Harri Roussi, Kaksi runoa

Minuuden ruoppaajat

Me hukatun minuuden ruoppaajat, sielujen mainarit
syynäämme joka savuhormin, räystään ja kloaakin! Mutta miksi
tuo teräksinen tolppa hikoaa vasten usvaa,
kohoaa torniksi, mulkoilee kuin hyljitty kyklooppi?

Kun me karkulaissielujen rankkurit viipotamme kaupungin halki
tyhjin kämmenin, niin sydänkammio kykloopin silmäkuoppaan unohtuu.
Vaan ei väylä minuuteen täysin hautaudu, ei itseään
ruoppaava lähimpään käärinliinaan, harsoon luhistu, sidos vain kiristyy.

Ja kun kyynel lähimmän verinoroon pariutuu, niin tietää
ettei sydänten sidos murennu eikä sielujen punos koskaan kariudu.



- -



Kuun kohonta lumoaa, en nukahda.
Raapustan kosintakirjeen taivaan hohkaajalle,
sanat ripustan tähtien trapetsiin.

Kärkevä kirjoituspiikki puhkoo tähtinuotan,
kuu hiipuu, sanaraakit yksin syön.

Harri Roussi