Puhuva hiljaisuus
Parin huurteisen jälkeen kyläbaarin terassilla ihmettelin taas kerran työkaveriani. Siitä ei aina ottanut selvää mitä se tarkoitti. Joka toisen sanan joutui arvaamaan tai sanomaan itse sen puolesta. Jos siltä kysyi jotain, se meni vaikeen näköiseksi ja alkoi kaivella taskujaan ja kun ne oli käyty läpi, se oli ihan kuin ei olisi kuullut kysymystä.
Se ripottelee ensin leveillä tynkäsormillaan täytettä sätkäänsä ja vedettyään pari henkosta saa kysyttyä selvästi helpottuneena: - Oisko pari kymppii? Saatuaan rahat se taittelee ne huolella kahtia, upottaa lompsaansa ja sanoo. - Mä sitte.
Tiedän kyllä, että pukukaappini hyllylle ilmestyy lainattu summa ilman suurempia eleitä, korkeintaan pari kopautusta oveen merkiksi, että siellä on. Tiedän myös, että sama näytelmä toistuu kuukauden päästä, kun Patu kysyy : - Voitaisko, ja viittaa peukalolla baarin suuntaan.
Erehdyin kerran kysymään, miten siltä uupuu just kaks kymppii aina ennen liksapäivää ja kun taskut oli kaiveltu, se sanoi: - Koira. Ja kun yritin udella minne se oli hukannut osan näpeistään, se jäi tuijottamaan vasenta kättään jossa näkyi yhden puolikkaan sormen lisäksi kolme kokonaista, sitten se sai aikansa mietittyään sanottua. - Liian pitkä lyhyeksi.
Sirpa Ritvanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti