Meri-Hannele Palmi, kaksi runoa

Tulipatsaat. Mustat hevoset korskuvat yöhön. Kitkerä savu kiertää yhä ilmassa.
Michigan. Laukkaan kiivasti joen yläjuoksulle.
Sen edemmäksi en yksin astu.
Tunnen yhä kiihtyvän hengityksesi otsallani.
Kuunkajo paljastaa vihollisen leirin laaksossa.
Varjosi piirtyy ääriviivoina horisonttiin.

Preeriasusi ulvahtaa. Kuu katoaa menneisyyteen. Ajatukseni alasti edessäni.
Katseesi. Ja halkaisen viholliselta tulikeihäät, nyljen kuolettavat sanat ja sirottelen heidät kuin tuhkasateen syysvirtaan. Katkaisen Fenix-linnuilta päät.
Kohotat miekkasi yötaivasta vasten. Sanovat sinun olevan jumalten soturi.
Uskallatko katsoa silmieni syvyyksiin saakka ?
Uskallatko katsoa itseäsi ?


Kosketat kevyesti ohimennen avaruuksieni yksinäisiä asukkaita, valkoista orkideaa, yksisarvista siivekästä ja katoat
Ja minusta kasvaa kuningatar yön käsivarsille, vietteliätär uniisi,
jumalten soturitar.
Aamutuuli. Näen sinut. Halkaiset kuunsirpin, poimit pölyiset tähdet hiuksiltani, kirjaat ihooni uuden nimen:
Neferitar.


Kastat miekkasi kärjen musteeseen, sinetöit kirjeen.
Painat minut kiivaasti ebenpuista komottia vasten.
Kun suutelet minua, et muistuta enää ketään.
Ja tiedän mitä kirjoitit.


- - -

Oletko katsonut itseäsi ?

Syyskuun kahdestoista päivä kello neljätoista kaksikymmentä, istut ikkunan syvennyksessä, Kaivopuiston kupeessa
tietämättäsi piirrän sinut hitain vedoin mieleni kankaalle

Kaulasi kupari hohtaa päivänvalossa, katseesi yhä viaton, kissanpoika
yöt silmiesi alla, elämänjuonteet, hymykuoppa leuassasi

kaikki sinussa tallella kuin valokuvat hopea-albumeissa
En muuttaisi piirrettäkään

Astut salattuihin huoneisiin, ylväänä kuin kuu, vain saranat välkehtivät hiljaa varjoissasi
Pääsi kumarassakin näen auringontähtiä ja magenttaa valmiina heräämään, nousemaan, syttymään kuin uni luumupuihin

Korjaat kiireettömästi hiussuortuvaa otsaltasi, kallionseinämät ja merenpohjanpeili minussa vaihtavat paikkaa

Kunpa viimein näkisit.

Ja kysyn itseltäni samaa

Meri-Hannele Palmi