KEVÄTJUHLAT
”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.....” kajahti yhtä mahtipontisesti ja yhtä sydänjuuria säväyttävästi kuin hyvin monina aikaisempina kevätjuhlapäivinä. Tämä on kuitenkin täysin erilainen kevätjuhla kuin aikaisemmat. Pakahduttava tunne rinnassa . En saa kyyneleitäni pidätettyä. Ne vierivät pitkin poskiani.
Ajattelen: Eihän minun täällä pitänyt olla. Olen ihan väärässä koulussa, väärässä juhlassa. Minulla on kuitenkin juuri ostettu juhlapuku päällä, minkä olen sisareni kanssa yhdessä ostanut. Minulla on vaaleansininen ja sisarellani vaaleankeltainen sen kevään trendijakkuhousupuku päällä. Jalassa on myös uudet korko juhlakengät, jotka tuntuvat epämiellyttäviltä, vähän puristavat.
Olen itseeni pettyneenä, ontto tunne olossani sisareni ylioppilasjuhlissa juhlayleisönä vähän taempana. Tuoksuvat tummanpunaiset sisarelleni ojennettavat ruusut, joita nuuskutan, ovat sylissäni, ylioppilasjuhlapuku päällä, lakki vain puuttuu päästäni. Uusi ylioppilaslakkini jäi kotiin odottamaan omia juhliani. Minun pitäisi olla iloinen sisareni puolesta. Yritän ollakin sitä. Olen väärässä paikassa, väärään aikaan. Minunhan piti olla omassa koulussani omissa ylioppilaskevätjuhlissani.
Ajatukseni harhailevat ”non-stoppina ” opiskeluni eri aikakausissa: Olin koko Suomen historian suurinta ikäluokkaa. Meitä samanikäisiä oli niin valtavasti. Oli tunku joka paikkaan ja opiskelupaikoista puute. Kotipaikkakunnalla ei ollut vielä keskikoulua, eikä lukiota. Jos halusi näihin jatkokouluihin, piti hakea vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan.
Olin 13-vuotias,kun isoveljeni tuli lähikankaalle kertomaan, että olin päässyt keskikouluun. Olin sisaruksieni ja isäni kanssa puolukoita poimimassa. Me poimittiin yleensä yhdessä koko vuoden mitä erilaisimmat marjat. Olin niin innostunut ja tohkeissani veljeni uutisesta, että marjaämpärinikin unohtui metsään. Kun tuli niin kiire kotiin äidin luo suunnittelemaan vieraalle paikkakunnalle menoa. Siitä tulikin pitkä, 8 vuoden turvattomuuden,” kivinen” taival.
Viikot asuin vieraalla paikkakunnalla ja sunnuntaiksi menin kotiin pyykinpesuun. Elämä oli yhtä reissaamista kotipaikkakunnalta koulupaikkakunnalle ja takaisin. Tunne oli kuin ”ei olisi mistään kotoisin”. Märät pyykit repussa ja voileivät, rieskaa viikoksi ( tosin ne olivat jo loppuviikosta homeessa ) ja takaisin koulupaikkakunnalle. Silloin oltiin myös lauantaisin koulussa. Me vieraspaikkakuntalaiset olimme kuin ” huutolaislapsia ”, niin opettajat suhtautuivat meihin. Se oli rankkaa nuoruuden, turvattomuuden aikaa. Meitä sorsittiin ja meille annettiin edellytyksiämme huonompia numeroita. Opettajat olivat meille pahimpia koulukiusaajia. Pelkäsin heitä niin, että välillä tuntui, ettei koulunkäynnistä tahdo tulla mitään. Miesopettajat olivat sodassa vammautuneita, entisiä armeijan ”kapiaisia”. Kaikki naisopettajat olivat myös sodan uhreja. Niin kuin perheenikin isä kaksi sotaa käyneenä, eturintamassa taistelleena, jatkosodassa haavoittunut sotainvalidi.
Entinen kapteeni ,perheetön, iso, möhömahainen Kallu opetti ruotsia. Hänen opetusmetodinsa olivat suoraa armeijan ” simputusmeininkiä”. Kun hän kuulusteli läksyjä, jos ei tullut heti vastaus, kuin ” apteekin hyllyltä”, hän sai suorastaan raivokohtauksen. Hän huusi: ”Lepäämään, lepämään ! ( tarkoitti siis istumaan ) Hypätkääs kaivoon ! Eihän tämä äijä tiedä mitään! ” Hän säesti mylvintäänsä vielä siten, että läiskytti kirjaa oppilaan nenän edessä pulpettiin. Välillä hän teki tätä niin voimakkaasti, että kirjasta lehdet irtosivat ja lensivät pitkin lattiaa. Välillä kävi niin, että vaikka oli kuinka hyvin lukenut läksynsä, pelko kadotti tiedon päästä. Tällä karjumis-mylvimis-pelottelumetodillaan hän sai oppilaat lukemaan läksynsä. Hänelle oli varmaan kunnia-asia, kun joka vuosi hänen aineessaan tuli ennätysmäärä älliä. Heti kun hän lähti pois eläkkeelle koulusta, tuli ensimmäiset reput ruotsinkielessä siihen kouluun.
Kuulen kaukaa välillä laulua: ” Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö.......” Hätkähdän: Olen edelleen väärässä koulussa ja väärissä juhlissa. Ajatukseni kuitenkin karkaa omille teilleen.
Toinen entinen, perheetön, armeijan herra oli matikan opettaja Kaskela. Hänellä oli myös hermostumiskynnys hyvin matala. Kun hän hermostui ja alkoi huutaa, hänen ohimossaan olevassa montussa alkoi moinen syke pomppia, ikään kuin sieltä lentäisi jotakin ulos. Kerrottiin, että sodassa luoti oli lävistänyt ohimon, aivot sellaisesta kohtaa, ettei hän ihan menehtynyt vammoihinsa. Vamma oli jättänyt ison kolon hänen ohimoonsa ja hänen psyykeensä. Pelkäsin häntä niin paljon, etten mennyt pitkää matematiikkaa lukemaan, koska hän oli sen opettaja.
Iltaisin Kallu ja Kaskela , miespari, kalossikengät jalassa, kävelykeppi kädessä mittelivät kylän raittia ts. olivat iltakävelyllä. Kannatti kiertää heidät kaukaa, kun näki heidät, jotta välttyi seuraavan oppitunnin moraalisaarnalta. Heidän mielestään, silloin kun he olivat vielä liikenteessä, oppilaiden olisi pitänyt olla jo nukkumassa. He saattoivat huutaa oppitunnilla : ”Illat ja yöt on sitä varten, että nukutaan. Eikä luuhata kylällä !”
Luin pitkän saksan kielen. Opettaja oli saksalainen ” Gyntö”. Sanottiin, että hän oli entinen ” natsi ”. Hän oli koulun rehtorin, ”noita-akan” kanssa naimisissa. Kun hän natisevilla, koko kouluajan samoilla kiiltävillä, lankatuilla kengillään marssi luokan edessä edestakaisin, karjahdellen ja kirjaa heilutellen kuulusteli läksyjä koko luokalta ja myös minulta, hän saattoi sanoa minulle: "Schöne Helena"(kaunis Helena). Olin omasta mielestäni ihan tavallisen näköinen, tosin tytöistä luokkani pisin. Olin hyvin sporttinen, kilot kohdallaan varressani. Pitkä tukka hulmuten ikuinen nälkä suonissa kurnien juoksin, pelasin koulun eri pallopelijoukkueissa, mikä olikin pelastukseni, jos jouduin kiusatuksi. Samoin kävin koulun kuorossa laulamassa, pahan olon aina ”huutamassa” ulos. Koin ”Gyntön ” sanomiset hyvin kiusallisina, lähes kiusaamisena siinä herkässä naiseksi puhkeamisen iässä.
Inka, suomen kielen opettaja oli Viipurista, josta oli sodan aikana lähtenyt perheineen evakkoon Suomeen. Hyvin usein hänen puheensa oppitunnilla jostain syystä palasi aina sota-aikaan. Muistellessaan, kuinka hänen kotinsa jäi rajan taakse ja kuinka paljon sota sai tuhoa, hän aina purskahti itkemään. Tiesin, että sen tunnin ” fiilinki” ja oppimisasiat olivat aina mennyttä. En silloin ymmärtänyt tätä ollenkaan. Vuosia jälkeenpäin tästä kyllä ymmärrys löytyi.
Näen, että sisareni istuu vaaleankeltaisessa housujakkupuvussaan juhlasalin etupenkillä kymmenien muiden ylioppilaskokelaiden kanssa. Hän nousee seisomaan, kun hänen arvostelunsa luetaan ja hän hakee todistuksensa. Sitten kaikki ylioppilaat nousevat seisomaan ja rehtori kuuluttaa: Julistan teidät ylioppilaaksi. Sisareni painaa uuden ylioppilaslakkinsa päähän. Kuinka hän onkaan kaunis! Kaikki uudet ylioppilaat painavat päähänsä vitivalkoiset ylioppilaslakkinsa. Voi, kuinka he kaikki ovat hienoissa juhlapuvuissaan ja valkoisuuttaan hohtavassa uudessa ylioppilaslakissaan kauniita ! Voi tätä juhlan tunnetta, satojen ruusujen tuoksua ja väriloistoa. Voi tätä huumaa.
Halaan vilpittömästi onnitteluiksi rakasta sisartani. Iloitsen hänen ylioppilaaksi tuloaan, enkä halua pilata hänen juhlaansa omalla epäonnistumisellani. Enkä kerro, mikä tunnemylläkkä sisälläni on. Kyyneleeni olivatkin hänelle nyt ilon kyyneleitä.
Tiedän, että minä en saa koskaan kokea henkilökohtaisesti tätä tunnetta, tätä juhlan huumaa, en luokkakavereideni kanssa vietettyä yhteistä ylioppilasjuhlaa, en tätä ruusujen tuoksua ja paljoutta, en ” kesälaitumille lähdön” vapauden tunnetta. Nyt sattuu rintaan, sattuu sydänjuuria myöten. Pakahdun tähän raastavaan tunteeseen. Toisaalta on niin ” tyhjä olo” ! Olinko minä niin huono ? Tässäkö tämä vuositolkulla uurastamisen palkka ? Voi tätä pettymyksen tunnetta! Voi tätä tiedostamatonta ” kateuden möykkyä ” rinnassani! En mennyt omaan kouluuni, omien luokkakavereideni ylioppilaskevätjuhlaan. Omassa koulussani minä, onneton, olin reputtanut yhdessä aineessa, jossa olin ollut hyvä aikaisemmin. Pelkäsin ja jännitin, opettajien kiusaamana, niin paljon, että sairastuin. Olin sairas ylioppilaskirjoituksissani ja tulos oli sen mukainen. En läpäissyt kurssia. Vuotta nuorempi sisareni pääsi ylioppilaaksi toisessa koulussa, jonka juhlissa olin nyt fyysisesti läsnä, mutta ajatukseni ja tunteeni harhailivat jossakin muualla.
Helena Soisalo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti