Kätkön kupla
Motto: ”Luonto pyrkii piiloutumaan” - Herakleitos
Ope kysy et onks luonto piilossa. Viittasin.
Tertun viittauksen ope näki, mut mun ei. Terttu heilautti lettii ja kerto: ”Mie näin hiiren mut se meni heti piiloon”.
”Jaaha, jaaha, no, sinä Tauno siellä, onko luonto piilossa”, ope sano eikä vieläkään huomannu mun viittausta. ”Mun vaari ties et se tuli sokeeks luonnon helmassa. Sit se ei enää nähny luonnon helmaa.”
”Jaaha, jaaha, no, sinä Maija siellä, onko luonto piilossa”, ope sano eikä vieläkään nähny mun viittausta. Maija hieraisi nenänpäätään ja sano: ”Tässähän me ollaan luonnossa eikä piilossa”. Ennen ku ope ehti sanoo mitään Liisa kysy: ”Meneeks kuolleet piiloon vai taivaaseen?” Kukaan ei sanonu et taivaskin on piilossa.
”Jaahas, no niin lapset, nyt tehdään luontoretki ja käydään katsomassa, miten luonto on piilosilla”, ope sano eikä vieläkään huomannu mun viittaamista. Luokka tyhjeni. ”Hei ope, tää ei näkyny, mut täällä se nyt on”, joku huusi jo ulkona.
Kun kaikki oli poistunu retkelle, lopetin viittaamisen. Yritin löytää tulitikkuja. En löytänyt. Taulun reunalla oli liitu. Piirsin kasan jalokiviä ja kasan olkia. Sitten piirsin sian, joka tonki sitä olkipahnaa. Aattelin, mitä en ajatellu. Eihän kaikkee voi nähdä. Eikä kaikki kimmonnu mahdu kätköön. Kätkö ei ainakaan, ellei jonain muuna olevana, - paitsi pimeellä. Olleen olleva.
Minä, uuspostkumma proosaruno
Säkeellisesti edustava teksti, runo, on kuningas; mikä ettei ”kuningatarkin”, leski-sellainen, varsinkin. Irto. Pehmo. Pää. Eespäin ylväästi! Sitä rataa; aateluus velvoittaa, jollei kosta tai lyö leiville;, kivi. Tyyny. Ihan pimeä, sisältä. Kuningas kun jättää naamarinsa, olen pelkkä lelu kuin hapanimelä karkki, narritiivis. Nami runo, ptyh proosa! Kvarkki. Tuntuu kivalta, kun nuolevat mun runoisuuksia ja silittelevät proosaturkiksiani. Proosakarva on kuin kuolan hinta tai likimauste - ei puurossa. Vain siniset hovikokit osaavat ruodottamat hauet. Mummon haukimuhennos oli eri juttu. Kuin romaani. Haukilörtsy, novelli. Hehkeä. Romaani tuskin sanoisi mitään tai jos nimittelisi, olisin verenimijä turhake kuin mustavalkea lepakko. Vampyyri olisi klisee. Lepakko ei myrskyssä lepata. ”Melkein vinkua” on kuin läikkymätön sisar. Kova. Umpi. Se. Tyyntä, tiedättehän, meille proosarunoille on tabu olla rikkomatta lauseiden rytmiä. Tyventen karkelo. Tämä ollos sanottu lypsyautomaatin vuorotahtisuuden kiihkosta! Vingun, vangun, vongun on runon puhetta, kun osaat sielu hengittää. Ellet, jää kumma hinku. Se uus.
Jorma Vakkuri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti