Ahti Taskinen, Joulukuusi

Joulukuusi

Keskellä kuusimetsää asuu punaisessa mökissä metsävahti. Joulun alla hän juoksentelee kuin susi reviirillään etsien kuusivarkaita. Välillä hän pysähtyy korvat hörössä kuuntelemaan. Pienikin risahdus, sahan tasainen rahina tai kirveen kolkutus saa hänet heti suuntaamaan ääntä kohti. Useimmiten se on vain viatonta kylän taloista tulevaa arkisen aherruksen ääntä, mutta joskus se paljastaa salakaatajan.

Viime vuonna metsänvartija yllätti meidät joulukuusen noudosta, raahasi niskasta kotiin ja kirjoitti isälle sakkolapun.

- Sillä rahalla olisin saanut viisi kuusta Rautatientorilta, isä pauhasi.
- Hyväähän pojat tarkoitti, äiti puolusti meitä.
- Varkaus, mikä varkaus, pojat, ei sellaista saa tehdä.
- Jäädäänkö me sitten jouluna ilman kuusta? äiti ihmetteli.
- Entä kinkku? Raha ei kasva puussa, perintökellokin meni jo eilen kaniin.

Tänä vuonna päätämme päihittää metsänvartijan. Viikon ajan hiivimme illan pimetessä metsänvartijan mökin lähettyville. Hyppäämme polulta sivuun niin, ettei hankeen jää jälkiä. Kyykimme pensaiden takana, katsomme valojen syttymistä ikkunaan ja näemme perheen illallisella: mies, nainen ja pieni tyttö. Nouseva kuu luo pitkiä luikertelevia varjoja ja lumiset kuuset huojuvat pimeässä kuin haamut. Jalkoja ja käsiä palelee, mutta emme poistu ennen kuin metsänvartijan ovi narahtaa ja hän lähtee tarpomaan ohitsemme kuusivarkaita jahtaamaan. Kyyristymme hiljaa hankeen. Rannekellon viisarit hehkuvat pimeässä ja osoittavat joka ilta tasan kuutta.

Tunne vihollisesi ja varsinkin sen heikkoudet, sanoo vanhempi veljeni Auvo. Kello puoli kuusi hän ottaa sahan kellarin seinältä, vinkkaa minulle ja häivymme taskulampun kanssa pimeään metsään. Lumi ulottuu lähes polviin. Olimme päiväsaikaan käyneet valitsemassa sopivan kuusen läheltä metsän laitaa, jottei hakumatkasta tule kovin pitkää. Auvo kaapii lumen parimetrisen kuusen juurelta ja minä sahaan sen runkoa maarajasta. Muutaman hätäisen vedon jälkeen terä jämähtää märkään puuhun, kiskon ja työnnän, mutta sahaterä ei liiku. Auvo kallistaa kuusta poispäin ja pystyn jatkamaan sahaamista, kunnes runko räsähtää poikki. Jäykistymme paikoilleen kunnes ääni on kaikonnut korvistamme. Peittelemme lumella kannon ja nostamme varovasti notkean kuusen olkapäillemme. Kylän reunatietä valaisevia katuvaloja vältellen hiivimme kohti kotia. Naapuri katsoo valaistusta ikkunasta ulos, meitä kuitenkaan näkemättä. Nostamme kuusen nojalleen ulkoverannan kaidetta vasten.

- Täydellinen rikos, Auvo hihkaisee.
Agatha Christie kuuluu hänen suosikkeihinsa, itse luen Tarzaneita.

Aamulla menemme katsomaan saalistamme. Säännölliset tuuheat oksat, suora runko ja pihkan tuoksu, sitä ei saisi torilta satasellakaan. Vahvat oksat eivät taivu kynttilöiden tai omenien alla ja tukeva latva pitää joulutähden pystyssä.

Kun siirrämme kuusta sivumpaan, sen neulaset pistävät ja pihka tarttuu sormiin, se puolustautuu kuin haavoittunut eläin. Vaikka metsävahdin jymäyttäminen lämmittää mieltä, niin samalla pelottaa. Voiko se kuitenkin tulla hakemaan kuusen pois ja lätkäistä isälle taas sakkolapun? Entä jos joulupukki ei tuokaan lahjoja varastetun kuusen alle? Lankeaako kotimme päälle kirous? Pitäisikö se pilkkoa havuiksi?

Iltapäivällä ovikello soi, painumme kellariin, äiti menee ovelle. Miesääni tiukkaa verannalla näkemästään kuusesta. Äiti sanoo vaan, että maalaisserkku kävi sen aamulla tuomassa käydessään hevosella kylässä.

Ahti Taskinen