Seili, karkotettujen saari
On elokuun puoliväli. Vesi velloo mustanpuhuvana ja pieksee rantakallioita. Kauempana merenselkä kimmeltää kuin rypistetty tinapaperi. Katselen aavaa spitaalisen silmin ja minua alkaa palella: Miltä tuntuisi seisoa syysmyrskyssä, odottaa pimeneviä päiviä ja pakkasöitä. Tongin kepillä meren irtirepimää ahvenheinää, Vellamon hiuksia. Ne nousevat pitkinä vyyhteinä ja tuoksahtavat mudalta. Jalan alla rapisee auringon käristämä rakkolevä. Sisemmälle saareen johtaa kinttupolku.
Ryppyisessä esitteessä kerrotaan, miten Kustaa II Adolf siivosi Turun kaupunkikuvaa suurella luudalla ja viskasi rikat mereen. Elettiin 1600–lukua. Roskilla ei ollut paluuta mantereelle, ei elävinä eikä kuolleina. Potilaat soudettiin saarelle ruumisarkun laudat mukanaan.
Astun arkaillen raakapuiseen ristikirkkoon. Täällä saivat potilaat kuulla tulikiven katkuista jumalansanaa. Sairaat häkitettiin karsinaan kirkon perälle ja he kulkivat eri ovesta kuin muu kirkkokansa. Ehtoollinen tarjottiin pitkän kepin nokasta. Varmasti kuvottava näky: turvonneita kasvoja, mätänevää lihaa, sormet kuin sirkkelin jäljiltä.
Kirkon pohjoispuolella on karun kaunis hautausmaa. Puuristit ovat kallistuneet ja rautaristit ruostuneet outoihin asentoihin. Jäkälä korjailee vanhojen hautapaasien tekstiä. Nuori, lettipäinen opas istuu kirkon portailla avainkimppu sylissään ja viilaa kynsiään. Hämmästelen, miten niin pienelle kirkkomaalle mahtuu esitteessä mainittujen 663 spitaalisen arkut.
– Kirkkomaalla makaa vain säädyllisiä vainajia, valistaa opastyttö. Spitaalisten kuolema merkittiin kyllä kirkonkirjoihin, mutta heidät kuopattiin ties minne. Kun Jumala oli heidät hyljännyt, ei pappikaan tohtinut siunata haudan lepoon.
Hiekkaisella kumpareella kasvaa jänönapilaa ja kimmeltävää helyheinää. Istahdan yksinäiselle, sammaloituneelle kivelle, joka on kuin aseteltu säällisen matkan päähän kirkkomaasta. Kuin aseteltu… ehkä onkin. Kuoppaajat saattoivat merkitä hautapaikan kivellä. Istun spitaalisten luiden päällä. Kaivan repustani eväät: vehnäsämpylän, tahkojuustoa ja makkaran siivuja. Monet kuolivat silkkaan nälkään. Jos eivät kelvanneet paratiisin nämä nälkäiset sielut, katselevat he nyt ahnein silmin eväitäni. Minä nousen, tungen leivän takaisin reppuun.
Sirkku Karjalainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti