Iiris Vähämäki, Matka

MATKA

Penkin selkänoja painoi ilkeästi selkää. Hän oli torkahtanut penkille kuljeksittuaan koko päivän paikasta toiseen. Hämärä puisto oli salamyhkäinen. Meluisalta kadulta hän oli ajautunut siihen sattumalta. Poikennut hiekkaiselle käytävälle ja hämmästynyt. Tämä oli oma suljettu maailma. Liikenteen ääni ei ylettynyt pensaiden yli. Vihreät, leikatut pensasrivistöt muodostivat salaisia sopukoita ja kulmia. Kiemurteleva vesiallas oli tyhjennetty syksyn tieltä. Hiekka raksahti askelista. Puiston toisella reunalla oli penkkien rykelmä joka odotti istujia, odotti laulua ja soittoa. Joskus ääneen lausutut sanat poukkoilivat rivien välissä etsien vastakaikua. Keskellä puistoa, polkujen risteämässä, kohosi korkea temppeli. Sen katto oli korkealla. Tuuli ja linnut saivat lennellä vapaana seinien lävitse. Hän kuljetti sormiaan reunapylväiden koristekaiverrusta pitkin. Rakennus seisoi yksinäisenä, uljaasti kohoten kaikkien yläpuolelle. Se oli yhtä sopimaton tähän maisemaan niin kuin hän itsekin tunsi olevansa. Rakennus kaipasi sisäänsä kahta rakastunutta, jotka seisoisivat vierekkäin kupolin alla ja kolmatta joka nostaisi molempien kädet ja liittäisi ne yhteen liinalla.

Hän oli matkannut päämäärättömästi muutaman päivän ja yön. Etsinyt jotain tutun kaltaista, jotakin jonka muistaisi. Hän huokaisi. Tämä oli outo maa. Synkkien ja hymyttömien ihmisten maa. Kiireisten ihmisten maa. Täällä puistossakin käveltiin hätäisin askelin. Pitäisi pysähtyä ja katsella ympärilleen, hän aikoi sanoa, mutta ne ehtivät jo ohitse.
Hän oli jo kauan ollut levoton ja kärttänyt päästä katsomaan. Siihen kyllästyneenä hänet oli heitetty tänne.

-Mene nyt ja katsele tarkasti mitä näet, oli vartija sanonut. Toista kertaa sinulle ei anneta.

Innokkaana hän oli alkanut matkansa, mutta kaikki oli vierasta. Hän ei tunnistanut mitään entisenlaista. Hän oli yrittänyt jutella tapaamiensa ihmisten kanssa, mutta ne olivat katsoneet häntä kummissaan ja kääntäneet päänsä pois. Monet niistä näyttivät jotenkin kieroon kasvaneilta. Aivan kuin niillä olisi jonkinlainen vamma. Ne kävelivät pää vinossa joko oikealle tai vasemmalle ja pitelivät kädessään pientä litteää osaa korvan ja olkapään välissä. Ehkä se on joku suojalevy, hän päätteli. Olisikohan sellainen vaiva perinnöllistä, kun sitä oli niin paljon. Sitten oli niitä jotka puhuivat yksinään. Nauroivatkin! Niillä oli nappi korvassa. Epätietoisena hän oli ensin säikähtänyt, mutta huomasi, että ne olivat vaarattomia. Ennen niitä sanottiin hulluiksi, jotka kylällä hölisivät itsekseen. Ainoa joka nosti hymyn hänen suupieliinsä olivat lapset. Niitä hän oli useasti pysähtynyt katselemaan. Lapset hyppelivät iloisesti. Nauroivat ja rallattivat laulujaan. Vaikka toisia niistäkin työnneltiin kiireellä rattaissa puiston halki. Hämärästä karjahti kovia sanoja ja meteliä. Hän kurkisti kulman taakse. Ne olivat niitä porukoita joita hän oli jo päivisinkin nähnyt. Omituisia, aikuisia miehiä ja naisiakin, heiluivat holtittomasti ja haastoivat riitaa. Hän tuli alakuloiseksi. Kyllä hän tiesi mistä se johtui. Oli sitä ollut ennenkin, mutta silloin ei joudettu porukalla keskellä päivää riehumaan. Hän perääntyi kiireesti kauemmaksi. Kiire täällä tuntui kaikilla olevan. Minne, sitä hän ei tiennyt. Hänen kiireensä oli jo kävelty. Se oli loppunut äkkiä, niin kuin sirpin sivallus ruishalmeessa. Aika on rajallista, mutta nämä eivät sitä tajua, hän ajatteli katsellessaan ohi kiirehtiviä ihmisiä.

Häntä väsytti kaikki tämä outous. Hän ei tiennyt paikkaansa eikä tuntenut mitään lämmintä tunnetta saati ajatusta. Alkoi kaduttaa koko reissu. Väsyneenä hän katsahti taivaalle.

-No Koikkalainen, joko näit tarpeeksi, jyrähti yläilmoista. Alahan tulla sieltä.

Iiris Vähämäki