Runon kuva ja sointi -kurssin runoja on esillä monen kirjoittajan voimin: Juha Laitinen, Aino Tukiainen, Jessica Calonius, Leila Tuomala, Harri Roussi, Varpu Rauhala, Jorma Vakkuri. Kurssin ohjaaja on runoilija Jukka Koskelainen.
Kaikki muut runot ovat alkuperäisasussaan, mutta valitettavasti Jessica Caloniuksen runon Sisärataa käytössä oleva blogi-ohjelma muuttaa suorasanaisen tekstin mukaiseksi typografialtaan. Ohjelma ei suostu sisentämään säkeitä. Caloniuksen runossa on alkuperäisasussa sisennetyt säkeet 1. - 3. säkeistössä sekä 7. - 8. säkeistössä. Lisäksi 8. säkeistö päättyy sisennettyyn sanaan kuivuaa, joka alkuperäisessä runossa on kaste-sanan kohdalla.
Oivaltavia runon hetkiä! t. Päivi Hytönen, palstan toimittaja
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Juha Laitinen, Kaksi runoa
Kesken unen, kosketuksesi
kuin eilen, ja samassa
räjähtävät pasuunat soimaan
mikrofonisi sylkee herneitä:
ohjaanko keskiuomaan
siinä virta on voimakkain
väistäköön vasemmalta
Säpsähdän, herään unesta
aamunsarastus sinkoaa lokit
laivamme ylle, tule tuuli
ota kuun varjo mukaasi.
- -
Mustissa mustan ja valkoisen
ruunan vetämissä vaunuissa
katujen viekoittelevat katseet
ne nyökyttelevät toisillensa
Narkkari hämärällä kujalla
sen silmät sinistä lasia.
Puistoissa kirmaa lastensa nauru
Juha Laitinen
Aino Tukiainen, Kaksi runoa
Aino Tukiainen
Tuulten tie sinne vie
Riki kävelee kaupungin halki kädessä palava sätkä ja runojen käsikirjoitus..
Riisuttuna hän näkee itsensä peileistä..
Hämyn valo taittuu kirkkaana silmille, mutta ilme kiristyy.
Riki nojaa tolppaan ja katsoo sinisten pilvien juoksua niin kun Havukka-aho
Unen harson läpi, hän näkee mustiin puetut ratsut. Ei kivikellossa aika liiku.
Suomarja
Sinä soiden helmi, yöttömän yön ja kuuttoman taivaan hunaja. Hallaöiden lämmön tunteen valkoinen uni. Pikkukihokit viihtyvät lähelläsi ja pitävät loitolla ötökät ja kaikenkarvaiset pörriäiset. Tänään loistat kuin kesämorsian vailla herraseuraa. Huomenna tuuli repii hepenet päältäsi ja sataa kukkaislunta. Seisot alastomana häpeillen ja hyräilet surullisia säveliä. Suonsilmä näkee miten vihreä raakile häpeästä punastuu. Suo loistaa täynnä pieniä aurinkoja. Huomenna ehkä vähemmän.
Kuukkeli solahtaa iltaan ja palaa pesäänsä.
Tuulten tie sinne vie
Riki kävelee kaupungin halki kädessä palava sätkä ja runojen käsikirjoitus..
Riisuttuna hän näkee itsensä peileistä..
Hämyn valo taittuu kirkkaana silmille, mutta ilme kiristyy.
Riki nojaa tolppaan ja katsoo sinisten pilvien juoksua niin kun Havukka-aho
Unen harson läpi, hän näkee mustiin puetut ratsut. Ei kivikellossa aika liiku.
Suomarja
Sinä soiden helmi, yöttömän yön ja kuuttoman taivaan hunaja. Hallaöiden lämmön tunteen valkoinen uni. Pikkukihokit viihtyvät lähelläsi ja pitävät loitolla ötökät ja kaikenkarvaiset pörriäiset. Tänään loistat kuin kesämorsian vailla herraseuraa. Huomenna tuuli repii hepenet päältäsi ja sataa kukkaislunta. Seisot alastomana häpeillen ja hyräilet surullisia säveliä. Suonsilmä näkee miten vihreä raakile häpeästä punastuu. Suo loistaa täynnä pieniä aurinkoja. Huomenna ehkä vähemmän.
Kuukkeli solahtaa iltaan ja palaa pesäänsä.
Jessica Calonius, Sisärataa
Sisärataa
Kun kutsut, niin nousen lammesta
turpeisesta kodosta, sudenkorentojen
ulpukan ja polkupyörien
kuin vesilisko
savisena aavalla, tulen, poljen aallot maan
tarttuvat, kattona hahtuvaa ja
lehdet, kuin tähdet
Rullaportaat syöksee mun alas,
virtaan, holveissa haitari raikaa
hajanainen, haaveille sininen
vain minuutin verran
Kyynelpalatsissa konekonit huokaa,
lähtölaiturille menneet saapuvat.
Mutta pikkupoika potkii laukkua
ja kyyhkysparvea puuskattaa.
Halki sydänmaan, Euroopan mantereen,
tämä juna meni laivaan. Täältä tullaan!
Tuuli tuule, tanssii tolpat, tulppaanit
Gare du Nord, myrskyn silmä,
halki kaupungin, Notre Dame,
Jeux de Pomme,Sacre Coeur,
kyy kuin Seine, niinkuin Neva.
Olen laaksossa, kun kerran kutsuit,
jossa huiput vuorten välkkyvät,
jossa meren kuulas vesi nuolee
santarantoja, ja
Carretera del Faron portailla,
soin säkkipillein huutoja,
ja auringossa, aamun harsossa
rae ja kaste
kuivuaa
Jessica Calonius
Leila Tuomala, Kaksi runoa
lentokentän kahviossa kuuma kahvi kurkkua polttaa;
vielä istut vastapäätä ja katseesi on kaunis;
yhä halkovat lentsikat kylmää, sateista taivasta;
jossain ulkona rämpyttää kitara ja basso
silmäsi ovat unelma
- -
asiantuntijat huutavat konferensseissa:
mikä on tietämyksen aukko;
ongelman ratkaisua odotetaan;
ja joka ikinen radioasema rämpyttää meluääniä;
hälyääniä joissa mielipiteet eroavat;¨
saatko ihon kananlihalle kun
liitu vinkuu taululla
Leila Tuomala
Harri Roussi, Kaksi runoa
Minuuden ruoppaajat
Me hukatun minuuden ruoppaajat, sielujen mainarit
syynäämme joka savuhormin, räystään ja kloaakin! Mutta miksi
tuo teräksinen tolppa hikoaa vasten usvaa,
kohoaa torniksi, mulkoilee kuin hyljitty kyklooppi?
Kun me karkulaissielujen rankkurit viipotamme kaupungin halki
tyhjin kämmenin, niin sydänkammio kykloopin silmäkuoppaan unohtuu.
Vaan ei väylä minuuteen täysin hautaudu, ei itseään
ruoppaava lähimpään käärinliinaan, harsoon luhistu, sidos vain kiristyy.
Ja kun kyynel lähimmän verinoroon pariutuu, niin tietää
ettei sydänten sidos murennu eikä sielujen punos koskaan kariudu.
- -
Kuun kohonta lumoaa, en nukahda.
Raapustan kosintakirjeen taivaan hohkaajalle,
sanat ripustan tähtien trapetsiin.
Kärkevä kirjoituspiikki puhkoo tähtinuotan,
kuu hiipuu, sanaraakit yksin syön.
Harri Roussi
Jorma Vakkuri, Kaksi runoa
että valuu, jopa mereen, leväpartaan lemuamaan, hengen haukontaan
kuka se sieltä loikkii, hullu pupu kortta kaluamaan
ylijäämät myyntiin kärräämme
että rahoittaa, kaupoin kuititta saadut, talot niin ladot
variksia lentää aamuisin jämille lokkien markkinoille kuin viranhaltijoita
haju leviää, kumu
Aunuksesta Kultelaan
Joen töyräällä riippakoivu. Tuoheen jäi rakastavaisten merkki. Maassa, jota ei ole, se töyräs on. Kuolemanlaakson kautta hän talutti lehmää ja pääsi kaupungin halki. Yö. Ei rintaman takana enää niin pommitettu. Jäppilään päästyään hän kuuli radiosta, että ”kiristyy”. Hänen sisarensakin odotti. Mutta olihan heillä lehmä. Kultelaan oli matkaa, jalkaisin ainakin kolme viikkoa. Kansakoulun salin nurkkaan majoittunut äiti ei jaksanut lähteä, vaan rukoili, siunasi tyttärensä ja kääri heille eväät huuhtomaansa harsoon kietoen.
Tolppa tolpalta, peninkulma peninkulmalta Kultela lähestyi. Lehmä sai pientareilta syötävää ja odottavat siskokset rahalla, kun rahaa riitti. Sitten ei enää riittänyt. Kultela oli vielä kaukana. Jos edes vettä saisi! Yö. Taas. Ojasta ei uskaltanut juoda. Kaivokartanon emäntä mulkaisi ja pani hinnaksi 25 penniä litra. Onneksi lähitorpan kaivosta saivat maksutta juoda niin, että pääsivät Kultelaan. Ensin syntyi terve poika. Sitten toinen siskoksista synnytti terveen tytön.
Vuosaari 25.11.2011
Jorma Vakkuri
Tarinajoulu
Tarinajoulu on Oulunkylän Tarinapajan seniorikirjoittajien kooste jouluaiheisia tekstejä. Tarinapajassa on kirjoitettu omiin muistoihin perustuvia tekstejä. Jokainen voi valita itselleen sopivan lajin: on kirjoitettu esseitä, kertomuksia, novelleja, kuvauksia, dialogeja, juttuja. Tarinapajalaisista Riimussa esittäytyvät omilla kirjoituksillaan Ahti Taskinen ja kolme nimimerkillä kirjoittavaa opiskelijaa. Tarinapajan ohjaajana on toiminut Päivi Hytönen.
Ahti Taskinen, Joulukuusi
Joulukuusi
Keskellä kuusimetsää asuu punaisessa mökissä metsävahti. Joulun alla hän juoksentelee kuin susi reviirillään etsien kuusivarkaita. Välillä hän pysähtyy korvat hörössä kuuntelemaan. Pienikin risahdus, sahan tasainen rahina tai kirveen kolkutus saa hänet heti suuntaamaan ääntä kohti. Useimmiten se on vain viatonta kylän taloista tulevaa arkisen aherruksen ääntä, mutta joskus se paljastaa salakaatajan.
Viime vuonna metsänvartija yllätti meidät joulukuusen noudosta, raahasi niskasta kotiin ja kirjoitti isälle sakkolapun.
- Sillä rahalla olisin saanut viisi kuusta Rautatientorilta, isä pauhasi.
- Hyväähän pojat tarkoitti, äiti puolusti meitä.
- Varkaus, mikä varkaus, pojat, ei sellaista saa tehdä.
- Jäädäänkö me sitten jouluna ilman kuusta? äiti ihmetteli.
- Entä kinkku? Raha ei kasva puussa, perintökellokin meni jo eilen kaniin.
Tänä vuonna päätämme päihittää metsänvartijan. Viikon ajan hiivimme illan pimetessä metsänvartijan mökin lähettyville. Hyppäämme polulta sivuun niin, ettei hankeen jää jälkiä. Kyykimme pensaiden takana, katsomme valojen syttymistä ikkunaan ja näemme perheen illallisella: mies, nainen ja pieni tyttö. Nouseva kuu luo pitkiä luikertelevia varjoja ja lumiset kuuset huojuvat pimeässä kuin haamut. Jalkoja ja käsiä palelee, mutta emme poistu ennen kuin metsänvartijan ovi narahtaa ja hän lähtee tarpomaan ohitsemme kuusivarkaita jahtaamaan. Kyyristymme hiljaa hankeen. Rannekellon viisarit hehkuvat pimeässä ja osoittavat joka ilta tasan kuutta.
Tunne vihollisesi ja varsinkin sen heikkoudet, sanoo vanhempi veljeni Auvo. Kello puoli kuusi hän ottaa sahan kellarin seinältä, vinkkaa minulle ja häivymme taskulampun kanssa pimeään metsään. Lumi ulottuu lähes polviin. Olimme päiväsaikaan käyneet valitsemassa sopivan kuusen läheltä metsän laitaa, jottei hakumatkasta tule kovin pitkää. Auvo kaapii lumen parimetrisen kuusen juurelta ja minä sahaan sen runkoa maarajasta. Muutaman hätäisen vedon jälkeen terä jämähtää märkään puuhun, kiskon ja työnnän, mutta sahaterä ei liiku. Auvo kallistaa kuusta poispäin ja pystyn jatkamaan sahaamista, kunnes runko räsähtää poikki. Jäykistymme paikoilleen kunnes ääni on kaikonnut korvistamme. Peittelemme lumella kannon ja nostamme varovasti notkean kuusen olkapäillemme. Kylän reunatietä valaisevia katuvaloja vältellen hiivimme kohti kotia. Naapuri katsoo valaistusta ikkunasta ulos, meitä kuitenkaan näkemättä. Nostamme kuusen nojalleen ulkoverannan kaidetta vasten.
- Täydellinen rikos, Auvo hihkaisee.
Agatha Christie kuuluu hänen suosikkeihinsa, itse luen Tarzaneita.
Aamulla menemme katsomaan saalistamme. Säännölliset tuuheat oksat, suora runko ja pihkan tuoksu, sitä ei saisi torilta satasellakaan. Vahvat oksat eivät taivu kynttilöiden tai omenien alla ja tukeva latva pitää joulutähden pystyssä.
Kun siirrämme kuusta sivumpaan, sen neulaset pistävät ja pihka tarttuu sormiin, se puolustautuu kuin haavoittunut eläin. Vaikka metsävahdin jymäyttäminen lämmittää mieltä, niin samalla pelottaa. Voiko se kuitenkin tulla hakemaan kuusen pois ja lätkäistä isälle taas sakkolapun? Entä jos joulupukki ei tuokaan lahjoja varastetun kuusen alle? Lankeaako kotimme päälle kirous? Pitäisikö se pilkkoa havuiksi?
Iltapäivällä ovikello soi, painumme kellariin, äiti menee ovelle. Miesääni tiukkaa verannalla näkemästään kuusesta. Äiti sanoo vaan, että maalaisserkku kävi sen aamulla tuomassa käydessään hevosella kylässä.
Ahti Taskinen
Keskellä kuusimetsää asuu punaisessa mökissä metsävahti. Joulun alla hän juoksentelee kuin susi reviirillään etsien kuusivarkaita. Välillä hän pysähtyy korvat hörössä kuuntelemaan. Pienikin risahdus, sahan tasainen rahina tai kirveen kolkutus saa hänet heti suuntaamaan ääntä kohti. Useimmiten se on vain viatonta kylän taloista tulevaa arkisen aherruksen ääntä, mutta joskus se paljastaa salakaatajan.
Viime vuonna metsänvartija yllätti meidät joulukuusen noudosta, raahasi niskasta kotiin ja kirjoitti isälle sakkolapun.
- Sillä rahalla olisin saanut viisi kuusta Rautatientorilta, isä pauhasi.
- Hyväähän pojat tarkoitti, äiti puolusti meitä.
- Varkaus, mikä varkaus, pojat, ei sellaista saa tehdä.
- Jäädäänkö me sitten jouluna ilman kuusta? äiti ihmetteli.
- Entä kinkku? Raha ei kasva puussa, perintökellokin meni jo eilen kaniin.
Tänä vuonna päätämme päihittää metsänvartijan. Viikon ajan hiivimme illan pimetessä metsänvartijan mökin lähettyville. Hyppäämme polulta sivuun niin, ettei hankeen jää jälkiä. Kyykimme pensaiden takana, katsomme valojen syttymistä ikkunaan ja näemme perheen illallisella: mies, nainen ja pieni tyttö. Nouseva kuu luo pitkiä luikertelevia varjoja ja lumiset kuuset huojuvat pimeässä kuin haamut. Jalkoja ja käsiä palelee, mutta emme poistu ennen kuin metsänvartijan ovi narahtaa ja hän lähtee tarpomaan ohitsemme kuusivarkaita jahtaamaan. Kyyristymme hiljaa hankeen. Rannekellon viisarit hehkuvat pimeässä ja osoittavat joka ilta tasan kuutta.
Tunne vihollisesi ja varsinkin sen heikkoudet, sanoo vanhempi veljeni Auvo. Kello puoli kuusi hän ottaa sahan kellarin seinältä, vinkkaa minulle ja häivymme taskulampun kanssa pimeään metsään. Lumi ulottuu lähes polviin. Olimme päiväsaikaan käyneet valitsemassa sopivan kuusen läheltä metsän laitaa, jottei hakumatkasta tule kovin pitkää. Auvo kaapii lumen parimetrisen kuusen juurelta ja minä sahaan sen runkoa maarajasta. Muutaman hätäisen vedon jälkeen terä jämähtää märkään puuhun, kiskon ja työnnän, mutta sahaterä ei liiku. Auvo kallistaa kuusta poispäin ja pystyn jatkamaan sahaamista, kunnes runko räsähtää poikki. Jäykistymme paikoilleen kunnes ääni on kaikonnut korvistamme. Peittelemme lumella kannon ja nostamme varovasti notkean kuusen olkapäillemme. Kylän reunatietä valaisevia katuvaloja vältellen hiivimme kohti kotia. Naapuri katsoo valaistusta ikkunasta ulos, meitä kuitenkaan näkemättä. Nostamme kuusen nojalleen ulkoverannan kaidetta vasten.
- Täydellinen rikos, Auvo hihkaisee.
Agatha Christie kuuluu hänen suosikkeihinsa, itse luen Tarzaneita.
Aamulla menemme katsomaan saalistamme. Säännölliset tuuheat oksat, suora runko ja pihkan tuoksu, sitä ei saisi torilta satasellakaan. Vahvat oksat eivät taivu kynttilöiden tai omenien alla ja tukeva latva pitää joulutähden pystyssä.
Kun siirrämme kuusta sivumpaan, sen neulaset pistävät ja pihka tarttuu sormiin, se puolustautuu kuin haavoittunut eläin. Vaikka metsävahdin jymäyttäminen lämmittää mieltä, niin samalla pelottaa. Voiko se kuitenkin tulla hakemaan kuusen pois ja lätkäistä isälle taas sakkolapun? Entä jos joulupukki ei tuokaan lahjoja varastetun kuusen alle? Lankeaako kotimme päälle kirous? Pitäisikö se pilkkoa havuiksi?
Iltapäivällä ovikello soi, painumme kellariin, äiti menee ovelle. Miesääni tiukkaa verannalla näkemästään kuusesta. Äiti sanoo vaan, että maalaisserkku kävi sen aamulla tuomassa käydessään hevosella kylässä.
Ahti Taskinen
Nimimerkki Yks vaan, Joulupöytä II
Joulupöytä II
Eemeli joutui jouluna sairaalaan vatsaleikkaukseen. Illalla hoitajatyttö toi kupillisen mannaryynivelliä.
- Täällä ei kuolla nälkään, sanoi sisar hento valkoinen ja ojensi Eemelille teelusikan. – Onko potilaalla vielä toivomuksia?
- Jospa saisin yhden postimerkin iltalukemiseksi, harmistunut Eemeli vastasi.
Nimimerkki Yks vaan
Eemeli joutui jouluna sairaalaan vatsaleikkaukseen. Illalla hoitajatyttö toi kupillisen mannaryynivelliä.
- Täällä ei kuolla nälkään, sanoi sisar hento valkoinen ja ojensi Eemelille teelusikan. – Onko potilaalla vielä toivomuksia?
- Jospa saisin yhden postimerkin iltalukemiseksi, harmistunut Eemeli vastasi.
Nimimerkki Yks vaan
Nimimerkki Liidia
”Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra” Evankeliumi Luukkaan mukaan 2:11
Jouluna hiljentyminen vie ajatukset arjesta kauemmas. Joulu, kaikkivaltiaan inkarnaatio maa-planeetalle, tuo ihmisten mieleen oivalluksen, ettei ihminenkään ole vain tämän maallisen elämän olento vaan paljon enemmän. Venäläinen tiedemies Stiolkovski ilmaisi asian n. 150 vuotta sitten näin: Maa on ihmisten kehto, mutta ei voi elää kehdossa ikuisesti. Hän oli köyhä opettaja syrjäkoulussa.
Jeesus, 12 apostolia ja tuhannet seuraajat panivat henkensä alttiiksi, jotta voisivat herättää ihmisten hengen! Ihminen on Jumalan ohjelmoima olento elämään ikuisesti.
Joulussa on suuri kosmillinen viesti
- -
Luoja armahtaa ihmisen, kenelle kelpaa Hänen, Jeesuksen kautta, valmistettu pelastus. Miksi tämä pelastus ei kelpaa jokaiselle? Kun katselemme avaruudesta tehtyjä kuvia maapallosta, ihmettelemme, millainen kaunotar maaplaneetta on. Ja tämäkö kauneus, sopusointu, tarkoituksenmukaisuus, määrätietoisuus olisi syntynyt itsestään?
Jos nerofyysikko A.Einstein uskoi Kaikkivaltiaaseen Luojaan, miksi me emme uskoisi? Jumala ei ole sidottu aikaan, ei paikkaan. Jouluna Jumalan valtakunta murtautui esiin, tuli lähelle ihmisiä. Jeesus oli Jumalan tahdon täyttymys, uuden ajan alku.
Nimimerkki Liidia
Jouluna hiljentyminen vie ajatukset arjesta kauemmas. Joulu, kaikkivaltiaan inkarnaatio maa-planeetalle, tuo ihmisten mieleen oivalluksen, ettei ihminenkään ole vain tämän maallisen elämän olento vaan paljon enemmän. Venäläinen tiedemies Stiolkovski ilmaisi asian n. 150 vuotta sitten näin: Maa on ihmisten kehto, mutta ei voi elää kehdossa ikuisesti. Hän oli köyhä opettaja syrjäkoulussa.
Jeesus, 12 apostolia ja tuhannet seuraajat panivat henkensä alttiiksi, jotta voisivat herättää ihmisten hengen! Ihminen on Jumalan ohjelmoima olento elämään ikuisesti.
Joulussa on suuri kosmillinen viesti
- -
Luoja armahtaa ihmisen, kenelle kelpaa Hänen, Jeesuksen kautta, valmistettu pelastus. Miksi tämä pelastus ei kelpaa jokaiselle? Kun katselemme avaruudesta tehtyjä kuvia maapallosta, ihmettelemme, millainen kaunotar maaplaneetta on. Ja tämäkö kauneus, sopusointu, tarkoituksenmukaisuus, määrätietoisuus olisi syntynyt itsestään?
Jos nerofyysikko A.Einstein uskoi Kaikkivaltiaaseen Luojaan, miksi me emme uskoisi? Jumala ei ole sidottu aikaan, ei paikkaan. Jouluna Jumalan valtakunta murtautui esiin, tuli lähelle ihmisiä. Jeesus oli Jumalan tahdon täyttymys, uuden ajan alku.
Nimimerkki Liidia
Nimimerkki Riituska, Joulu
Joulu
Olen vahvasti jouluihminen. Minun jouluni hakee sävynsä lapsuuden kokemuksista. Rakastan perinteitä. Joulu on aikaa, jolloin kaikki tuttu ja turvallinen toistuu. Syntyy iloa, tunnelmaa ja hyvää tahtoa. Varhaisten valmisteluiden avulla saan jopa kaamoksen katoamaan. Lapsenmieleni vahvistuu, kun askartelen joulukortteja ja kirjoitan joulukirjeitä. Radiosta soi Toivon tuottajien joulumusiikkia, ja kynttilät palavat.
Nautin glögistä, sekä sinihomejuustolla voidelluista pipareista. Joulu tuoksuu kukille ja leivonnaisille. Sama satu toistuu vuodesta toiseen. Lahjat ovat osa jouluamme, hankin ne hyvissä ajoin. Ostan tarpeellista ja joskus hömppää; osan lahjoista teen itse, se luo mielihyvää.
Isä papin poikana loi perheeseemme pappilan jouluiset tuulahdukset. Lapsuuden ensimmäiset joulunmerkit alkoivat näkyvästi suursiivouksella. Nykyisin pääsemme helpommalla, kun on hyvät välineet. Uskon, että naisille on luontevaa rakentaa näköisensä joulu.
Olen tavattoman iloinen, kun miniälläni on samanlainen halu ja taito tehdä jouluvalmisteluja kuin minulla. Aiemmin asuimme samassa pihapiirissä, silloin vietimme joulut meillä. Nykyisin menemme heille, jossa yhdessä valmistamme joulun. Riisipuurolla alkaa aattopäivä, kun Turussa julistetaan joulurauha.
Lapsuuden muistot palautuvat mieleen. Aattona isä ajoi autolla Töölön halki, ja minä laskin joulupukkeja. Kävimme Hietanimen sankarihaudoilla viemässä kynttilät setieni haudoille. Äiti jäi kotiin valmistamaan viimeisiä jouluruokia. Haudalla käynnistä alkoi virallinen joulumme. Traditio jatkuu edelleen: hiljennymme joka joulu läheistemme haudoilla.
Ennen ruoat valmistettiin itse. Nykyisin fuskaan vähän, sillä ostan jonkun laatikkoruoan kaupasta, lisään kermaa ja voita, siten se on ”kotitekoista”. Ennen söimme pitkän kaavan mukaan. Aloitimme voileipäpöydästä, sitten oli kuuman kinkun vuoro. Erilaiset laatikot, rosollit, sekä lipeäkala kuuluivat aaton ruokapöytään. Juomina oli kotikaljaa, maitoa, sekä punaviiniä. Jälkiruokana oli sekahedelmäsoppaa ja kermavaahtoa, sekä kahvit monine herkkuineen. Nykyisin syödään kinkkua kylmänä, eikä lipeäkala kuulu aaton antimiin.
Isä ei polttanut tupakkaa, mutta jouluna paloi paksu sikari. Sikarin tuoksu kuului juhlahetkeen, se jätti joulunenääni ikuisen jäljen. Me lapset koristelimme kuusen. Laitoimme oksille Suomen lippuvanoja, karamelleja ja omenia. Koristelu oli riemullista puuhaa, karkit vain hävisivät oksilta nopeasti. Kuusen palavat kynttilät loivat lämpimän tunnelman ja joulurauhan. Lauloimme tuttuja joululauluja ja veljeni luki jouluevankeliumia.
Pukin tulo jännitti kamalasti, ja lahjojen saaminen oli ihanaa. Muistan satukirjan ”Hanhiemon satuaarre”, joka luettiin lopulta puhki. Nuket ja nukkekodit, kirjat, luistimet, sukset ja kiiltokuvat ja makeiset olivat mieleisiä lahjoja.
Tapaninpäivänä syömme omalla porukalla valmistamaani ruokaa. Syömme kevyemmin, ja nautimme yhdessäolosta, hyvästä ruoasta ja lämpimästä tunnelmasta. Hankimme jouluksi kuusen, se tuo tuoksun tupaan ja avaa mielen jouluun. Nykykuusille kelpaavat sähkökynttilät, sekä pelkistetyt koristeet. Ulkosalla valaisevat jo pienet sähkökynttilät kartiokuusta ja ikkunoissa toistuu samainen valo. Elävä tuli palaa kyntteliköissä sekä ulkolyhdyissä.
Toivomme jälleen sen, tule joulu kultainen.
Hyvää joulua t. Riituska
Olen vahvasti jouluihminen. Minun jouluni hakee sävynsä lapsuuden kokemuksista. Rakastan perinteitä. Joulu on aikaa, jolloin kaikki tuttu ja turvallinen toistuu. Syntyy iloa, tunnelmaa ja hyvää tahtoa. Varhaisten valmisteluiden avulla saan jopa kaamoksen katoamaan. Lapsenmieleni vahvistuu, kun askartelen joulukortteja ja kirjoitan joulukirjeitä. Radiosta soi Toivon tuottajien joulumusiikkia, ja kynttilät palavat.
Nautin glögistä, sekä sinihomejuustolla voidelluista pipareista. Joulu tuoksuu kukille ja leivonnaisille. Sama satu toistuu vuodesta toiseen. Lahjat ovat osa jouluamme, hankin ne hyvissä ajoin. Ostan tarpeellista ja joskus hömppää; osan lahjoista teen itse, se luo mielihyvää.
Isä papin poikana loi perheeseemme pappilan jouluiset tuulahdukset. Lapsuuden ensimmäiset joulunmerkit alkoivat näkyvästi suursiivouksella. Nykyisin pääsemme helpommalla, kun on hyvät välineet. Uskon, että naisille on luontevaa rakentaa näköisensä joulu.
Olen tavattoman iloinen, kun miniälläni on samanlainen halu ja taito tehdä jouluvalmisteluja kuin minulla. Aiemmin asuimme samassa pihapiirissä, silloin vietimme joulut meillä. Nykyisin menemme heille, jossa yhdessä valmistamme joulun. Riisipuurolla alkaa aattopäivä, kun Turussa julistetaan joulurauha.
Lapsuuden muistot palautuvat mieleen. Aattona isä ajoi autolla Töölön halki, ja minä laskin joulupukkeja. Kävimme Hietanimen sankarihaudoilla viemässä kynttilät setieni haudoille. Äiti jäi kotiin valmistamaan viimeisiä jouluruokia. Haudalla käynnistä alkoi virallinen joulumme. Traditio jatkuu edelleen: hiljennymme joka joulu läheistemme haudoilla.
Ennen ruoat valmistettiin itse. Nykyisin fuskaan vähän, sillä ostan jonkun laatikkoruoan kaupasta, lisään kermaa ja voita, siten se on ”kotitekoista”. Ennen söimme pitkän kaavan mukaan. Aloitimme voileipäpöydästä, sitten oli kuuman kinkun vuoro. Erilaiset laatikot, rosollit, sekä lipeäkala kuuluivat aaton ruokapöytään. Juomina oli kotikaljaa, maitoa, sekä punaviiniä. Jälkiruokana oli sekahedelmäsoppaa ja kermavaahtoa, sekä kahvit monine herkkuineen. Nykyisin syödään kinkkua kylmänä, eikä lipeäkala kuulu aaton antimiin.
Isä ei polttanut tupakkaa, mutta jouluna paloi paksu sikari. Sikarin tuoksu kuului juhlahetkeen, se jätti joulunenääni ikuisen jäljen. Me lapset koristelimme kuusen. Laitoimme oksille Suomen lippuvanoja, karamelleja ja omenia. Koristelu oli riemullista puuhaa, karkit vain hävisivät oksilta nopeasti. Kuusen palavat kynttilät loivat lämpimän tunnelman ja joulurauhan. Lauloimme tuttuja joululauluja ja veljeni luki jouluevankeliumia.
Pukin tulo jännitti kamalasti, ja lahjojen saaminen oli ihanaa. Muistan satukirjan ”Hanhiemon satuaarre”, joka luettiin lopulta puhki. Nuket ja nukkekodit, kirjat, luistimet, sukset ja kiiltokuvat ja makeiset olivat mieleisiä lahjoja.
Tapaninpäivänä syömme omalla porukalla valmistamaani ruokaa. Syömme kevyemmin, ja nautimme yhdessäolosta, hyvästä ruoasta ja lämpimästä tunnelmasta. Hankimme jouluksi kuusen, se tuo tuoksun tupaan ja avaa mielen jouluun. Nykykuusille kelpaavat sähkökynttilät, sekä pelkistetyt koristeet. Ulkosalla valaisevat jo pienet sähkökynttilät kartiokuusta ja ikkunoissa toistuu samainen valo. Elävä tuli palaa kyntteliköissä sekä ulkolyhdyissä.
Toivomme jälleen sen, tule joulu kultainen.
Hyvää joulua t. Riituska
torstai 8. joulukuuta 2011
Pia Rautiainen, Mustasukkaisuutta
Mustasukkaisuutta
Sanni kolautti kahvikuppinsa ja leipälautasensa pöytään. Silmän ja käden koordinaatio ei ollut vielä täysin synkronoitua tähän aikaan lauantaiaamua. Kolaukseen havahtunut Antti nosti katsettaan lehdestä, veti jalkansa pois vastapäiseltä tuolilta ja työnsi maitotölkkiä lähemmäksi. Sanni istuutui alas kietoen satiinista aamutakkia tiukemmin ympärilleen ja avasi tietokoneen, joka kilahti iloisesti. Sanni näppäsi äänet pois päältä ja syventyi saapuneeseen viestiin.
- Haluatko lehdestä jonkin osan?
Antti nosteli lehteä kuin ilmaistakseen, että voisi antaa Sannin valita haluamansa osan. Hänellä oli pystysuora töyhtö hiuksissaan siinä kohtaa millä hän oli nojannut käteensä lukiessaan. Sanni tiesi, että Antti oli jo puolessa välissä kotimaan uutisia, eikä haluaisi lopettaa lukemista kesken.
- En taida, kiitti.
Antti ei syventynytkään heti takaisin lehteensä, vaan jatkoi:
- Mitä ihmettä sä sillä koneella teet? Heti aamusta näppäimistö sylkee tulta kuin konekivääri.
- En mitään, tsättään vaan Millan kanssa.
- No ihmekös kun niin hihityttää. Te olette kuin jotain teinejä.
Antti yritti kuulostaa huvittuneelta, mutta kireys kuulsi selvästi läpi äänestä sen kohotessa tahattoman korkeaksi kohti loppulausetta. Sanni suoristi tietokoneen puoleen kumartunutta selkäänsä ja tiukensi aamutakkinsa löysentyneitä nauhoja.
- Hei, saahan sitä olla hauskaa.
Hän vastasi laiskasti. Antin aamukireys oli jo onnistunut ärsyttämään ja Sanni tiesi että voisi ärsyttää takaisin esittämällä välinpitämätöntä. Tosin ei hän vastaheränneenä olisi jaksanut kinastellakaan. Mutta jo heti vastattuaan Sanni tiesi, että olisi pitänyt harkita ensin, sillä Antin vastauksesta kuuli, että aamu ei saisi alkaa rauhallisena.
- No toki, varmasti todella hauskaa onkin, kun viihdyt nykyään enemmän aikaa Millan kuin minun kanssani.
- Häh! Nytkö lasket mun ajankäyttöä?
- En mitään laske, mutta olisi meidät eilenkin kutsuttu vanhemmille syömään, mutta sinä päätit yhtäkkiä lähteä baariin Millan kanssa.
- En todellakaan jaksa joka ikinen perjantai illallistaa sun porukoiden kanssa. Varsinkaan sellaisen päivän jälkeen kuin eilen.
- No ei todellakaan joka viikko tarvitse, mutta joskus edes.
- Just pari viikkoa sitten oltiin.
Antti näytti siltä kuin haluaisi väittää vastaan, mutta malttoi mielensä. Hetken hän keskitti kaiken huomionsa hiustöyhtönsä silittelemiseen. Saatuaan äänenkorkeutensa kuriin hän kysäisi kiinnostunutta sävyä tavoitellen:
- No mitä eilen sitten tapahtui?
- Ei paljon mitään, oli vaan raskasta töissä.
- Oliko jotakin erityisen inhottavaa?
- Ei kai. Tai no, Milla sanoi, että hän olisi kyllä jo sanonut että nyt riittää, jos olisi kuullut puhuttavan selän takana niin kuin kuulin, että puhuttiin Pirjosta, vaikka Pirjo on
saikulla, kun sillä on välilevyn pullistuma, ihan oikeasti aika vakava juttu.
Antti keskeytti Sannin äkillisen puhetulvan:
- Nyt en pysynyt kärryillä, mitä Pirjo sanoi ja kenestä?
Antin ääneen oli jälleen hiipinyt ärtymys, joka sai Sannin takahampaat kiristymään yhteen.
- Äh, et sä kuuntele niin en jaksa selittää.
- Mutta Millalle jaksoit selittää?
Antti jankutti. Juuri tuo jankkaaminen oli ärsyttävää ja sai Sannin aina lataamaan vastauksiinsa enemmän terävyyttä kuin olisi ollut tarpeen:
- No Milla onkin vähän parempi kuuntelija!
- Vähän parempi varmaankin kaikessa.
- No niin onkin!
Sanni ehti tiuskahtaa, ennen kuin ymmärsi että nyt oli Antin äänessä ollut jo jotakin erikoisen johdattelevaa ja aavistuksen kitkerää. Kuin hämähäkki olisi nähnyt kärpäsen lentävän lähellä seittiään ja odottelisi sen hetkenä minä hyvänsä takertuvan siihen.
- Vai mitä tarkoitat?
Sannin oli pakko tarkentaa, vaikka ei ollut varma halusiko kuulla vastauksen.
- Löysin sieltä koneelta pari kuvaa eilen.
- Mitä kuvaa?
- Susta ja Millasta.
Sanni tunsi Antin tiukan katseen ja laski läppärin näytön alas. Katse sai Sannin kasvojen ilmeen muuttumaan. Leuka ja poskipäät laskeutuivat alas ja silmistä katosi määrätietoisuus. Hän ei tiennyt minne katsoisi. Eikä mitä vastaisi. Pala kurkussa esti ääntä kulkemasta. Viimein vastatessaan hän huomasi vatsasta kiivenneen tärinän hiipineen myös ääneen.
- Se oli vaan pelleilyä hei. Ethän sä siitä voi suuttua?
- Silloin kun tavattiin, luulin, että meillä on samat ajatukset ja arvot.
- Ethän sä edes tuntenut mua silloin
- Ilmeisesti en. Mutta sen perusteella mitä opin susta tietämään, olen luullut, että samanlaiset ajatukset elämän perusasioista ja parisuhteesta meillä kuitenkin olisi.
Sannin päässä löi tyhjää. Hän vastaili automaattisesti, osaamatta sanoa mitä oikeasti ajatteli tai tunsi. Hän halusi lisää aikaa järjestääkseen päänsä sisällön ja yritti ostaa sitä tyhjänpäiväisellä väittelyllä:
- Mä en voi olla vastuussa siitä mitä sä olet kuvitellut sen kahden viikon aikana kun tunnettiin, ennen kuin muutettiin tähän… ja… että et ole vaivautunut ottamaan selvää koko tänä aikana!
Hyvä, Sannin ajatteli, kannatti puhua niin paljon, ettei toinen tiennyt mihin olisi pitänyt vastata:
- Ja sitä paitsi, mitkä perusasiat ja -arvot?
Yllättäen Antti vastasi kylmän rauhallisella äänellä, vaikka hänen punoittava kaulansa ja nykivät kätensä kielivät siitä, että hänen olisi tehnyt mieli kiljua:
- Esimerkiksi se että parisuhde on miehen ja naisen välinen ja yksiavioinen
Äänekäs nielaus kaikui Sannin pään sisällä. Hän tunsi olevansa mikroskoopin alla, eikä osannut liikuttaa edes silmäluomeaan sen vaikuttamatta teennäiseltä. Hän ei pääsisi ansasta muuten kuin hyökkäämällä. Suoraan asiaan vain. Ehkä Antti ei haluaisikaan puhua siitä, nolostuisi ja perääntyisi.
- Ja nytkö kuvittelet, että mulla on suhde Millan kanssa?
- Mitä muuta olisin voinut ajatella niiden kuvien perusteella? Suorastaan vastenmielistä!
- Ai nyt olen vastenmielinen? Ja se oli lähinnä pelleilyä.
- Tuolla lailla et ole koskaan pelleillyt minun kanssa.
- Ethän oikeasti voi olla mustasukkainen siitä mitä me tyttöjen kesken tehdään? Milla oli vaan surullinen kun sillä oli mennyt välit poikki yhden Janitan kanssa ja halusin lohduttaa sitä ja sit se oli vaan sellaista hassuttelua…
Antti kuunteli tarkkaavaisena, silmät avoinna ja pää hieman eteen työntyneenä. Mutta Katy Perryn hittisinkku katkaisi selityksen. Sanni kaatoi tuolinsa hypätessään ylös ja rynnätessään pöydästä etsimään metelöivää puhelintaan.
- Moi Milla!
- Ai niin se, hei en ole vielä ehtinyt kysymään Antilta.
- Okei, moikka!
Palatessaan keittiöön Sanni katseli puhelintaan, kuin edelleen yrittäisi oppia ymmärtämään sen toimintaperiaatetta. Hänen kasvoillaan oli huolellisen huoleton ilme ja äänensä ilmaa vuotava kun hän kysyi:
- Antti, kun Milla haluaisi lähteä sellaiselle kylpylälomalle, ja kysyi että lähtisinkö sen kanssa, niin eihän sua haittaa?
Sanaakaan sanomatta Antti nousi, käveli eteiseen, avasi oven ja poistui rappukäytävään pelkässä pyjamassaan.
Pia Rautiainen
Pia Rautiainen on opiskellut Luovan kirjoittamisen peruskurssilla syksyn 2011 Koillisessa alueopistossa.
Sanni kolautti kahvikuppinsa ja leipälautasensa pöytään. Silmän ja käden koordinaatio ei ollut vielä täysin synkronoitua tähän aikaan lauantaiaamua. Kolaukseen havahtunut Antti nosti katsettaan lehdestä, veti jalkansa pois vastapäiseltä tuolilta ja työnsi maitotölkkiä lähemmäksi. Sanni istuutui alas kietoen satiinista aamutakkia tiukemmin ympärilleen ja avasi tietokoneen, joka kilahti iloisesti. Sanni näppäsi äänet pois päältä ja syventyi saapuneeseen viestiin.
- Haluatko lehdestä jonkin osan?
Antti nosteli lehteä kuin ilmaistakseen, että voisi antaa Sannin valita haluamansa osan. Hänellä oli pystysuora töyhtö hiuksissaan siinä kohtaa millä hän oli nojannut käteensä lukiessaan. Sanni tiesi, että Antti oli jo puolessa välissä kotimaan uutisia, eikä haluaisi lopettaa lukemista kesken.
- En taida, kiitti.
Antti ei syventynytkään heti takaisin lehteensä, vaan jatkoi:
- Mitä ihmettä sä sillä koneella teet? Heti aamusta näppäimistö sylkee tulta kuin konekivääri.
- En mitään, tsättään vaan Millan kanssa.
- No ihmekös kun niin hihityttää. Te olette kuin jotain teinejä.
Antti yritti kuulostaa huvittuneelta, mutta kireys kuulsi selvästi läpi äänestä sen kohotessa tahattoman korkeaksi kohti loppulausetta. Sanni suoristi tietokoneen puoleen kumartunutta selkäänsä ja tiukensi aamutakkinsa löysentyneitä nauhoja.
- Hei, saahan sitä olla hauskaa.
Hän vastasi laiskasti. Antin aamukireys oli jo onnistunut ärsyttämään ja Sanni tiesi että voisi ärsyttää takaisin esittämällä välinpitämätöntä. Tosin ei hän vastaheränneenä olisi jaksanut kinastellakaan. Mutta jo heti vastattuaan Sanni tiesi, että olisi pitänyt harkita ensin, sillä Antin vastauksesta kuuli, että aamu ei saisi alkaa rauhallisena.
- No toki, varmasti todella hauskaa onkin, kun viihdyt nykyään enemmän aikaa Millan kuin minun kanssani.
- Häh! Nytkö lasket mun ajankäyttöä?
- En mitään laske, mutta olisi meidät eilenkin kutsuttu vanhemmille syömään, mutta sinä päätit yhtäkkiä lähteä baariin Millan kanssa.
- En todellakaan jaksa joka ikinen perjantai illallistaa sun porukoiden kanssa. Varsinkaan sellaisen päivän jälkeen kuin eilen.
- No ei todellakaan joka viikko tarvitse, mutta joskus edes.
- Just pari viikkoa sitten oltiin.
Antti näytti siltä kuin haluaisi väittää vastaan, mutta malttoi mielensä. Hetken hän keskitti kaiken huomionsa hiustöyhtönsä silittelemiseen. Saatuaan äänenkorkeutensa kuriin hän kysäisi kiinnostunutta sävyä tavoitellen:
- No mitä eilen sitten tapahtui?
- Ei paljon mitään, oli vaan raskasta töissä.
- Oliko jotakin erityisen inhottavaa?
- Ei kai. Tai no, Milla sanoi, että hän olisi kyllä jo sanonut että nyt riittää, jos olisi kuullut puhuttavan selän takana niin kuin kuulin, että puhuttiin Pirjosta, vaikka Pirjo on
saikulla, kun sillä on välilevyn pullistuma, ihan oikeasti aika vakava juttu.
Antti keskeytti Sannin äkillisen puhetulvan:
- Nyt en pysynyt kärryillä, mitä Pirjo sanoi ja kenestä?
Antin ääneen oli jälleen hiipinyt ärtymys, joka sai Sannin takahampaat kiristymään yhteen.
- Äh, et sä kuuntele niin en jaksa selittää.
- Mutta Millalle jaksoit selittää?
Antti jankutti. Juuri tuo jankkaaminen oli ärsyttävää ja sai Sannin aina lataamaan vastauksiinsa enemmän terävyyttä kuin olisi ollut tarpeen:
- No Milla onkin vähän parempi kuuntelija!
- Vähän parempi varmaankin kaikessa.
- No niin onkin!
Sanni ehti tiuskahtaa, ennen kuin ymmärsi että nyt oli Antin äänessä ollut jo jotakin erikoisen johdattelevaa ja aavistuksen kitkerää. Kuin hämähäkki olisi nähnyt kärpäsen lentävän lähellä seittiään ja odottelisi sen hetkenä minä hyvänsä takertuvan siihen.
- Vai mitä tarkoitat?
Sannin oli pakko tarkentaa, vaikka ei ollut varma halusiko kuulla vastauksen.
- Löysin sieltä koneelta pari kuvaa eilen.
- Mitä kuvaa?
- Susta ja Millasta.
Sanni tunsi Antin tiukan katseen ja laski läppärin näytön alas. Katse sai Sannin kasvojen ilmeen muuttumaan. Leuka ja poskipäät laskeutuivat alas ja silmistä katosi määrätietoisuus. Hän ei tiennyt minne katsoisi. Eikä mitä vastaisi. Pala kurkussa esti ääntä kulkemasta. Viimein vastatessaan hän huomasi vatsasta kiivenneen tärinän hiipineen myös ääneen.
- Se oli vaan pelleilyä hei. Ethän sä siitä voi suuttua?
- Silloin kun tavattiin, luulin, että meillä on samat ajatukset ja arvot.
- Ethän sä edes tuntenut mua silloin
- Ilmeisesti en. Mutta sen perusteella mitä opin susta tietämään, olen luullut, että samanlaiset ajatukset elämän perusasioista ja parisuhteesta meillä kuitenkin olisi.
Sannin päässä löi tyhjää. Hän vastaili automaattisesti, osaamatta sanoa mitä oikeasti ajatteli tai tunsi. Hän halusi lisää aikaa järjestääkseen päänsä sisällön ja yritti ostaa sitä tyhjänpäiväisellä väittelyllä:
- Mä en voi olla vastuussa siitä mitä sä olet kuvitellut sen kahden viikon aikana kun tunnettiin, ennen kuin muutettiin tähän… ja… että et ole vaivautunut ottamaan selvää koko tänä aikana!
Hyvä, Sannin ajatteli, kannatti puhua niin paljon, ettei toinen tiennyt mihin olisi pitänyt vastata:
- Ja sitä paitsi, mitkä perusasiat ja -arvot?
Yllättäen Antti vastasi kylmän rauhallisella äänellä, vaikka hänen punoittava kaulansa ja nykivät kätensä kielivät siitä, että hänen olisi tehnyt mieli kiljua:
- Esimerkiksi se että parisuhde on miehen ja naisen välinen ja yksiavioinen
Äänekäs nielaus kaikui Sannin pään sisällä. Hän tunsi olevansa mikroskoopin alla, eikä osannut liikuttaa edes silmäluomeaan sen vaikuttamatta teennäiseltä. Hän ei pääsisi ansasta muuten kuin hyökkäämällä. Suoraan asiaan vain. Ehkä Antti ei haluaisikaan puhua siitä, nolostuisi ja perääntyisi.
- Ja nytkö kuvittelet, että mulla on suhde Millan kanssa?
- Mitä muuta olisin voinut ajatella niiden kuvien perusteella? Suorastaan vastenmielistä!
- Ai nyt olen vastenmielinen? Ja se oli lähinnä pelleilyä.
- Tuolla lailla et ole koskaan pelleillyt minun kanssa.
- Ethän oikeasti voi olla mustasukkainen siitä mitä me tyttöjen kesken tehdään? Milla oli vaan surullinen kun sillä oli mennyt välit poikki yhden Janitan kanssa ja halusin lohduttaa sitä ja sit se oli vaan sellaista hassuttelua…
Antti kuunteli tarkkaavaisena, silmät avoinna ja pää hieman eteen työntyneenä. Mutta Katy Perryn hittisinkku katkaisi selityksen. Sanni kaatoi tuolinsa hypätessään ylös ja rynnätessään pöydästä etsimään metelöivää puhelintaan.
- Moi Milla!
- Ai niin se, hei en ole vielä ehtinyt kysymään Antilta.
- Okei, moikka!
Palatessaan keittiöön Sanni katseli puhelintaan, kuin edelleen yrittäisi oppia ymmärtämään sen toimintaperiaatetta. Hänen kasvoillaan oli huolellisen huoleton ilme ja äänensä ilmaa vuotava kun hän kysyi:
- Antti, kun Milla haluaisi lähteä sellaiselle kylpylälomalle, ja kysyi että lähtisinkö sen kanssa, niin eihän sua haittaa?
Sanaakaan sanomatta Antti nousi, käveli eteiseen, avasi oven ja poistui rappukäytävään pelkässä pyjamassaan.
Pia Rautiainen
Pia Rautiainen on opiskellut Luovan kirjoittamisen peruskurssilla syksyn 2011 Koillisessa alueopistossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)