torstai 26. elokuuta 2010

Lyhytproosaa keväältä 2010

Kaksi sarjaa lyhyttä proosaa

Luovan kirjoittamisen jatkoryhmät A ja B kokoontuivat syyskuusta 2009 huhtikuuhun 2010. Kurssit olivat jatkoa edellisen lukuvuoden peruskurssille mutta mukaan tuli myös muita sanataiteen kursseja käyneitä. Suuren suosion vuoksi kirjoittajat jaettiin kahteen rinnakkaisryhmään.

Henki ryhmissä on ollut ahkera ja inspiroitunut, tekstejä on syntynyt runsaasti ja samanaikaisesti niiden taso on vakaasti noussut. Sillä aikaa kun odotamme kirjoittajien omien käsikirjoitusten valmistumista, tässä muutamia itsenäisiä lyhytproosapätkiä. Olkaa hyvä. T. ryhmien opettaja Päivi Liski

Ryhmä A

Riitta Tenni: Loppusijoitus

Seison typertyneenä pienessä keittiössäni ja tuijotan kukkuroilleen lastattua pöytää. Yhteen päähän on pinottu käytettyjä ruokalautasia, joissa näkyy vielä tähteitä: perunan hippusia ja kuivunutta ruskeaa kastiketta. Vieressä on sisäpuolelta epämääräisen värisiksi kuivuneita kahvikuppeja ja lasinen kannu puolillaan sumppia. Pöydän toiseen päähän on koottu papereita ja lomakkeita. Niiden päällä näyttävät olevan kauan kadoksissa olleet silmälasinikin.
Mieleeni palaa muistikuva, että aivan äsken puhelin olisi soinut ja olisin lähtenyt könkkäämään. makuuhuoneeseen vastatakseni siihen. Siivosta päätellen siitä tosin on tainnut kulua jo useita päiviä. Äkkiä muistan, mitä varten nämä paperit lojuvat pöydälle levitettyinä.
Olin täyttämässä hakemusta palvelutaloon.
Asutteko yksin? Kuinka paljon tarvitsette ulkopuolista apua selvitäksenne päivän toimista? Onko teillä lähiomaisia? Mitä fyysisiä sairauksia podette? Onko teillä todettu muistihäiriöitä?
Vanhetessa elämä näyttää käyvän yhä mutkikkaammaksi. Palvelutaloon pääsy on pelkkää arpapeliä ja laskelmointia. On ajateltava kylmän rauhallisesti, millaiset vastaukset oikeuttaisivat tällä hetkellä paikkaan laitoksessa, jossa voisin viettää elämäni viimeiset vuodet.
Panen lasit nenälleni ja alan puoliääneen tankata: Tässä vaiheessa on jo korkea aika ajatella, millaiset hautajaiset itsellenne haluatte. Valitsetteko perinteisen arkkuhautauksen vai polttohautauksen? Merkitkää rasti oikeaan ruutuun.




Raija Maaranen:

Ajatus tuli hänen päähänsä, mutta huomattuaan sen tyhjäksi
se meni pois.

Paista vain päivä ei auta, aion ajatella vain
synkkiä.

Sirkku Karjalainen: Uni

Kirkkomaalla sataa jäistä vettä. Haudoilla on räntälunta. Paljaissa puissa mustien lintujen varjot
– ei lintuja, varjot vain. Puiden alla on kirstuja, erikokoisia, suuria ja pieniä. Minä etsin omaani, mutta yksikään ei ole sopiva. Kun paneudun makuulle jäävät polvet koukkuun enkä saa kantta kiinni. Väsyttää.
Kokeilen kymmeniä arkkuja. Ne ovat kaikki liian pieniä tai minä olen liian suuri. Kun vihdoin löydän sopivan ja avaan kannen, on se jo varattu. Kuollut makaa kuin nukke arkun pohjalla. Koetan mahtua viereen, mutta pohja on liian kapea. Käyn vainajan päälle makaamaan. Kansi jää raolleen, vaikka kiskon sitä kiinni. Kuollut on jäässä, mutta sulaa minun ruumiini lämmöstä ja alkaa haista. Paleltaa. Ei tässä voi maata. Miksi minulle ei ole edes arkkua?
Hautuumaan laidalla on vielä yksi kirstu. Se on kuin vene, kuin herneenpalko, pitkä, sutjakka ja tuoksuu tervalle. Kokeilen. Minä mahdun makaamaan, tilaa on runsaasti molemmissa päissä. Nousen polvilleni, tahrin kämmeneni tervaan. Arkku seisoo avonaisen haudan reunalla. Minun hautani. Mutta tämä arkku ei mahdu hautaan. Parkaisen. Mustat varjot oksilla säikähtävät lentoon. Puut ovat paljaat eikä ole ketään, joka tulisi auttamaan.


Sirpa Ritvanen: Synti

Kiireellä on pitävät kynnet ja se tulee mukaan ruuhkaan, mutta hiljaisina aikoina tunnelma isossa Marketissa on suorastaan harras. Väljä tila hyllyköiden välissä antaa tutkia rauhassa listaan merkittyjä ostoksia. Tarjolla oleva tavara odottaa tietäen, että minä tulen pian kohdalle ja teen harvoin suoraan reittiini poikkeuksia. Kerran kun se tapahtui, olin keskellä kiireisintä aikaa pakastealtaan äärellä kumartuneena tutkimaan sen sisältöä. Samassa tunsin miten jalkani päälle putosi jotain. Nostin maksamakkarapötkön ylös ja ojensin sen vieressäni seisovalle naiselle. Hän otti sen vastaan mitään sanomatta, punastui otsarajaa myöden ja poistui paikalta. Tapaus jäi kaivelemaan ja Marketin ulkopuolella mietin, olinko minä osallistunut pyhäinhäväistykseen.



Erkki Nikulainen: Metro

Väistän veistä, jolla mies yrittää viiltää vaimoaan. Haluan puuttua puukotukseen, mutta uneni on toista mieltä ja heittää minut toiseen asuntoon.
Vanhus on kaatunut käsivartensa päälle ja katsoo avuttomana ranteessaan olevaa hälytysnappia. Ennen kuin saan painettua sitä, uni siirtää minut hämärään eteiseen. Olohuoneessa uutistenlukija puhuu kirkonmiesten intohimoista, ja lapsi pillittää makuuhuoneessa. Siellä nainen on tunkenut pojan jalan sisäänsä ja pilin käsiinsä. Uni kuljettaa minua kohti pikkutytön itkua Afrikassa.
Vuohet säikkyvät korppikotkia, jotka riitelevät tytöstä revittyjen sukupuolielimien omistuksesta.
Herään nauruun.
Vaunu on uneni aikana täyttynyt pilailevista nuorista. Tutkin kuka heistä tarvitsee apua kun nyt voisin. Mutta löydän vain riemua, elämän voimaa ja valoisaa tulevaisuuden odotusta.
Ajattelen päivän töitä unohtaakseni unen.

Hille Puusaari: Kasvatusta

Valotaulu osoittaa, että metro lähtisi minuutin sisällä. Pasi syöksyy rullaportaisiin. Onneksi portaissa ei ole kuin pari mummoa, jotka hän ohittaa vauhdilla. Metro on jo laiturilla. Pasi kiihdyttää ja saa yläruumiin sulkeutuvien ovien väliin. Pari pysäkinväliä ja hän jää pois. Rullaportaat harppoen ylös ja pihalle lähimmistä ovista. Bussi on juuri lähdössä. Pasi lähtee juoksemaan, nostaa polviaan ja tempoo vielä käsillään lisää vauhtia. Reppu heiluu puolelta toiselle ja sydän räppää tahtia. Hän ehtii.
Kotipysäkiltä on vielä kilometrin kapuaminen kukkulan päälle. Hän kävelee pitkin askelin, lähes loikkii vanhasta tottumuksesta. Kotiovella kainalot pukkaavat hikeä.
Pasi työntyy eteiseen ja näkee äitinsä makaavan olohuoneen sohvalla kännykkä kaulamakkarassa kiinni. - Täytyy lopettaa, äiti sanoo. - Nyt Pasi tuli koulusta. Pitää laittaa poika leikkaamaan nurmikko, kun ei se urheile, ei liiku ja on siksi aina myöhässä.

Satu Koponen: Halkeama
Kukkaruukku putoaa ikkunalaudalta ja halkeaa. Valkoiseen mattoon jää multaviiruja ja kuravettä. Minä olen aina ollut se, joka täällä siivoaa. Ei Mikasta ole ollut sen kummemmin elättäjäksi kuin kotitöiden jakajaksikaan. Nyt hän piilottaa kädet takamuksen alle. Muistan hänen sormensa hyväilemässä kitaran otelautaa, vapauttamassa soittimen sisään vangitun äänen. Muuten kädet näyttävät kömpelöiltä pitelemään edes voileipää. Miten sitten toista ihmistä.
– Minä näin sinusta unta, Mika sanoo. – Meistä. Muutimme takaisin siihen ensimmäiseen kotiin. Revimme tapetit alas, laitoimme muovimaton parketille ja laattaa keittiön lattiaan. Jotta kaikki olisi niin kuin ennen.
Minä olen nähnyt samaa unta, mutten sano mitään. Seinät ja lattia on vankilassakin. Eivät ne tee kotia.
Mika kasaa varpaallaan multaa ja hajottaa kasan jälleen. Vielä joskus minä sanon ääneen, että minä tiedän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti