Dialogi
Puristan pientä ranteeseen kiinnitettyä iltalaukkua käteeni, kun raivaan tietäni ihmisten välistä tanssisaliin ja suuntaan kohti baaritiskiä. Ilta on jo pitkällä. Työpaikan illanvietto oli venynyt, hauskaa oli ollut ja siitä innostuneena minäkin lähdin jatkoille. Osa oli tullut jo aiemmin ja näinkin heitä tanssilattialla. Orkesteri oli näköjään juuri tauolla ja levyt soivat. Se ei näyttänyt tahtia haittaavan, lattia oli täynnä iloisia tanssivia pareja.
Ujuttaudun baaritiskiin nojaavien ihmisten keskellä ja tähyilen baarimikkoa tehdäkseni tilauksen. Taidan kevyesti tönäistä vieressäni seisovaa, koska hän kääntyy ja jää tuijottamaan minua. Katson velvollisuudekseni pyytää anteeksi ja vierustoveriini kääntyen sanon hymyillen ”Sorry”. Katseeni kohtaa sinivihreät tarkkaavaiset silmät, joiden ympärillä näen naurunryppyjä, jotka kielivät huumorintajusta, pilkkeestä silmäkulmassa. Mies vaikuttaa leppoisalta, ei lainkaan vihaiselta.
”Eipä tässä kuinkaan käynyt. Saanko tarjota neidille drinkin?”
”Mikä ettei, kiitos mielellään.”
”Mitä haluaisit juoda?”
”Tuoremehun.”
”Hei, tämä on A-luokan ravintola! Etkö keksi mitään parempaa?” hän huudahtaa.
Mietin hetken ja vastaan ”No siinä tapauksessa lasi samppanjaa maistuisi kyllä hyvin.”
Hymyilen vähän keimailevasti. Tämähän sujuu, ei tarvitse taaskaan itse maksaa, ajattelen. Mies tilaa kaksi lasillista oikeaa samppanjaa, ei mitään kuohuviiniä.
”Hmm, tämähän on upeata, kiitos! Samppanja on juhlajuoma. Mitä juhlisimme?” kysyn. ”Miten olisi tämän hetken ainutlaatuisuutta? Tässä hetkessähän on kaikki, elämä täydellisenä. Miksi murehtia eilistä tai kantaa huolta huomisesta. Tartu hetkeen, sanotaan.” Tämän hän sanoo hiljaa, rauhallisesti, vakavana ja katsoo minua syvälle silmiin. ”Tämän hetken ainutlaatuisuudelle!” vastaan, minäkin vakavana. Kilistämme ja juomme maljat yhteiselle hetkellemme.
”Sinähän taidat olla oikea filosofi, keskiyöllä ravintolassa alat puhua syvällisiä.” totean leikillisesti. En enää huomaa ympärilläni olevaa meteliä ja ihmisiä, olemme kuin kahden oman kuplan sisällä. Hänellä on miellyttävät kasvot, matala seksikäs ääni mutta ennen kaikkea kädet, jotka kannattelevat lasia, ovat mielestäni kauniit, hyvinhoidetut, mutta miehekkäät. ”Tanssitaanko?” hän kysyy kun hidas foxi alkaa soida. ”Kyllä, mielellään.” Viemme lasimme tyhjälle pöydälle lähelle tanssilattiaa.
Tanssiessa hän vetää minut hyvin lähelle, askeleemme tuntuvat löytävän saman rytmin hetkessä. Miten voi ventovieras tuntua niin tutulta? Olenko löytänyt toisen puoliskoni? On hyvä olla.
”Minä muuten olen Tapsa. Miksi sinut ristittiin?” hän kysyy korvaani. ”Olen Orvokki.”
”llmankos tuoksut hyvältä kuin kukkanen.” hän imartelee.
”Miten satuit tulemaan tänne tänä iltana ja näin myöhään vasta?”
”Aivan sattumalta tulin, mutta taisi olla onnellinen sattuma.”
”Ainakin minulle. Haluan tutustua sinuun paremmin. Tavataanko huomenna paremmalla ajalla?” hän kysyy.
”Paremmalla ajalla? Miten niin, eikös nyt ole hyvä aika?” ihmettelen.
Tapsa ei vastaa, hymyilee vaan ja saattaa minut musiikin loputtua pöytään.
”Pidäthän huolta lasistani kunnes tulen takaisin.” hän toteaa ja lähtee pois. Jään ihmeissäni katsomaan hänen jälkeensä. Miten tässä näin kävi, juuri kun hän kertoo haluavansa tavata uudelleen, hän jättääkin minut yksin.
Orkesteri palaa tauolta soittimiensa ääreen ja virittelee niitä. Kohta soivat ensimmäiset soinnut ja solisti saapuu laulamaan: ”Night and day, you are the one...”.
Tapsalla on kaunis ääni.
Helena Kanerva
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti