvittämään. Siitä hän tekisi valituksen huomenna. Kun eivät kerran uskoneet, soitan poliisille. Kännykän muistissa on Puukon numero. Se tuntee minut.
Puukko istui poliisin päivystyksessä joutilaana Iltasanomien sudoku-ristikko edessään. Keskellä viikkoa oli hiljaista. Ei ollut soittoja nahisteluista ravintolan edessä tai juoppojen kuskaamista pois ihmisten silmistä. Nuorison mopokokoontumisetkin olivat siirtyneet viikonlopulle koulujen alettua. Rintataskussa kännykkä alkoi soittaa Hard rock hallelujaa. Se oli Jyri Koikkalainen. Kunnanhallituksen puheenjohtaja. Jämpti mies. Sanansa mittainen. Se selitti sekavasti jostain norsusta. Että se muka oli parkkipaikalla ja istui auton päällä. Älä nyt naurata, Puukko sanoi. Siellä nyt mitään norsuja ole. Ei niitä Suomessa asustele. Onko edes Korkeasaaressakaan. Puukko ei sitä äkkiseltään muistanut, kun siellä käynnistä oli jo vuosia aikaa.
Sen verran hän Koikkalaista tunsi, ettei olisi uskonut sen kännissäkään olevan. Keskellä viikkoa. Eikä se yleensä viinapäissään kylillä kulkenut. Joskus, pikkujouluissa tai hirvipeijaisissa, miesten joukossa, sekin otti reippaammin. Mistä se nyt oli saanut päähänsä tuon norsujutun. Puukko yritti jututtaa miestä muista asioista, kyseli oliko kunnanhallituksen istunto kestänyt niin myöhään, vai mistä Koikkalainen oli tulossa. Ei saanut siltä juuri mitään järjellistä vastausta. Se ähki ja puhisi ja selitti aina vaan siitä norsusta, miten se rikkoi sen auton ja että pitäisi saada apua ja pian. Hänestä ei yksin olisi niin ison elukan pois hätyyttäjäksi. Ja suoraan sanoen, Koikkalainen kuiskasi, en oikein uskaltaisikaan. Tuota lausetta ei Puukko ollut koskaan Koikkalaiselta uskonut kuulevansa. Sen verran rehvakasta miestä se aina oli. Isokokoinen ja isoääninen.
Puukko kysyi, oliko Koikkalainen sellaisessa paikassa, että oli turvassa, niin, no, norsulta. Sanoi, ettei ollut. Että jos se lähtee kohti, niin se on sitten menoa se. Ja että voisi hän yrittää juosta takaisin kunnantalolle, mutta kun nuo jalat ovat vähän huonona ja sydämestäkin taitaa ottaa. Ota nyt rauhassa vaan, Puukko yritti rauhoitella, minä laitan partion sinne katsomaan heti kun saan sen kiinni.
- Mitä, minne pitää mennä, kysyi vanhempi konstaapeli Harri Siren partioautosta. Ettäkö kunnanhallituksen parkkipaikalle. Ettäkö siellä on norsu! Aprillipäivä on vasta huhtikuussa, se nauroi ja sulki puhelimen.
Kyllä Puukko nyt jekuttaa liian läpinäkyvästi. Se on semmoinen koiranleuka muutenkin, mutta että ihan norsuja näillä kulmilla. Siren kääntyi kadun kulmasta kun puhelin soi uudestaan. Puukko taas. Nimi näkyi kännykän näytössä. Niin, vieläkö se norsujuttu on voimassa Siren hekotteli.
Puukko teki selontekoa soitosta. Siren muisteli nähneensä Koikkalaisen muutama päivä sitten. Kiireitään oli valitellut. Vaikka tarkemmin kun ajatteli, oli se vähän hajamieliseltä tai jotenkin oudolta vaikuttanut. Jos sillä alkaa muisti mennä. Onhan niitä semmoisia tautejakin jotka laittaa pään sekaisin.
- Aja nyt kumminkin katsomaan mikä siellä on tilanne. Ja soita heti takaisin mitä näkyy. Minä pirautan Hannalle, tarkoitan rouva Koikkalaiselle, tietääkö se mitään tästä, Puukko jatkoi.
Puukko painoi suoravalinnasta nelosen. Hanna Koikkalainen vastasi. Sen ääni kehräsi Puukon korvaan. Kysyi miten hän nyt siihen aikaan illasta soitteli. Ihan kiva kuitenkin, kun ei oltu ehditty tapaamaankaan vähään aikaan. Ei, Jyri ei ollut kotona. Oli kuulema tulossa. Saunakin oli ollut jo tuntikausia odottamassa. Puukon kerrottua Jyrin soitosta, epäuskoista hiljaisuutta kesti hetkisen, ennen kuin Hanna sai sanotuksi mitään. Ei hän Jyristä ollut mitään huomannut. Että olisi jotenkin ollut sekainen tai jotain semmosta. Vähän aikaa sitten oli puhuttu puhelimessa, kun hän oli kysellyt, mihin aikaan se oli tulossa kotiin. Hannan ääni oli muuttunut itkuiseksi. Nyt minua pelottaa, jospa se tietää meistä, Hanna sopersi. Eikä tiedä, Puukko sanoi tiukasti. Yritti rauhoitella. Sanoi poliisin jo olevan matkalla katsomaan tilannetta. Puukko käski Hannan pysymään sisällä kotona. Hän kyllä ilmoittaisi heti, kun jotain tietäisi. Pöytäpuhelin oli soinut jo hetken aikaa terävästi. Täytyy vastata toiseen puhelimeen. Ole vain rauhassa siellä.
- Sirkus Tivolista Söderholm, hyvää iltaa. Meiltä on karannut norsu. Huomattiin, kun oltiin tarkastuskierroksella näytösten jälkeen. Saisiko teiltä apua etsimiseen. Mehän ollaan täällä urheilukentällä viikonlopun. Niin kuin varmaan tiedättekin.
Puukolle valahti kylmä rinki pään ympärille. Nyt oli kiire. Oli saatava Siren puhelimen päähän. Ei se ollut vielä soittanut takaisin vaikka niin sovittiin. Kyllä sen jo olisi pitänyt olla siellä parkkipaikalla. Pitääköhän hälyttää armeijan miehet apuun. Puuman lailla Puukko ponkaisi liikkeelle ja nappasi vauhdissa auton avaimet pöydältä.
Iiris Vähämäki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti