Sirkku Karjalainen, Maahanpanijaiset

Maahanpanijaiset

Ainu oli maannut lukinseittivyyhtinä sairaalan sängyssä jo viisi viimeistä kuukautta. Se tavallinen tarina: Vanhus liukastuu kauppamatkalla hiekoittamattomalla kadunpätkällä, murtaa lonkkansa ja kun joutuu laitokseen, lakkaa elämästä. Haudataan kahdesti: ensin terveyskeskuksen vuodeosastolle, toisella kerralla ambulanssi vaihtuu ruumisautoon.

Lapin tundralla kasvanut ihmislapsi oli punottu vaivaiskoivun vitsaksista. Sitten tuli Kuolema ja nakkasi kekäleen risukasaan. Se kyti kivuliaasti sataviisikymmentä päivää ja roihahti viimein liekkiin. ’Menehtyi keuhkokuumeeseen’, lukee papereissa.

Kappelin kiviseinät valuvat kylmää hikeä. Istun arastellen penkin päähän orvokkikimppu kädessäni, kurkussani kitkerä ikävä. Painan poskeani vasten Ainun kutomaa lapasta, silitän sitä kuin kuhmuraista kouraa.

Kun Ainu ei vielä ollut uponnut unitilaan, sinnitteli henki risumajassa ja sytytti aamuisin silmiin tuikut merkiksi, että kotosalla ollaan. Ajatukset harhailivat Ainun kallossa eksyksissä: maahiset, vaipanvaihtajat, keijut, lääkärit, siskonpojat ja vuorenpeikot vaihtoivat häntää ja karvaa.

Helmikuussa täti jo makasi lukkiutuneena koukkuasentoon. Polvinivelet ja lonkat olivat ruostuneet lukkoon. Vuoteella oli keltaisia eriteläikkiä. Peittelin tädin lakanalla. Ei auttanut, kalmanhaju tihkui läpi, vaikka häkissä vielä elettiin. Täti ei enää puhunut, leukaperät eivät avautuneet. Hampaat irvistelivät tyhjänpanttina vesilasissa yöpöydällä. Mutta silmät – ryppykasan rakosissa kiiluivat pistävänkirkkaat siilinsilmät. Niille minä puhuin ja ne vastasivat.

Saattajia on kymmenkunta, sisko läheisin, tullut yöjunalla pohjoisesta. Jotenkin niin Ainun oloinen joskin kolhompi – ei taskukokoa. Mekko roikkuu linnunluisilla hartioilla, hameenhelma on rispaantunut. Ajan haalistamia mekko ja nainen.

Sisar oikoo nauhoja ja lukee ääni säristen viimeistä tervehdystä. Alttarilla vetää. Vain vähän, sillä naisen haituvatukka irtoaisi puhalluksesta. Sisaren koko olemus on kutistunut sitten viime näkemän. Paitsi korvat. Ne ovat jatkaneet kasvua, venyneet iän myötä – eivät sovi siroon kalloon. Rinnat riippuvat kuin hernepussit narulla, rintarossi tekee pyykkipojan virkaa. Tahtomattani jään tuijottamaan naisen mustia sukkia. Niissä on pieniä reikiä ja yksi silmäpako. Se on pysäytetty punaisella kynsilakalla. Kansaneläkeläisen on kuopattava samoissa surusukissa ystävät ja kylänmiehet.

Ainu-täti vanheni sovinnolla, riitelemättä. Muistan, miten seisoimme kerran kotipihalla lumipyryn lakattua. Ainu sanoi:

- Tyttösein, katsele maahan varissutta valkeutta. Ihmettele sitä. Minä en ole nähnyt puhdasta lunta vuosiin. Nokipisarat tahrivat minun lumeni. Ja sekin kuuluu elämään. Mutta sinä, tyttösein, katsele silmäsi kipeiksi niin kauan, kun lumesi on valkeaa.

Nuorisoseuran naiset, keski-ikä 75 vuotta, tuovat kukkavihon ja lukevat paperipalasesta runonrämpsyn. Länkisäärinen sotaveteraani, kantaa seppelettä käppyrässä kuin ongenkoukku. Ainu oli talvisodassa Kannaksella rintamalottana. Ongenkoukku etsii tukea sukkapuikonsuoran naisen kyynärpäästä. Näky on kuin Karin pilapiirroksesta.

Lauletaan sun helmahassun poikasi onnellisna uinahtaa… pyyhkäisen nenänpieleni lapaseen niin kuin olisin taas lapsi. Sisaren rinnalla seisoo Aikamiespoika ja mulkoilee vaivautuneena kenkiään, suku määräsi arkunkantajaksi. Hänkin laulaa, aukoo suutaan kuin lahna sanomalehden päällä. Ei tarvitse olla selvänäkijä arvatakseen Lahnan aivoitukset:

- Jouti kuolla, sotki nimet, asiat ja kellonajat, ajattelee Lahna ja laulaa… suo mun kuunnella kunnes hetki lähtöni lyö… söi homeiset leivänkannikat ja pesi viilipurkit ... eii toista armaampaa voi maailmasta löytää… Ei siitä enää ollut yksineläjäksi, ajattelee Lahna ja tietää olevansa oikeassa … eii muuta kunniaa… ja minähän en sitä meille ottanut, haisikin… kuin kuulla kummultansa sun kuusiesi … kuselta… kun sä kätkenyt olet hänet… Yksiön voi panna myyntiin. Sohvakalusto on mahonkia ja kaappikellolla antiikkiarvoa… viime le-po-hon… ja onhan sillä hopealusikoita täysi tusina – jotain keräilysarjaa.


Sirkku Karjalainen