Sirkku Karjalainen, Sotalapsi

Sotalapsi

Minä istun ruskean kapsäkin päällä Käkisalmen asemalla. Olen äidin kanssa matkalla Elisenvaaraan mummin luo. Äiti sanoo Puputin tädille:

- Kiskot tuo sotilaspojat rintamalle ja palauttaa loppuun käytetyt lautalaatikoissa kotikonnuille.

Äidin hampaat kirskahtavat kipeästi.

- Elä muuta virka, tyttökulta… tikkuisesta raakapuusta on puupalttoot pojille.

Pelästyn ja kysyn:

- Tullaanko mekin mummilasta takaisin laatikossa? Äiti huokaa, ei vastaa.

Sitten juna tulee. Minut nostetaan korkeita portaita. Vaunu on täynnä harmaita setiä, ikkunat hengityksestä huurussa – on lämmintä.

- Minne pikkuneiti on matkalla? kysyvät.

Noin ne aina kysyvät, kun mennään mummolaan. Sedät nostavat minut korkealle, kuljettavat tungoksessa kuin pakettia. Naurattaa! Istun sitten yhden paksun sedän syliin.

- Sedälläkin on pikkuinen tyttö kotona, se sanoo.

Ei puhu muuta, mutta antaa käteen leipäpalan, mustaa ja kovaa. Sitä voi imeskellä. Sitten tulee kiltti täti, antaa piirakan ja isosta pullosta hörpättäväksi valkoista maitoa, ei lirua. Jos vielä saisi omenan, kesäomenan.

Minun isääni ei palautettu laatikkotavarana. Isä käveli kotiin kahdella jalalla. Äiti sanoi mummille, että mies jäi Kannakselle, varjo tuli. Ja sanoi vielä, ettei se mikään ihmettelyn aihe ole. Ei ihmismieli kestä järkkymättä juoksuhaudoissa rämpimistä, mielipuoli sitä pitää olla, että kestää. Meitä mukuloita hän hyssytteli:

- Isää täytyy ymmärtää!

Mutta minä en ymmärtänyt, vaikka täytyi. Toivoin, että isältä olisi jäänyt jalka juoksuhautaan, tai vaikka silmät, niin kuin Anteron isältä. Jos olisi jäänyt jalka, minä olisin voinut kiivetä syliin ja istua sillä ehjällä polvella. Äiti hoitaisi tynkäjalkaa, laittaisi salvaa kipeään paikkaan. Isä silittäisi poskea.

Ylätalon Marjatan isä oli palautettu kappaleina. Laatikon kannessa luki: EI SAA AVATA. Sellaiset isät oli sankarivainajia ja niiden valokuvia pidettiin olohuoneessa piirongin päällä. Ne ei riehuneet juovuspäissään. Marjatan ei tarvinnut ryömiä pakoon seslongin alle. Marjatta sanoi, että kyllä onnisti, kun piti pelätä vain äidin luunappeja, eikä äiti edes osunut – paitsi joskus. Meidän isä parkui öisin. Silloin ei kukaan saanut nukutuksi.

Marjatta sai Ameriikan paketteja. Niissä oli ihmeellisiä lasikuulia. Kerran tuli postissa prinsessanukke, jolla oli korkkiruuvikiharat ja elävät silmät. Niillä silmillä nukke katseli totisena ja ymmärsi kaiken mitä minä sille puhelin. Marjatta sai vielä ihanasti haisevat nahkakengät. Minulla oli mustat kumisaappaat, toisessa saappaassa palkeenkieli. Piti hyppiä lätäköitten läpi yhdellä jalalla. Ei kengillä niin väliä, mutta olisin tahtonut lasikuulan, yksi olisi riittänyt tai kaksi. Kukaan ei voinut niitä minulle antaa, kun minun isä oli seslongilla eikä piirongin päällä.

Sirkku Karjalainen