Sirkku Karjalainen, Karkki ja kepponen

Karkki ja kepponen


Riina, luokan räyhähenki, on hakenut ruutupaperia ja kirjoittaa jotain suurin hämähäkkikirjaimin, kirjoittaa ja kumittaa, kumittaa ja hankaa peukalolla. Tukka on rätisevän sähköinen, vastapesty, ja silmissä kipinöi ei-saa-häiritä –ilme. Riina on Muumilaakson Hattivatti, ukkosenjohdatin.

Viimein tyttö on tyytyväinen aikaansaannokseensa. Hän tuo sen opettajanpöydälle.

- Tossa sulle niinku muisto, lirkuttaa lapsi ja loihtii kasvoilleen velhon harvahampaisen hymyn. Lapussa lukee:

AI-NA EI SAA SI-TÄ MI-TÄ TAH-TOO
PAIT-SI VÄ-KI-SI-LÄ SAA

Pettymykset kuuluvat elämään. Valitettavasti. Niiden sietämiseen on vielä matkaa. Riina jaksaa yhä uskoa, että ’väkisillä’ saa. Nyt tyttö pujottaa kätensä puserontaskuun ja kaivaa esille tahmean, nöyhtäisen irtokarkin, asettelee sitten karamellin käytetyn bussilipun päälle. Siihen se tarttuu kuin pullea turilaan toukka. Lapsi kallistaa päätään ja lausuu viekoittelevasti:

- Syö se!

Ei mikään hetken päähänpisto, päättelen. Harkittu teko. Karkkiin tarttuneet karvat ja hiekkamurut kertovat, että se on kaivettu monet kerrat taskusta ja sitä on nuoleskeltu, muuten siihen ei olisi tarttunut noin paljon nöyhtää. Lapsi on painiskellut annanko-vai-syönkö-itse –ajatuksen kimpussa. Tunnistan karkin pahemman laadun myrkkypommiksi. Ehkä hän haluaa nähdä ilmeeni ja kuulla karjaisuni, kun tuliset lieskat polttavat kurkkua. Tämä on siis karkki-ja-kepponen –temppu. Minun on näytettävä, että olen pikkuvelhoa mahtavampi.

- Kiitos Riina, kiltisti tehty. Mutta tässä karamellissa on ällöttävä sokerikuori. Saanko pestä siitä liiat makeudet hanan alla?

Sopii Riinalle. Pesen karvat pinnalta ja työnnän karamellin suuhuni.

Mieleeni muistuvat lapsuuden herkkuhetket. Sota-ajan köyhille ja orvoille lähetettiin ’Ameriikan paketteja’: marmorikuulia ja purukumeja. Niitä purukumeja kierrätettiin suusta suuhun.

Minä sain pureskella viimeiseksi, kun olin porukan pienin. Purukumit eivät enää venyneet eivätkä poksahdelleet. Niissä ei ollut makua, mutta näkkileivänmuruja ja karvoja sitäkin enemmän. Kesken leikin ne liiskattiin ikkunalaudalle tai porraskaiteelle odottamaan. Aina välillä minä sain hyvän tahdon eleenä säilyttää niitä suussani sillä aikaa, kun isot tytöt nuoleskelivat kaakaojauhetta kämmeneltään. Tehokasta rokotusta kurkkumätää, hinkuyskää ja nuhakuumetta vastaan.

Jälleen imeskelen karvakarkkia nautinnollisesti hymyillen. Riinan ilme on muikea: Kohta kuori puhkeaa, opettaja syöksyy pystyyn naama violettina, kirkuu kimeästi ja repii tukastaan tukkoja. Tyttö katsoa tapittaa hievahtamatta. Nielaisen karkin ja toivon, että se ei takerru ruokatorveen, suuri kun on. Jatkan imeskelyä ja hymyilyä.

- Onpa mehukasta! Kiitos, Riina!

Riina on yhtä aikaa hämmästynyt, nolo ja onnellinen. Opettaja ja hän ovat samaa velhosukua.

Sirkku Karjalainen