Sirkka vilkaisee toimiston sinnikkäästi talviaikaa näyttävää seinäkelloa. Sen mukaan työpäivä päättyy vasta parin tunnin kuluttua. No, kohta se pääsee rytmiin mukaan - siihen samaan jokavuotiseen varhain pimenevien iltojen, toppatakkien ja syysflunssien talvihorrokseen.
Mutta ei vielä tänään. Tänään vietetään muijien kanssa kuntosalin avajaisia. Niin kuin on vietetty jo monena vuonna. Jatkot pidetään tällä kertaa heillä. Se on sovittu jo eilen. Jääkaapissa odottaa lihaisa syyspata kolmetuntistaan uunissa. Kari on luvannut, että siirtää sen, ennen kuin lähtevät poikien kanssa panemaan mökkiä talviteloilleen. Salilta tultua tarvitsee enää kattaa pöytä, veistää muutama limpunsiivu ja työntää valmis pannukakkutaikina uuniin. Lisäksi omenahilloa, jota on keitetty pitkin syksyä puusta pudonneista.
Naiset alkavat jo vaivihkaa kokoilla kamppeitaan. Jutut eivät enää tahdo pysyä työympyröissä. Vitsaillaan ja naureskellaan. Illalla vielä enemmin. Päästään purkamaan ja perkaamaan sitä, joka äänettömästi pujahtelevana ryttää mielen mykkyröiksi. Mukavaa, että kaikki viisi toisistaan välittävää pääsevät tulemaan. Perheet ovat sopuisia ja ukot kaukaa viisaita.
– Mikä nyt niin hauskaa on? Kertokaa minullekin. Ovesta äänettömästi pujahtava vajaat puoli vuotta sitten yrityksessä aloittanut toimistopäällikkö jähmettää naisista mykkiä.
– Eei tässä mitään. Kuntosalille aateltiin mennä. Sirkka sulkee koneensa, vääntää painavan laukun olalleen…
– Millä salilla te?
– Täällä pohjakerroksessa, virma on antanu luvan. Saara puolustautuu. Muut nyökkäävät.
– En minä sillä. Voisin tulla. Tutustumaan. Minulla kulkee autossa varusteet mukana. En edes tiennyt salin olemassaolosta. Käyn muutenkin pari kertaa viikossa. En tosin täällä. Keskustassa, Fit to U Ladyssa.
Salilla viikon vastukset purkautuvat. Juuri, kun joku keksii ihmetellä, ettei vittuleidi sitten vaivautunut tutustumiskäynnille, tämä pujahtaa ovesta:
– Sori, tytöt, olen vähän myöhässä. Piti hakea poju päivähoidosta. Mies soitti, että kokous venyy. Missä voi vaihtaa salivaatteet?
Ovea lähinnä painoja heilutteleva lähtee opastamaan. Poika jää potkiskelemaan juoksumaton laitaa. Omia jälkeläisiään sujuvasti luotsaavat naiset tuijottavat avuttomina, mutta helpottuvat, kun tiukkatrikoinen leidi palaa.
– Mamma, mulla on, poika puristaa polvet yhteen.
– Missä täällä on WC?
Sama oven lähellä voimaillut lähtee uudelleen oppaaksi. Naiset vilkaisevat toisiinsa. Sanaakaan ei tarvita, nyökätään vain. Laitteiden liikkeet hidastuvat, pysähtyvät. On keksittävä, miten piinan voi päättää sopuisasti. Hetken kuluttua alkaa kuulua mutinoita; ei syksyn ensimmäisissä reeneissä saa liikaa huhkia, taitaa jo kotoväki odottaa, täytyy tästä…
Ulko-ovella naiset seisovat ryppäänä, pyörähtelevät, vaihtavat paikkaa keskenään. Kiire kotiin näyttää unohtuneen.
– Mihin päin te olette menossa? Minun kyytiini mahtuu kaksi.
Tarjous ei ota tulta. Naiset pyörähtelevät edelleen. Alkaa kuulua mutinaa, kiitos-eitä, bussi menee ihan oven eteen.
– Sitä paitsi, Sirkka rykii sanojaan selvemmiksi, me ajateltiin että, kun ukko vei pesueen maalle, niin voitaisiin mennä meille. On syyspata uunissa. Niin, että kiitos nyt…
– Voi sehän on ihan hurmaavaa. Tulkaa nyt joku kyytiin oppaaksi, niin lähdetään.
Sirkalla on kiire. Epäkohteliasta tai ei, hän ryntää sisään ensimmäisenä, sulkee poikien huoneen oven, tuuppaa raskaan nojatuolin sen eteen ja vasta sitten aloittaa emännän liturgian: tervetulot, riisukaa takit, peremmälle, olkaa kuin kotonanne. Sitten hän ryntää keittiöön. Pata on kypsää. Hän tarkistaa maut kohdalleen, pyytää paria naista avukseen pöytää kattamaan ja kemut voivat alkaa.
– Miten se tuo poika, syökö hän mieluummin lusikalla vai haarukalla, Sirkka huolehtii.
– Viisivuotias! Haarukalla luonnollisesti. Meillä on aloitettu tapakasvatus jo parivuotiaasta.
Poika haluaa tietää, mitä hänelle yritetään tuputtaa. Hän tökkii lihapaloja lautasen reunoille, mulkaisee Sirkan voitelemaa limpun siivua ja tönäisee sen äitinsä syliin. Juomakseen hän hyväksyy vain Eila-laktoosittoman, kevytmaidon, jota emännällä ei ole tarjota. Neuvottelun tuloksena appelsiinitrip onkin ihan ”joo”.
Äiti tulee pojan tueksi. Niin, että mitä kaikkea ihanaa emäntä on pataansa kerännyt. Ja niin on tämän esiteltävä reseptinsä: liha on nautaa, sitten on oman maan perunoita ja porkkanoita ja sipuleja, lanttu on marketista. Mausteista on tulla kynnyskysymys. Suolaa ja pippuria ja yrttejä. Ei kai sentään liemikuutioista. Ei.
Mielessään Sirkka kiittää tasapuolisesti kaikkia kokkauksen jumaluuksia ja emäntien suojeluspyhimyksiä. Jotain varjelusta. Jää allergiaraportointi ainakin vähemmälle. Likeltä piti, ettei sekaan tipahtanut pari hyllyyn unohtunutta knorria. Siinähän olisivat natriumglutamaatti ja selleri korostaneet umamia. Onneksi korvasin ne mökkipihan lipstikalla.
Pöydän ympärillä reseptiä omaksutaan hartain mielin. Mutta viisautta ja tietoa on tarjolla lisää:
– Ihanaa, kun joku näkee näin paljon vaivaa. Tällaisiin teidän juhlahetkiinne tämä on omiaan, mutta jokapäiväiseen ateriointiin pohjoismaiset ravitsemussuositukset kyllä edellyttävät vähän toisenlaista lautasmallia. Onko tuttu: puolet kasviksia, neljäsosa proteiinia ja neljäsosa hiilihydraatteja. Tämä kannattaa opetella, vaikka parin vuoden päästä vasta Valtion ravitsemusneuvottelukunta saa työnsä valmiiksi. Meillä kotona on keittiön seinällä sekä lautasmalli että ruokaympyrä. Pysyy paremmin kontrollissa, että kasviksia puoli kiloa päivässä. Tosi hyvä tuki painon pudotukseen. Kopioinkin ne sosiaalitilaan, niin voidaan perehtyä paremmin.
Omenapannukakku kesyttää aikuiset, mutta poju ei luovuta, vaan vaatii mammalta selitystä lautasella lepäävästä ryppyisestä ohukaisesta – ja miksi se peitetään tuollaisella keltaisella ja mamma yrittää valistaa kultapientään – turhaan. Poika kehittelee itkua.
Sirkkaa alkaa säälittää väsynyt pieni mies. Hän kysyy, josko omena maistuisi paremmin. Poika ottaa omenan ja on jo haukkaamassa siitä, kun huomaa sen kyljessä reiän.
– Ai, saitkin taikaomenan, Sirkka toteaa. Yksi runoilija, oli löytänyt samanlaisen ja kuulepa, mitä hän minulle kertoi:
Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen ääniltä erottaa
astioiden helinää.
Toukka tiskaa.
Poika hiljenee tuijottamaan omenaansa. Syrjäsilmin Sirkka vilkuilee, josko jo rauhoittuisi. Tämä painaa hedelmän korvalleen, helistää sitä ja kuuntelee. Kyllästyy hetken päästä ja alkaa kaivella reikää suuremmaksi. Sormeen tarttuu ruskeaa mönjää.
– Toukankakkaa!
Vieraat tekevät lähtöä. Pettyneinä kukin tahollaan ja tavallaan.
Sirkka rojahtaa oven eteen siirtämänsä tuolin pehmeään syliin. On tyytyväinen, että väki on maalla; ei tarvitse selitellä itselleen eikä muille. Pää jauhaa tyhjää, mutta eihän se kauan malta.
Syyslauantaisin tehdään ”saksalaista”: voipaketista lohkaistaan puolet, mukaan käsivarallinen sokeria ja aloitetaan vimmattu lapaluita juiliva hieronta. Valkoisen vaahdon liittoon eivät munat hevillä suostu. Litisevät klöntit kiertävät kauhaa.
Eivät tiedä, kenen taikinaa on tarkoituksenaan nostattaa. Äidille moinen venkoilu on pikkujuttu:
– Pyöritä nopeammin!
Ja juuri, kun käsivarsi on juuttumassa pysyvään koukkuun ja lapaluu natisee liitoksissaan, munat luovuttavat. Massa hajoaa pieniksi ryyneiksi. Vehnäjauhoryöppy ja ruokalusikallinen leivinjauhetta taikoo taikinan uunipellilliseksi maahanpudonneiden pohjaa. Päällimmäiseksi rutka ropsaus sokeria ja kanelia ja hellan uuniin.
Sitten vain syömään? Ehei nyt sentään. Ensin on varovasti tunnusteltava, onko herkkupalan ansainnut: saunapuut ja vedet kannettu, matot tampattu, lattiat pesty, vahdittu pikkusisko, onko ollut ylipäätään kiltti kuluneen viikon.
Pala lohkeaa! Sokerin, voin, hilloontuneiden omenoiden ja kanelin makunystyröihin imeytyvä aromi raapii pysyvän muistijäljen. Yksinkertainen viesti pään sisällä ja sisältä:
– Makeaa, rasvaista; kiltti tyttö, hyvä mieli.
Puhukaa mitä puhutte, te kaikki eri aikakausien ja suuntauksien terveysgurut. Saatte rauhassa mutustella lyhyitä ja pitkiä hiilareitanne, eläin- ja kasvikunnan protskujanne, yksin,- kaksin-, moninkerroin- tai transrasvojanne. Eilen kielsitte kookosöljyn, tänään se on vain hyväksi. Sokerit, ja insuliiniresistenssi; kakkostyyppi. Ne eivät minusta kiltimpää tee.
Sirkka poimii maljasta omenia yksitellen, josko olisi jonkun kuoressa reikä. Voisi haastaa asukkaan kanssaan tiskaamaan. Saisi illan aameneen.
Eeva Petänen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti