Jorma Vakkuri, Kaksi runoa

että valuu, jopa mereen, leväpartaan lemuamaan, hengen haukontaan
kuka se sieltä loikkii, hullu pupu kortta kaluamaan
ylijäämät myyntiin kärräämme

että rahoittaa, kaupoin kuititta saadut, talot niin ladot
variksia lentää aamuisin jämille lokkien markkinoille kuin viranhaltijoita
haju leviää, kumu





Aunuksesta Kultelaan

Joen töyräällä riippakoivu. Tuoheen jäi rakastavaisten merkki. Maassa, jota ei ole, se töyräs on. Kuolemanlaakson kautta hän talutti lehmää ja pääsi kaupungin halki. Yö. Ei rintaman takana enää niin pommitettu. Jäppilään päästyään hän kuuli radiosta, että ”kiristyy”. Hänen sisarensakin odotti. Mutta olihan heillä lehmä. Kultelaan oli matkaa, jalkaisin ainakin kolme viikkoa. Kansakoulun salin nurkkaan majoittunut äiti ei jaksanut lähteä, vaan rukoili, siunasi tyttärensä ja kääri heille eväät huuhtomaansa harsoon kietoen.

Tolppa tolpalta, peninkulma peninkulmalta Kultela lähestyi. Lehmä sai pientareilta syötävää ja odottavat siskokset rahalla, kun rahaa riitti. Sitten ei enää riittänyt. Kultela oli vielä kaukana. Jos edes vettä saisi! Yö. Taas. Ojasta ei uskaltanut juoda. Kaivokartanon emäntä mulkaisi ja pani hinnaksi 25 penniä litra. Onneksi lähitorpan kaivosta saivat maksutta juoda niin, että pääsivät Kultelaan. Ensin syntyi terve poika. Sitten toinen siskoksista synnytti terveen tytön.
Vuosaari 25.11.2011

Jorma Vakkuri