Lyhytproosaa keväältä 2010, ryhmä B

Ryhmä B

Petri Keto: Olenko

Astun Mäkkärin seisomaikkunapaikalle muki kädessäni. Lasken lattialle luonnonvaalean puuvillakangaskassini. Siellä on Sokoksen S-Marketista ostamani litran appelsiinituoremehu, Vaasan Ruispalat ja purkki tonnikalapaloja öljyssä. Ne uinuvat umpioidun maailmansa hiljaisuudessa, mitään kaipaamatta. Öljyn hellä pehmeys on saanut ne unohtamaan. Oikeassa povitaskussani lämmittää Kirjasto 10:stä lainattu CD-levy: Van der Graaf Generatorin Pawn Hearts vuodelta 1971, progressiivisen rockin mestariteos. Sekoitan puutikulla kaksi annosta luomusokeria isoon piripintaiseen Pauligin Mundo-kahviin. Maitoa olen laittanut vain nimeksi. Irrotan pahvimukin kyljestä pienen ruskean tarran. Liimaan sen sammaleenvihreään, ovaalinmuotoiseen tarra-alustaan, jonka sujautan takaisin lompakkooni. Kun viisi tarraa on kasassa, saa ilmaisen kahvin. Minulla on jo neljä tarraa. Enää yksi puuttuu. Otan CD-levyn taskusta. Asetan sen eteeni pöydälle takakansi ylöspäin. Kaivan housuihini, hieman polvien alapuolelle, ompelemastani pikkuriikkisestä ja huomaamattomasta taskusta metallisen ostoskärrypoletin. Pudotan sen mukiini. Siemaisen kahvia. Saan aavistuksen teräksen pikanttia makua suuhuni. Tunnen läpikuultavien molekyylien ilottelevan kielinystyröissäni. Silmäilen hajamielisesti kappaleluetteloa. Sitten nostan katseeni. Rautatieaseman tornia on juuri alettu paljastaa hupun alta. Se seisoo ylväänä Elielinaukion kello seitsemäntoista ruuhkan yläpuolella. Havahdun. Minulla ei ole kiire minnekään. Minä en ajattele mitään. Minä olen, onnellinen mies.


Pekka Kotilainen: Ennätys

” …hän seisoo vauhtiradan päässä, keinahtelee hitaasti päkiöiltä kantapäille ja takaisin. Sinivalkolippupaidan kintereiden kimmovoima on siinnyt tarpomisesta hillojen noukinnassa Manamansalon loputtomilla rimpisoilla, talvisista peninkulmaisista hirvenhiihdoista ja keväisen Paatosjoen kuohuvien koskien tukinuitoista. Katsomo hiljenee. Hän sulkee silmänsä, hengittää syvään sisään, tyhjentää keuhkonsa. Hän lähtee vauhtiin ensin pitkin harppovin askelin jotka lyhenevät sopiviksi lankkulähestymisen loppukiihdytyksessä. Ponnistus...”.
Ollin paljaat jalat potkaisevat ilmassa ja ojentuvat, käsiä seuraten, eteen alastuloon. Ennätys! Ennätys! riemuaa Olli ja ahonlaidan koivikossa pesivät rastaat, peipot, hömötiaiset ja kottaraiset lehahtavat lentämään veemuodostelmissa kunniakierroksia ennätyspaikan ympärillä. Olli kipaisee ponnistuslankun viereen jättämilleen verkkareille. Kopeloi takataskua. Voi surkeus? Voi surkeuden surkeutta! Äidiltä lainaksi kiehnätty ompelumittanauha unohtui porstuan ikkunanlaudalle.
”... seuraavaksi pituushyppypaikalla valmistautuu ensimmäiseen olympialoppu- kilpailuyritykseensä musta yhdysvaltalainen saarnaajapapinpoika, ihmevieterikinttu Bob Beamon...”, kertoo männynkannonpäältä viimeisillä patterivoimillaan rahiseva Luxor-matkaradio.
Ei ole itkua pitelevästä Ollista nyt neekeriksi.


Marja Luoto: Bulevardilla
Hän käveli pitkin kylmää rantabulevardia. Tuuli ja satoi. Hänen olisi pitänyt olla lämpimässä ja savuisessa ravintolassa juomassa olutta tai rommia ja narskuttamassa maapähkinöitä hampaillaan, mutta hän oli eksynyt. Sillä rannalla ei ollut yhtään ravintolaa. Hän oli kääntynyt oikealle, kun piti käätyä vasemmalle. Kun hän tajusi erehtyneensä, oli myöhäistä kääntyä takaisin ja palata lähtöpisteeseen. Ei, hänen oli löydettävä tuo ravintola nopeammin. Nainen ei odottaisi häntä. Voisiko joku vastaantulija neuvoa? Pian pimeästä sukelsi mies, joka oli nostanut takkinsa kaulukset korvien suojaksi.
- Anteeksi, voitteko sanoa mistä löydän ravintola Oopperakellarin?
- En tiedä, mies vastasi tylysti ja jatkoi pysähtymättä matkaansa.
Hän jäi paikalleen, katsoi hermostuneesti kelloaan ja odotti seuraavaa tulijaa. Sitten häntä lähestyi pitkä nainen, joka oli kietonut huivin päänsä ympärille. Vain tummat silmät näkyivät sen uumenista.
- Anteeksi, voitteko neuvoa tien ravintola Oopperakellariin?
- Voin tietysti, se on tässä aivan lähellä. Käännytte tuosta kadunkulmasta vasemmalle, korttelin päästä oikealle, silloin näette kansalliskirjailijamme patsaan, ja seuraavassa korttelissa on Oopperakellari.
- Monet kiitokset.
- Ei kestä, mutta saanko kysyä, miksi haluatte mennä Oopperakellariin? Ravintola on ollut suljettuna jo vuoden päivät. Nainen katsoi häntä mustilla silmillään, kietoi takkinsa tiukemmin laihan vartalonsa ympärille ja jatkoi matkaansa.
Hän kääntyi vasemmalle ja sitten oikealle, pysähtyi, kääntyi vielä ja jatkoi kulkuaan pitkin hiekkaa.

Heli Niemiaho: Teinirakkautta

Nahkatakki ja lippalakki seisovat laiturilla käsi kädessä,
eivät tohdi katsoa toisiaan.
Nahkatakilla on pitkä tukka ja vaalea huulipuna,
lippalakilla lököttävät housut.

Taskussa värisee äiti.
"Joo, joo mä oon just tulossa."
"No, Kristan luona."
"Hei, sä näät mut ihan kohta, voit jatkaa sit kuulustelua."

Illan kohokohta menee poskelle.
Kaikki on pilalla.
Lippalakki odottaa metron lähtöä seinään nojaten
ja punaa poskelta pyyhkien.
Nahkatakki seisoo oviaukossa ja vaihtaa tennarilta toiselle.
Ovi tuuttaa samalla kun kännykkä alkaa piipata.

Nahkatakit ja lippalakit vaihtuvat,
mutta metrossa rakkaus pysyy.
Ninu Lindfors: In memoriam

Pieni tyttö juoksee kintereilläni, kanssani ylös mäkeä. Hän kiskoo minua takin helmasta, kaikin voimin, vaatii mukaansa.
Huomaan kyllä.
Hän vetää minua kohti parkkipaikkaa, sen takaa alkaa metsä. Vaikka tätä nykyä, täällä, metsät ovat enää metsäntapaisia. Hän ähisee ja puuskuttaa ja tempoo, itsepintainen, sillä hänen tahdollaan on vain yksi suunta. Polku sydänmetsään, ohi solisevien purojen ja kallion taskuihin unohtuneiden lumikasojen, ohi mäntyjen, kuusien ja hiirenkorviaan valmistavien koivujen. Polku kivikeijujen luo.
Kivikeijut asuvat kivissä ja vain yhtenä ainoana päivänä vuodessa, sinä päivänä kun sammakot alkavat kutea, ne lehahtavat irti kodeistaan ja lentävät meluten ympäri metsää koko menneen ja tulevan vuoden edestä. Niiden tukka on vihreä ja ne ovat sokeita ja siksi ne törmäilevät.
Minä aion kysyä mutta samassa muistan vastauksen, vuosia sitten muotoilemani, itsestäänselvyyden. ”Ei, ei niihin koskaan satu sillä ne ovat kivestä kotoisin.”
Kasvoillaan mutaa ja vilpittömyyttä, hän puhisee malttamattomana mutta vakavana. Varusteinaan isoveljeltä peritty tummansininen sadetakki, keltaiset kurahousut ja keltainen sadehattu jonka nauhojen solmukohta on painanut jäljen pehmeään leuanalustaan. Kädessään taitettu puunoksa, kaivuuhommia varten.
Minä painan summeria, porttikongin ovi naksahtaa. Työnnän sen auki kyljelläni. Ovi on painavaa rautaa.