Mari Hanhiniemi, Viides käsky

VIIDES KÄSKY

Älä tapa.
Hiljaisuuden rikkoo hengityskoneen ääni. Kuin pienet palkeet yrittäisivät saada kituvaa elämänliekkiä syttymään tuleen. Esan rinta kohoaa ja laskee koneen määräämään tahtiin. Ravintoliuosta tippuu tasaiseen tahtiin suoraan suoneen. Pussiin kerääntyy virtsaa. On kuin katsoisi auton konepellin alle, niin paljon letkuja ja motoriikkaa on kiinnitetty mieheeni. Tai mieheni kuoreen, sielu ja hymy ovat jo paenneet koneiden ylivaltaa jonnekin.

Älä tapa.
Esan iho on lämmin mutta hänen ominaistuoksunsa puuttuu, hieman hikeä, hieman partavettä, sormiin tarttunutta moottoriöljyä. Hänen tuoksunsa on nyt kliininen, aseptinen ja kuollut. Silmät ovat suljetut, haluaisin katsoa niihin vielä kerran, katsoa miten hymy hyppää silmänurkkien pieniin ryppyihin. Minä hyvästelen yhden ruumiinosan kerrallaan, lempeät mutta vahvat kädet, juoksijan jalat, kutiavat kyljet, pakenevan hiusrajan, jota Esa yritti peittää kampaamalla hiukset eteenpäin. Muistan miten Esa kiihtyi nollasta sataan, kun hänen korvannipukoitaan puraisi. Hyvästi nyt niillekin. Suutelen velttoja nahkeita huulia.

Älä tapa.
Haluaisin saada vahvistuksen, viimeisen leiman passiin tällä rajapyykillä. Haluaisin kysyä Esalta, että tätäkö sinä haluat, oikein todella haluat? Minä voisin käydä katsomassa sinua joka päivä. Sinä vaistoaisit sen jotenkin. Miksi minulle jäi tämä päättäminen? Toisaalta tiedän, miten vihasit joutenoloa. Jopa televisiota katsellessa, täytit ristikkoa tai sudokua. Kuulen sen perkeleen, joka päässäsi soi, kun et edes voi hengittää itse.

Älä tapa.
Olenko itsekäs, kun haluaisin pitää hänet täällä konemaailmassa? Näyttelyeläimenä, sänkyyn kahlittuna. Tulisin tänne lasten kanssa ja näyttäisin, että siinä meidän isä nyt on. Isä ei näe eikä kuule, mutta kyllä isä tietää, että me olemme täällä. Isä ei enää pelaa teidän kanssanne jalkapalloa, mutta me voidaan tulla aina katsomaan isää tänne valkoisten eläinten tarhaan.

Älä tapa.
Tiedän mitä Esa haluaa, ja se minun on tehtävä. Menen ja puristan Esan nenään sukeltavan happiletkun nyrkkiini. Monitori alkaa itkeä. Hetken toivo valkaisee huoneen. Hengitä rakas, hengitä ja näytä niille, mistä sinut on tehty. Taistele saatana! Älä jätä minua! Kuuluu pieni korahdus mutta sitten ei mitään. Monitorille avautuu tie keskiviivoineen. Hoitaja ryntää sisään ja taivuttaa nyrkissä olevat sormeni pois letkulta. Hän ei tajua, ettei enää ole kiire.

Mari Hanhiniemi