Kari Uotila, Brutus

Rouva astui ovesta, helminauha heilahti. Hän sipaisi vaaleaa peruukkiaan ja korjasi tiaraansa. Guccin käsilaukku keinahteli käsivarressa.

Keski-iän tarjoilemat rypyt oli täytetty meikkivoiteella ja päällystetty puuterilla. Lopputulos näytti lähinnä kalmankalpealta, Jeeves ajatteli ja nykäisi lipasta lakkinsa syvemmälle päähänsä.

”Jeeves!” nainen kailotti. ”Lähdetään.”

He kävelivät kohti kartanon pihalla kököttävää Rolls-Roycea. Pihasora rahisi mustien kenkien alla. Naisen kapeat ja pitkät korot pistivät reikiä hiekkaan.
Nainen pysähtyi.

”Jeeves!” hän sanoi, ”näittekö tuon?”
”Näinkö minkä, rouva?”
”Jokin elukka vilisti auton alle.”

Jeeves koitti hiipiä lähemmäksi autoa, mutta soran rahina teki yrityksen tyhjäksi. Hän kumartui mustan auton eturenkaan kohdalle ja kurkisti auton alle. Mitään ei näkynyt, mutta pientä rapinaa kuului. Jeeves suoristi selkänsä.

”Hetki vain rouva, tarkistan asian.”

Hän avasi etuoven, nykäisi kädellään jotain ja konepelti loksahti. Hän kiersi auton etupuolelle ja avasi pellin. Hän kurkisti moottoritilaan, venytti kaulaansa, käänteli päätään, kurkotti pidemmälle, katseli lähemmäksi. Äkkiä hän jähmettyi.
Hän kiersi auton taakse, avasi tavaratilan kannen ja kolisteli itselleen taskulampun.

”Hetki vain”, hän sanoi kysymysmerkin näköiselle emännälleen.
Jeeves palasi etupuolelle ja napsautti valoa moottoritilaan. Hän kohotti kulmakarvaansa.

”Tuolla hieman syvemmällä moottorin vieressä näyttäisi olevan jonkinlainen pesä.”
”Pesäkö?”
”Niin, rouva.”
”Mikä pesä? Minkä otuksen pesä?”

Samassa orava jätti piilopaikkansa auton alla, vilisti hurjaa vauhtia rouvan ohi. Pikkukivet lentelivät ja hiekka pöllysi, kun se loikki kohti kartanoa.
Rouva kiljaisi ja pomppasi askelen sivulle.

”Mikä se oli?”
”Oravalta se näytti, rouva.”

Jeeves katsoi lähemmin pesää. Se näytti punaiselta ja siellä kiilteli jotain. Jeeves pujotteli kättään kohti pesää. Jokin terävä kulma raapaisi haavan hänen kämmenselkäänsä.

”Perkele!”
”Jeeves!”
”Anteeksi, rouva.”

Viimein Jeeves tavoitti sormenpäillään pesän, puristi reunan sormiensa väliin ja veti kätensä pois. Mukana tuli punaista silkkiä. Jokin rapisi ja kolisi ja putosi sitten hiekalle.

”Minun yöpaitani!” rouva huudahti.

Jeeves laskeutui polvilleen ja kurkisti auton alle. Siellä kiilteli jotain sinistä. Jeeves kurkotti sen käteensä. Hän nousi ja avasi kämmenensä rouvan silmien edessä.

”Minun topaasini!”
Rouva poimi jalokiven Jeevesin kädestä.

”Miten nämä täällä voivat olla? Luulin hukanneeni nämä.”

Jeeves etsi oravaa katseellaan. Se oli kadonnut.

”Samantekevää. Lähdetään, Jeeves, olemme jo myöhässä. Enemmän, kuin muodikkaasti myöhässä.”

Rouva kääntyi kohti auton takaovea ja Jeeves kiirehti sen kahvaan kiinni.

”Hetkinen, Jeeves.” Rouva Lindblom-Töttenström katseli peilikuvaansa auton ikkunassa. ”Olisikohan musta peruukkini sittenkin ollut sopivampi.”
Jeevesin suu aukesi, mutta vain sekunniksi. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja päästi irti ovenkahvasta.

”Kyllä, vaihdan peruukkini mustaan, Jeeves.”
”Kyllä, rouva.”

Rouva Lindblom-Töttenström kääntyi kohti kartanoaan. Hänen stoolansa heilahteli. Jeeves nosti lakkinsa takaraivolleen ja pyyhkäisi otsaansa.

Rouva saavutti kartanon pääoven ja kolisutti kolkutinta. Hetken kuluttua ovi aukeni.
“Kylläpä kesti!”
“Suokaa anteeksi, rouva”, hovimestari sanoi.

Rouva harppoi Jamesin ohitse, korot kopisivat kovalla lattialla. Hän kiirehti portaat ylös. James katseli hänen jälkeensä kasvot peruslukemilla, halveksunta ajatuksissaan. Hän jäi eteisaulaan päivystämään.

Yläkerrasta kuului kirkaisu. Jamesin ilme ei värähtänytkään. Mitähän akka nyt äkkäsi, hän ajatteli. Hän lähti portaisiin arvokkaan rauhallisesti.

“James!” rouva rääkyi. James ilmestyi oviaukkoon.
“James, täällä oli orava! Viheliäinen otus! Ja se vei mustan peruukkini!”

James asteli avoimelle ikkunalle. Hän katsoi alas pihalle ja näki oravan vilistävän poispäin talosta jokin musta möykky hampaissaan.
“Päästä Brutus irti”, rouva sanoi.

James veti Brutusta hihnasta kohti ulko-ovea. Se harasi vastaan, kynnet raapivat lattiaa. Se vinkui ja haukahteli, ärisi ja paljasteli hampaitaan. James tarttui sitä niskasta, avasi oven, otti kaulapannan irti, heitti koiran pihalle ja pamautti oven kiinni. Brutus säntäsi takaisin ovelle ja alkoi raapia sitä. Se haukkui ja kynsi ovea.

Ulkoilma oli täynnä hajuja. Pelottavia hajuja. Brutus vapisi. Se lähti varovasti ovelta kohti pihaa. Se katseli ympärilleen. Jokin outo lemu tuntui nyt muita voimakkaampana. Brutus kipitti lähimmän pensaan taakse piiloon. Se kurkisti pensaasta ja näki kammottavan hirviön aivan edessään. Hirviöllä oli jokin saalis, se oli jo tappanut jonkin mustan, karvaisen otuksen! Brutus vinkaisi ja pomppasi taaksepäin.

Hirviö otti askelen kohti Brutusta. Brutuksen pienet, hennot puudelin takajalat vapisivat. Se säntäsi pois, etsi katseellaan pelastusta, näki pihalla omenapuun, ei tiennyt, että koirat eivät osaa kiivetä puihin, ja kiipesi omenapuun latvaan. Sieltä se katseli, kuinka hirviö tepasteli hitaasti puun juurelle, ja katsoi ylös. Sen katse tuntui porautuvan Brutuksen takaraivoon saakka ja se täytti Brutuksen mielen turruttavalla paniikilla.

Viimein hirviö kääntyi ja lähti poispäin. Brutus päätti, ettei milloinkaan laskeutuisi puusta alas.

Kari Uotila