Kari Kaisla, Matkakertomus

Kari Kaisla, Matkakertomus

En ymmärrä, miksi hänen pitää mennä naimisiin. En sitä, miksi juuri Ingridan kanssa, en sitä, miksi juuri tänään, omituisena päivänä hääpäiväksi. Vielä vähemmän ymmärrän sitä, miksi minun pitäisi mennä hänen häihinsä, miksi hän minut kutsui. Myönnän, aivan toisin kuin hän tai koko muu sukuni tai ympärilläni elävät ihmiset, minä en ole koskaan jaksanut ymmärtää pyhien sakramenttien merkitystä.
Kenties se on vain tapa, sukulaisten oletetaan olevan kiinnostuneita toisistaan. Tiedänhän, ettei hän ole elämäntapaani pitkään aikaan hyväksynyt – hääkutsu oli hänen ensimmäinen yhteydenottonsa minuun neljään tai viiteen vuoteen. Myönnän, enhän minäkään ole häneen mitään yhteyttä pitänyt.
Ensin ajattelin, että en lähde, että kirjoitan hänelle lyhyen kirjeen, jossa vilpittömästi häntä onnittelen. Mutta sitten arvelin hänen epäilevän vilpittömyyttäni – toki hän muistaa ajatukseni Ingridasta. Ja tuon vilpittömyyteni minä itsekin Ingridaa ajatellessani kyseenalaistin. Ennemminkin huomasin haluavani esittää osanottoni ja myötätuntoni häntä kohtaan hänen tulevissa ponnistuksissaan elämän kivisillä poluilla. Ja sen saattaisin ilmaista paremmin kasvokkain kohdatessamme, antaa ymmärtää mielialani ja käsitykseni.
Niinpä päätin lähteä. Kaivoin paremman takkini – samettisen, ehkä hiukan vanhahkon ja nuhruisen – asumukseni horjuvalautaisesta nurkkakomerosta. Vedin sen ylleni ja sidoin kaulaani nauhan, ikään kuin juhla-asun tunnukseksi.
Kävellessäni Prie Angelon1,2 ohitse mieleeni juolahtaa, etten kenties jaksaisi näyttää innostuneelta itse juhlaan asti, ja päätän poiketa syömään punajuurikeiton3 ja juomaan oluen. Viktorija tuo minulle kellarin nurkkapöytään tilaamani ruuat. Hän istuutuu pöytään hetkeksi. Koska hän minua kummeksuen katselee, on minun selvitettävä juhlavan – ennemminkin oudon, sanoo hän – pukeutumiseni syy. Hän osoittautuu syvästi uskonnolliseksi, on tottunut tekemään ristinmerkin kirkon ohi kulkiessaan, ja on hieman hämillään ajatuksistani. Sillä onhan hänen mukaansa niin, että vihkitilaisuus on aina kaunis ja erityisen suojeluksen alainen sakramentti, joka pyhittää parin toisilleen sopivaksi, heidän erilaisuudestaan huolimatta. Minä en tuohon rohkene sanoa mitään, mielessäni epäilen, että vaikka kuinka haluaisinkin, avioliiton sakramentilla ei minua ja Viktorijaa toisillemme sopivaksi saataisi. Ei, vaikka kuinka sitä himoitsisinkin.
Olen jo hieman myöhässä, kun tulen sillalle4, jonka takana vihkikirkko jo onkin. Kaikkien muiden joukossa on sillan kaiteessa myös Ingridan ja Mindaugasin lukko5, suuri, moderni. Ja tiukasti kiinni. Katselen sitä, kun univormupukuinen, korskea mies, jonka tunnistan Valdasiksi, juhlavassa ja itse tehdyssä univormussaan kysyy minulta passia. Sitähän minulla tietenkään ei ole.
– Valitettavasti rajan ylittäminen ilman passia ei ole mahdollista, sanoo Valdas.
Muistan, mikä päivä on. Katson häneen anovasti, ja hän ymmärtää katseeni väärin:
– Jos tämän kerran päästäisin, kunhan kansalainen ei ota tätä tavaksi. Mikä olikaan kansalaisen nimi?
Oivallan tilaisuuteni. Katson Valdasia suu ymmyrkäisenä, takeltelen jotain. En kuitenkaan nimeäni kerro. Hän ymmärtää minua, kenties juhla-asuni puhuttelee hänen sisintään ja hän käsittää todellisen toiveeni.
– Kansalainen tuntuu nyt rikkovan perustuslakimme 27. artiklaa. Minun täytyy valitettavasti pyytää teitä kääntymään takaisin ja palaamaan kotiinne.
Katson häneen kiitollisena, nyökkään, käännyn ympäri ja aion mennä kotiin. Kenties sittenkin kirjoitan Mindaugasille lyhyen osanottotoivotuksen – itsehän olivat valinneet juuri tämän päivän hääpäiväkseen.6

Päädyn kuitenkin takaisin Prie Angeloon jutustelemaan Viktorijan kanssa siitä, olisiko sakramenteilla sittenkin jokin mahdollisuus saada meidät ikuisesti toisillemme sopiviksi. Etenemmekin mielestäni mukavasti, kunnes hän muistaa, että minä – tai ainakin sukuni – kuulun väärään uskontokuntaan.7 Tämäkin vielä, kenties viimeinen niitti.



SELITYKSIÄ ”Matkakertomukseen”

1) Prie Angelo (Lähellä enkeliä) on Vilnan Užupisin kaupunginosan keskusaukion laidalla oleva ravintola. Aukiolla on mustan enkelin patsas.

2) Kertoja asuu Užupisissa, joka on ollut laitapuolen kulkijoiden asuinsijaa. Siellä ovat asuneet myös taiteilijat ja muut enemmän tai vähemmän epämääräiset boheemit. Alue on vähitellen muuttumassa arvostetuksi asuinalueeksi, kun rakennuksia kunnostetaan. Mutta tällä hetkellä siellä on vielä paljon varsin huonokuntoisia asumuksia – ja asukkaitakin.

3)Kylmä punajuurikeitto on tyypillinen liettualainen kesäruoka. Prie Angelo on kuitenkin muuttunut jo niin paljon turisteillekin suunnatuksi, että ko. keittoa saa ympäri vuoden

4)Užupio-kadun sillan Vilnan puoleisessa päässä on Pyhän Jumalanäidin (ortodoksinen) kirkko. Tästä voidaan päätellä, että kertojan suku on ortodoksinen.

5)Kihlautuneiden nuorten on tapana sinetöidä kihlauksensa kiinnittämällä heidän nimiään kantava lukko sillan kaiteeseen, ja heittämällä avain sillan alla virtaavaan jokeen.

6)Užupisin kaupunginosa on julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi – tai vapaavaltioksi. Sillä on oma perustuslaki (seuraavalla sivulla), oma armeija (12 henkeä) ja suurlähettiläs Moskovassa. Se on solminut diplomaattisuhteet Liettuan ulkoministeriön kanssa. Itsenäisyyspäivänään – 1.4. – se lähettää varuskuntansa Užupio-kadun sillalle tarkastamaan ja leimaamaan rajan ylittäjien passit. Perustuslain 27. artikla kuuluu: "Kaikkien on muistettava nimensä."

7)Viktorija on siis mitä ilmeisimmin katolilainen, edustaa Liettuan valtauskontoa. Ortodoksisuus on seuraavaksi tärkein uskonto.