Vanhat äkäiset akat
Vanhoista naisista puhutaan usein vieläkin lempeinä isoäiteinä, jotka hellivät pieniä lapsia, paistavat pullaa, ja kilkuttelevat puikoillaan villasukkia tarvitseville. He ruokkivat puluja ja kansoittavat hartaina joukkoina niin kirkkojen penkit kuin teatteritkin.
Olen kiinnittänyt huomiota heihin, itseni kaltaisiin, esimerkiksi liikuntaryhmissä. Mikään, mikä muuttuu, ei ole heidän mielestään yhtä hyvää kuin se menetetty aikaisempi. Kun vesijumpan ohjaaja vaihtuu, häntä katsotaan pitkään. “Miksi se ei pidä nimenhuutoa? Se entinen piti aina heti alkuun. Miksei sen ääni kuulu?” Naiset luovat toisiinsa katseita. Kun ohjaaja kysyy jotain, jarrutellaan, vastataan niukasti ja supistaan käsi suun edessä naapurille. Seuraavaa altaaseen astuvaa ryhmää katsotaan murhaavasti: “Ne tulee taas meidän vuorolla, vaikka on sanottu…” huolimatta siitä, että allas on tyhjä ja näin toimien joudutetaan kaikkien aikataulua.
Kerrostaloissa naiset kyttäävät verhojen raosta naapureitaan: ”Tuus kattoon, taas se vie roskiin tuommosia kauheen isoja muovipurkkeja!” Samat naiset tekevät ennakkovaraukset kaikkiin mahdollisiin vuoroperiaatteella toimiviin systeemeihin. ”Mää olin kyllä tän jo varannut” he sanovat voitonriemua äänessään tarratessaan kiinni himoittuun omaisuuteen.
Missä ovat ne kiltit tytöt, joista niin paljon puhutaan? Milloin muutos tapahtuu?Uskon, että prosessi alkaa kehittyä pikkuhiljaa. Ensin havaitaan, mikä on vallassa oleva yleinen mielipide. Sen jälkeen liitytään linjaan, jotta saadaan oikeus kuulua ”meihin”. Se tuntuu turvalliselta: minut hyväksytään ja minä saan olla mukana. Toisinajattelijat ovat usein hiljaa. Jos kuitenkin joku heistä kajauttaa eriävän mielipiteen ja osoittaa siten auktoriteettia, osa laumasta kääntääkin kelkkansa ja liittyy häneen, jolloin syntyy uusi ”me”. Ja siitä alkaa kiihtyvä köydenveto, josta joukot ”me” ja ”nuo” entisestään kiinteytyvät.
Kiltteys ei ilmeisesti istu meissä jälkiä jättämättä. Kiltit tytöt eivät ole uskaltaneet käyttää ääntä vaatiakseen itselleen haluamaansa vaan ovat tottuneet luovuttamaan oikeutensa muille. Kiltin sisällä asuu kuitenkin kapina ja katkeruus, joka pysyy piilossa, kunnes se vanhana nousee esiin voimalla: ”Minullekin kuuluu!” ”Miksi tuo saa ja minä en?” Vieläkään ei silti uskalleta vaatia omissa nimissä tai tunnustaa rehellisesti omaa tarvetta. On helpompi vedota annettuihin sääntöihin tai valita puolensa ja liittyä ”meihin”: ”Meiltä ei viedä!”, ”me olemme sitä mieltä…”, ”noin ei saa tehdä, koska se on kielletty!”
Eikö vanha äkäinen akka siis olekaan paha ja itsekäs? Ei, hän pyrkii lopultakin kuittaamaan sen, mitä vaille on jäänyt ja mitä on tietämättään kaivannut koko elämänsä ajan. Hän toteuttaa haluaan ottaa itselleen. Kuitenkin mieluiten muitten suojissa.
Eija Honkala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti