Kari Kaisla, Matkakertomus

Kari Kaisla, Matkakertomus

En ymmärrä, miksi hänen pitää mennä naimisiin. En sitä, miksi juuri Ingridan kanssa, en sitä, miksi juuri tänään, omituisena päivänä hääpäiväksi. Vielä vähemmän ymmärrän sitä, miksi minun pitäisi mennä hänen häihinsä, miksi hän minut kutsui. Myönnän, aivan toisin kuin hän tai koko muu sukuni tai ympärilläni elävät ihmiset, minä en ole koskaan jaksanut ymmärtää pyhien sakramenttien merkitystä.
Kenties se on vain tapa, sukulaisten oletetaan olevan kiinnostuneita toisistaan. Tiedänhän, ettei hän ole elämäntapaani pitkään aikaan hyväksynyt – hääkutsu oli hänen ensimmäinen yhteydenottonsa minuun neljään tai viiteen vuoteen. Myönnän, enhän minäkään ole häneen mitään yhteyttä pitänyt.
Ensin ajattelin, että en lähde, että kirjoitan hänelle lyhyen kirjeen, jossa vilpittömästi häntä onnittelen. Mutta sitten arvelin hänen epäilevän vilpittömyyttäni – toki hän muistaa ajatukseni Ingridasta. Ja tuon vilpittömyyteni minä itsekin Ingridaa ajatellessani kyseenalaistin. Ennemminkin huomasin haluavani esittää osanottoni ja myötätuntoni häntä kohtaan hänen tulevissa ponnistuksissaan elämän kivisillä poluilla. Ja sen saattaisin ilmaista paremmin kasvokkain kohdatessamme, antaa ymmärtää mielialani ja käsitykseni.
Niinpä päätin lähteä. Kaivoin paremman takkini – samettisen, ehkä hiukan vanhahkon ja nuhruisen – asumukseni horjuvalautaisesta nurkkakomerosta. Vedin sen ylleni ja sidoin kaulaani nauhan, ikään kuin juhla-asun tunnukseksi.
Kävellessäni Prie Angelon1,2 ohitse mieleeni juolahtaa, etten kenties jaksaisi näyttää innostuneelta itse juhlaan asti, ja päätän poiketa syömään punajuurikeiton3 ja juomaan oluen. Viktorija tuo minulle kellarin nurkkapöytään tilaamani ruuat. Hän istuutuu pöytään hetkeksi. Koska hän minua kummeksuen katselee, on minun selvitettävä juhlavan – ennemminkin oudon, sanoo hän – pukeutumiseni syy. Hän osoittautuu syvästi uskonnolliseksi, on tottunut tekemään ristinmerkin kirkon ohi kulkiessaan, ja on hieman hämillään ajatuksistani. Sillä onhan hänen mukaansa niin, että vihkitilaisuus on aina kaunis ja erityisen suojeluksen alainen sakramentti, joka pyhittää parin toisilleen sopivaksi, heidän erilaisuudestaan huolimatta. Minä en tuohon rohkene sanoa mitään, mielessäni epäilen, että vaikka kuinka haluaisinkin, avioliiton sakramentilla ei minua ja Viktorijaa toisillemme sopivaksi saataisi. Ei, vaikka kuinka sitä himoitsisinkin.
Olen jo hieman myöhässä, kun tulen sillalle4, jonka takana vihkikirkko jo onkin. Kaikkien muiden joukossa on sillan kaiteessa myös Ingridan ja Mindaugasin lukko5, suuri, moderni. Ja tiukasti kiinni. Katselen sitä, kun univormupukuinen, korskea mies, jonka tunnistan Valdasiksi, juhlavassa ja itse tehdyssä univormussaan kysyy minulta passia. Sitähän minulla tietenkään ei ole.
– Valitettavasti rajan ylittäminen ilman passia ei ole mahdollista, sanoo Valdas.
Muistan, mikä päivä on. Katson häneen anovasti, ja hän ymmärtää katseeni väärin:
– Jos tämän kerran päästäisin, kunhan kansalainen ei ota tätä tavaksi. Mikä olikaan kansalaisen nimi?
Oivallan tilaisuuteni. Katson Valdasia suu ymmyrkäisenä, takeltelen jotain. En kuitenkaan nimeäni kerro. Hän ymmärtää minua, kenties juhla-asuni puhuttelee hänen sisintään ja hän käsittää todellisen toiveeni.
– Kansalainen tuntuu nyt rikkovan perustuslakimme 27. artiklaa. Minun täytyy valitettavasti pyytää teitä kääntymään takaisin ja palaamaan kotiinne.
Katson häneen kiitollisena, nyökkään, käännyn ympäri ja aion mennä kotiin. Kenties sittenkin kirjoitan Mindaugasille lyhyen osanottotoivotuksen – itsehän olivat valinneet juuri tämän päivän hääpäiväkseen.6

Päädyn kuitenkin takaisin Prie Angeloon jutustelemaan Viktorijan kanssa siitä, olisiko sakramenteilla sittenkin jokin mahdollisuus saada meidät ikuisesti toisillemme sopiviksi. Etenemmekin mielestäni mukavasti, kunnes hän muistaa, että minä – tai ainakin sukuni – kuulun väärään uskontokuntaan.7 Tämäkin vielä, kenties viimeinen niitti.



SELITYKSIÄ ”Matkakertomukseen”

1) Prie Angelo (Lähellä enkeliä) on Vilnan Užupisin kaupunginosan keskusaukion laidalla oleva ravintola. Aukiolla on mustan enkelin patsas.

2) Kertoja asuu Užupisissa, joka on ollut laitapuolen kulkijoiden asuinsijaa. Siellä ovat asuneet myös taiteilijat ja muut enemmän tai vähemmän epämääräiset boheemit. Alue on vähitellen muuttumassa arvostetuksi asuinalueeksi, kun rakennuksia kunnostetaan. Mutta tällä hetkellä siellä on vielä paljon varsin huonokuntoisia asumuksia – ja asukkaitakin.

3)Kylmä punajuurikeitto on tyypillinen liettualainen kesäruoka. Prie Angelo on kuitenkin muuttunut jo niin paljon turisteillekin suunnatuksi, että ko. keittoa saa ympäri vuoden

4)Užupio-kadun sillan Vilnan puoleisessa päässä on Pyhän Jumalanäidin (ortodoksinen) kirkko. Tästä voidaan päätellä, että kertojan suku on ortodoksinen.

5)Kihlautuneiden nuorten on tapana sinetöidä kihlauksensa kiinnittämällä heidän nimiään kantava lukko sillan kaiteeseen, ja heittämällä avain sillan alla virtaavaan jokeen.

6)Užupisin kaupunginosa on julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi – tai vapaavaltioksi. Sillä on oma perustuslaki (seuraavalla sivulla), oma armeija (12 henkeä) ja suurlähettiläs Moskovassa. Se on solminut diplomaattisuhteet Liettuan ulkoministeriön kanssa. Itsenäisyyspäivänään – 1.4. – se lähettää varuskuntansa Užupio-kadun sillalle tarkastamaan ja leimaamaan rajan ylittäjien passit. Perustuslain 27. artikla kuuluu: "Kaikkien on muistettava nimensä."

7)Viktorija on siis mitä ilmeisimmin katolilainen, edustaa Liettuan valtauskontoa. Ortodoksisuus on seuraavaksi tärkein uskonto.

Runon rajat ja vapaudet - Jorma Vakkuri

Jorma Vakkuri

#1

Ajattelen valtaa. Ihoa. Huulella se muuttuu kieleksi. Aloit inttää limakalvosta. Iho ilman ruumista olisi pelkkää pinnanmuodostusta. Piiska osuu ihoon. Tai ruumis ilman ihoa? Lihaa. Ei ruumiiseen, osu, orvasketeen kyllä. Verinahkaan. Kaikella on aikansa. Savesta olet tullut. Savi saven liiskaa. Ajalla on kaikkensa. Jäljellä.

Mitä on?

Päästiin lihaan. Puhuisimme verestäkin. Sano sielu. Ei ruumista ilman lihaa. Todistat, onko hedelmöitetty munasolu ruumis vai sielu, lihan.
Liha on kuin linnunrata. Jatkuu ja jatkuu.
Ruumiit ne mätänevät, synnyttyään, ja elettyään. Luonnontiedettä tämä on. Piiskan sivallus on humanismia. Ettemme hyvinvoisi pahemmin. Toisten piiskalla pyyhitään jäljet, toisten piiskasta verta. Liha on olemassa ennen ruumiin syntymää, sielun liike. Nyt en puhu vertauksin. Illoin sinisiipi palaa aamuin alati öin ja päivin pesään punaiseen, sielu ruumiiseen. Vaellus on lohtunsa ansainnut.
Kieli se on lihan ja ruumiin iloliitto. Lirkunlirkun, unilintu.
Ajattelen valtaa. Huulisaumaa. Kieltä kaikkinensa.


#2

opin hengittämään kalvon läpi, ensin läpi, olemaan läsnä, täällä, nyt,
en tuolla, erämaassa katson, autiomaan appelsiinia katson
imetit niin imin, kun päästit liikuin, koskettaa kun sain käsitin
osoittamaan opin, kestin ja kestin, sopeuduin, tein mitä tarvittiin,
ajattelin, veitsen on ajateltava, villan villaksi merkitsin, nyt kirjoitan


#3

venevalkaman takaa nousee lautunut valas, sinipöhö, ennemminkin tiine kuin kuollut, meren valaat ymmärrän, plankton-jalosteet, taivaan malvahattaravalas on outo, sanovat miljardi valotonnia, toisin mitoin biljoona, ehdin kuin ehdinkin sisälle, käännän katkaisijan, takan liekki tukahtuu, annan muun mökin olla, katson kun taivaseläin karmiinikylkeään kääntää, sitä pulleaa, tuhkakin vetäytyy, turhaan, ei, nyt, nyt jo teragigalikomöhö ojentuu toista manteretta kohti pitkin taivaskaarta, keisarinna, yhä repeämättä, en liikahda, en, mitään en kuule, en, vielä, en,






#4

Verho heilahti.
Taaskaan en vilkuttanut.
Portti kumahti.
Raotin kaihdinta. Ei ollut minun vuoroni.
Lintu lensi päin ikkunaa.
Kävin nostamassa mytyn verannan kaiteelle.

Aamulla kaikki on puhdasta. Hän kävi täällä.
Ajattelin vilkuttaa.

Runon rajat ja vapaudet - Jessica Calonius

Jessica Calonious


Utuhuntu taivaankupu,
lumen peitot ruttusina,
neniä, neulasia, kallion murusia.

Lammikkoinen kinttupolku,
purot tiellä salamoi.

Hermosäikeitä mesosfääriin,
ihmisapinaa mä kättelen.

Puissa paljaissa nuppuja,
lintuin leikkiä oksistossa!

Kuule jumalainen koneisto!

Lennän, leijana liitelen,
astun mutaisen maan.

- - -


Oi, oletko nyt siellä?
Ovenpielessä. Tulossa vai menossa?
Junalla kalliolla vai laiskanlinnassa?
Kuuletko? Näetkö minut?
Katsotko minua?

Hoi! Tässä minä olen.
Seinää vasten, koreaksi kehystetty.
Junassa, kalliolla ja laiskanlinnassa.
Peilikuvani, kaiut huoneessani,
kuin remmin iskut,
yön kuulaudessa.

- - -

Puolipukeissa kompuroin,
laskulaput ja lehtikasat.
Tartun silkkiverhoon,
kanttaamattomaan.
Karkaa koi katoaa, jäljettömiin.
Korkkaan ikkunan kuin jugurttipurkin,
sisään roiskuaa kultaa ja krookuksia.


- - -

Talvinen varjoinen ilta,
utuinen ruosteinen taivas.
Puuska käy ritvoissa puiden,
paljaissa oksissa viima.
Jää istuu yössä kuin päätös,
kinos tien päässä kuin kiitos.
Peitosta kotelo toukan,
untuvaunien maille.

Runon rajat ja vapaudet - Tuula Hämäläinen

Tuula Hämäläinen


keltainen poiju keinuu
pienen venematkan päässä

niemen nokassa soutaja
virvelöi käden raukea pyöreä
tikanpoikien vingutus
rantakonkelossa
pienen
matkan kiertävä
jatkuva
veden liplatus
laiturin ympäri
keinuva

syvempi

ruskolevä
ja ahdinparta

pimeässä kuitenkin
helppo kuitata käyntinsä
pohjakiviin,
miten taidokkaasti
keltainen poiju keinuu
päässä
linnut lentävät unen suuressa salissa
kuin kattoa ei olisi

oheneva avaruus missä puut leviävät


- - -

tunnustelen jäänpintaa johon eläimet ja
luistelijat ovat jättäneet kalligrafisia merkkejä
hapuilevia viiltoja pintaan, ja pinnan alle
alitajuisen kirjoitusta, kerrosten alta
näen maalaukset joita ei voi nähdä
kuvattomassakin kuvan:

hän keväänvihreä hän hän jo juoksee
ja valkovuokot pienessä nyrkissä
nuukahtaneet,
ne hän

ainavalossa kukat ne
aina
kevään vihreä mekko


- - -

ääretön, voisin yhtä hyvin olla
kellarissa, tai avaruudessa joka puhuu hiljaa
avoimet ovet, das ist
harhailen pimeydessä, mikä on
kuutioittain pimeyttä

hiljaisuuksia
joita ei tavoita

ehkä osuin väärään huoneeseen,
vääränväriseksi, tai mikä pahinta:
värittömäksi, jonka läpi voi
kävellä, jonka sisään voi
asettua asumaan
toistaiseksi

kenen sisällä sinä asut?

- - -



rautatieaseman penkeillä istujat odottavat
junia, jotka eivät tule, sateisennäköinen
mies ruskea pullo puolillaan taidanpa ottaa

he antavat minun mennä
muuan vanha ämmä muurin takana
aseptisessa kuplassa valittaa kuin vain
kaiken toivonsa heittäneet osaavat:

silloin aikoinaan juna tuli (ja meni)
mikä olikaan ollessa, juna kulki
juna kulki niin kuin junat kulkevat
yksitoikkoisesti

Sarah purjehtii vastaan huiveineen
hänen pitkät helmansa hänen pitkät
ripsensä, hyvä Luoja! sellaista
(yliääninen/tumma ulsteri) ei voi
verrata keskenään?

pimeä seisoo asemalaiturilla
pukeutuneena mustaan pomppaansa, sellaista
voi verrata keskenään
satunnaista katsetta, sanoja vaatekaapeista


- - -



keskellä viikkoa satama
hiljenee, trukit
raiteillaan liikkumatta
kontin kupeessa saan suojan viimalta,
ahava pysähtyy pintaan, hetkeksi
ruhtinaallista, hiljaiset kuutiot seinämissä
kirjainten kyrilliset kaiverrukset
myrkynvihreä, vahva punainen, oranssi
niin Hehkuva että tuntee
ruskettuvansa

kaukana kauempana laivat litistyvät horisonttiin
sisällään appelsiinit pesusienet soppakauhat sianpääsyltyt

pimenevä taivas näyttää kupolilta
joka kiertyy hiljalleen
Pohjantähden
ympäri

tuiki tuiki tähtönen

ehkä jossain loistaa tähti
jonka valo lähti matkaan samana
päivänä kun synnyin, ehkä
sitä ei ole enää sellaisena
kuin silloin, ehkä
sitä ei ole enää
olemassakaan

vain vanhaa säteilyä
matkalla tänne


yöllä lumi, hopeanharmaa
peittää
nukahtaneen

Runon rajat ja vapaudet - Tuula Sipilä

Tuula Sipilä


Kallio on paljastanut
kiiltävän lakensa, kumartaa
höyryävään iltapäivään.

Maaliskuun koneisto
yskähtää hiljaa.

- - -


Metsä ravistelee taakkaansa,
kylvää lumelle
hiekkakivenjyväsiä, havunkareita
ja lumen pinta täplittyy
harmaaksi
kuin nuoren joutsenen selkä.

Hanki kantaa vielä
talvisääsken, lumikorennon

mennen vuoden muistijäljet
kevenevät itsestään.

- - -


Kuu tunnustelee
maailmaa
keskellä sarastusta
viiruksi piirtyneen luomen alta
ja poskelle kellahtaa ripsi,
kuin talvilinnun sulka.

Ehkä näkee unta
niin kuin lapsi
ja minut, lumeen unohtuneen.

- - -


Kesä pöyhii muistojaan, peitteitään
hajamielinen: joko nyt päättyivät
kirkkaat päivät?
Tulisitpa tänään metsän laitaan,
tulisitpa
kylmän kynnykselle
levittäisin hahtuvamaton.
Vielä torkkuvat kellokukat
niityn eteisessä.

Runon rajat ja vapaudet - Anne Visa

Anne Visa

Sukupuu

Sinä näet nyt vain lahon kannon
sen puun paikalla
joka ennen oli
poissa on lehtien helisevä leikki
poissa taipuisat oksat ja
ylpeä latva

mutta maanalaiset juuret
kulkevat yhä
kurottavat
kohti pohjavettä
ne levittäytyvät laajalle ja
mahla nousee
kevääseen

nuoret vesat kohoavat maasta
hennot puiden alut nousevat
kasvavat toistensa lomaan
peittyvät vihreään

sinä seuraat sivusta
uuden taimikon tuloa
suoria norjia runkoja
kiivasta kasvun aikaa

älä astu likemmäs
tämä metsä
ei sinulle
vastaa.


Tämä ei ole joutsenlaulu

Oletko elänyt väkevästi joka hengenvedon laskien
Oletko rukoillut polvillasi yön pimeinä tunteina
Oletko joka solullasi tuntenut veren pauhun
Oletko seissyt kalliolla ja huutanut ääneen tuuleen
Oletko ajatellut elämästä tämä meni niin nopeasti
Oletko syvälle pohjaan asti osastasi kiitollinen
Oletko antanut periksi?

Olen elänyt väkevästi joka hengenvetosi laskien
Olen rukoillut polvillani yön pimeinä tunteina
Olen joka solullani tuntenut veresi pauhun
Olen seissyt kalliolla ja huutanut ääneen tuuleen
Olen ajatellut elämästä tämä meni niin nopeasti
Olen syvälle pohjaan asti osastani kiitollinen
Olenko antanut periksi?


Maratoonari
(harjoitus: kuvaa juoksemista)

Juoksen pitkää suoraa, valkoiset kukat tallautuvat ruskeaksi ruosteeksi
jalkojen alle.
Juoksen uniani vastaan, kirkkaat tähdet hukkuvat hengityksen huuruun
silmien ylle
juoksen sinua pakoon, terävät muistot valuvat tummaan virtaan
sydämen alle
juoksen itseäni kohti, kaukaiset vuoret sekoittuvat sakeaan sumuun
taivaan ylle.

Runon rajat ja vapaudet

Jukka Koskelainen

Runon avaruus -kurssin ryhmäesittely, kevät 2010

Runon avaruus -kurssi oli työpaja edistyneille. Kurssi ei ollut kuitenkaan pelkkää työtä, vaan kävimme läpi erilaista nykyrunoutta. Kurssilla käytiin myös aktiivista keskustelua -- esimerkiksi aivan uusimmasta runoudesta -- ja tuotiin esiin erilaisia mielipiteitä.

Osallistujat tuovat kurssille runoja, ja niitä arvioidaan yhdessä, mietitään mitä runo merkitsee ja pohditaan sen vahvoja ja heikompia puolia. Melkein joka kerta annetaan myös tehtävä. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että määrätään runon aihe (myrsky kesämökillä, ahtaajien lakko) ja annetaan vielä pari lisärajoitusta. Joskus runoon pitää sijoittaa tiettyjä sanoja, mielellään sellaisia, joita kirjoittajat eivät yleensä käytä. Tai sitten runo pitää kirjoittaa tiettyyn muotoon, käyttää esimerkiksi määrätty määrä sanoja per rivi.

Ajatuksena on, että harjoituksissa annettu "vieras" aines törmää kirjoittajan omiin keinoihin ja sanastoon, ja näin syntyy jotain uutta ja kiinnostavaa. Annetut rajoitukset johtavat uusiin oivalluksiin yhtä lailla kuin nykyrunon huimaava, mutta joskus myös lamaannuttava vapaus.

Keväällä 2010 harjoitustehtäviä tehtiin ahkerasti ja innostuneesti, jopa siinä määrin että niistä saatiin saman tien monta mallikelpoista runoa, joten päätimme panna näytteille myös jokusen harjoitusten pohjalta syntyneen runon. Suurin osa on kuitenkin kurssin aikana syntyneitä runoja, ja mukana on myös muutama palautteen jälkeen uudelleen kirjoitettu runo.

Lyhytproosaa keväältä 2010, ryhmä B

Ryhmä B

Petri Keto: Olenko

Astun Mäkkärin seisomaikkunapaikalle muki kädessäni. Lasken lattialle luonnonvaalean puuvillakangaskassini. Siellä on Sokoksen S-Marketista ostamani litran appelsiinituoremehu, Vaasan Ruispalat ja purkki tonnikalapaloja öljyssä. Ne uinuvat umpioidun maailmansa hiljaisuudessa, mitään kaipaamatta. Öljyn hellä pehmeys on saanut ne unohtamaan. Oikeassa povitaskussani lämmittää Kirjasto 10:stä lainattu CD-levy: Van der Graaf Generatorin Pawn Hearts vuodelta 1971, progressiivisen rockin mestariteos. Sekoitan puutikulla kaksi annosta luomusokeria isoon piripintaiseen Pauligin Mundo-kahviin. Maitoa olen laittanut vain nimeksi. Irrotan pahvimukin kyljestä pienen ruskean tarran. Liimaan sen sammaleenvihreään, ovaalinmuotoiseen tarra-alustaan, jonka sujautan takaisin lompakkooni. Kun viisi tarraa on kasassa, saa ilmaisen kahvin. Minulla on jo neljä tarraa. Enää yksi puuttuu. Otan CD-levyn taskusta. Asetan sen eteeni pöydälle takakansi ylöspäin. Kaivan housuihini, hieman polvien alapuolelle, ompelemastani pikkuriikkisestä ja huomaamattomasta taskusta metallisen ostoskärrypoletin. Pudotan sen mukiini. Siemaisen kahvia. Saan aavistuksen teräksen pikanttia makua suuhuni. Tunnen läpikuultavien molekyylien ilottelevan kielinystyröissäni. Silmäilen hajamielisesti kappaleluetteloa. Sitten nostan katseeni. Rautatieaseman tornia on juuri alettu paljastaa hupun alta. Se seisoo ylväänä Elielinaukion kello seitsemäntoista ruuhkan yläpuolella. Havahdun. Minulla ei ole kiire minnekään. Minä en ajattele mitään. Minä olen, onnellinen mies.


Pekka Kotilainen: Ennätys

” …hän seisoo vauhtiradan päässä, keinahtelee hitaasti päkiöiltä kantapäille ja takaisin. Sinivalkolippupaidan kintereiden kimmovoima on siinnyt tarpomisesta hillojen noukinnassa Manamansalon loputtomilla rimpisoilla, talvisista peninkulmaisista hirvenhiihdoista ja keväisen Paatosjoen kuohuvien koskien tukinuitoista. Katsomo hiljenee. Hän sulkee silmänsä, hengittää syvään sisään, tyhjentää keuhkonsa. Hän lähtee vauhtiin ensin pitkin harppovin askelin jotka lyhenevät sopiviksi lankkulähestymisen loppukiihdytyksessä. Ponnistus...”.
Ollin paljaat jalat potkaisevat ilmassa ja ojentuvat, käsiä seuraten, eteen alastuloon. Ennätys! Ennätys! riemuaa Olli ja ahonlaidan koivikossa pesivät rastaat, peipot, hömötiaiset ja kottaraiset lehahtavat lentämään veemuodostelmissa kunniakierroksia ennätyspaikan ympärillä. Olli kipaisee ponnistuslankun viereen jättämilleen verkkareille. Kopeloi takataskua. Voi surkeus? Voi surkeuden surkeutta! Äidiltä lainaksi kiehnätty ompelumittanauha unohtui porstuan ikkunanlaudalle.
”... seuraavaksi pituushyppypaikalla valmistautuu ensimmäiseen olympialoppu- kilpailuyritykseensä musta yhdysvaltalainen saarnaajapapinpoika, ihmevieterikinttu Bob Beamon...”, kertoo männynkannonpäältä viimeisillä patterivoimillaan rahiseva Luxor-matkaradio.
Ei ole itkua pitelevästä Ollista nyt neekeriksi.


Marja Luoto: Bulevardilla
Hän käveli pitkin kylmää rantabulevardia. Tuuli ja satoi. Hänen olisi pitänyt olla lämpimässä ja savuisessa ravintolassa juomassa olutta tai rommia ja narskuttamassa maapähkinöitä hampaillaan, mutta hän oli eksynyt. Sillä rannalla ei ollut yhtään ravintolaa. Hän oli kääntynyt oikealle, kun piti käätyä vasemmalle. Kun hän tajusi erehtyneensä, oli myöhäistä kääntyä takaisin ja palata lähtöpisteeseen. Ei, hänen oli löydettävä tuo ravintola nopeammin. Nainen ei odottaisi häntä. Voisiko joku vastaantulija neuvoa? Pian pimeästä sukelsi mies, joka oli nostanut takkinsa kaulukset korvien suojaksi.
- Anteeksi, voitteko sanoa mistä löydän ravintola Oopperakellarin?
- En tiedä, mies vastasi tylysti ja jatkoi pysähtymättä matkaansa.
Hän jäi paikalleen, katsoi hermostuneesti kelloaan ja odotti seuraavaa tulijaa. Sitten häntä lähestyi pitkä nainen, joka oli kietonut huivin päänsä ympärille. Vain tummat silmät näkyivät sen uumenista.
- Anteeksi, voitteko neuvoa tien ravintola Oopperakellariin?
- Voin tietysti, se on tässä aivan lähellä. Käännytte tuosta kadunkulmasta vasemmalle, korttelin päästä oikealle, silloin näette kansalliskirjailijamme patsaan, ja seuraavassa korttelissa on Oopperakellari.
- Monet kiitokset.
- Ei kestä, mutta saanko kysyä, miksi haluatte mennä Oopperakellariin? Ravintola on ollut suljettuna jo vuoden päivät. Nainen katsoi häntä mustilla silmillään, kietoi takkinsa tiukemmin laihan vartalonsa ympärille ja jatkoi matkaansa.
Hän kääntyi vasemmalle ja sitten oikealle, pysähtyi, kääntyi vielä ja jatkoi kulkuaan pitkin hiekkaa.

Heli Niemiaho: Teinirakkautta

Nahkatakki ja lippalakki seisovat laiturilla käsi kädessä,
eivät tohdi katsoa toisiaan.
Nahkatakilla on pitkä tukka ja vaalea huulipuna,
lippalakilla lököttävät housut.

Taskussa värisee äiti.
"Joo, joo mä oon just tulossa."
"No, Kristan luona."
"Hei, sä näät mut ihan kohta, voit jatkaa sit kuulustelua."

Illan kohokohta menee poskelle.
Kaikki on pilalla.
Lippalakki odottaa metron lähtöä seinään nojaten
ja punaa poskelta pyyhkien.
Nahkatakki seisoo oviaukossa ja vaihtaa tennarilta toiselle.
Ovi tuuttaa samalla kun kännykkä alkaa piipata.

Nahkatakit ja lippalakit vaihtuvat,
mutta metrossa rakkaus pysyy.
Ninu Lindfors: In memoriam

Pieni tyttö juoksee kintereilläni, kanssani ylös mäkeä. Hän kiskoo minua takin helmasta, kaikin voimin, vaatii mukaansa.
Huomaan kyllä.
Hän vetää minua kohti parkkipaikkaa, sen takaa alkaa metsä. Vaikka tätä nykyä, täällä, metsät ovat enää metsäntapaisia. Hän ähisee ja puuskuttaa ja tempoo, itsepintainen, sillä hänen tahdollaan on vain yksi suunta. Polku sydänmetsään, ohi solisevien purojen ja kallion taskuihin unohtuneiden lumikasojen, ohi mäntyjen, kuusien ja hiirenkorviaan valmistavien koivujen. Polku kivikeijujen luo.
Kivikeijut asuvat kivissä ja vain yhtenä ainoana päivänä vuodessa, sinä päivänä kun sammakot alkavat kutea, ne lehahtavat irti kodeistaan ja lentävät meluten ympäri metsää koko menneen ja tulevan vuoden edestä. Niiden tukka on vihreä ja ne ovat sokeita ja siksi ne törmäilevät.
Minä aion kysyä mutta samassa muistan vastauksen, vuosia sitten muotoilemani, itsestäänselvyyden. ”Ei, ei niihin koskaan satu sillä ne ovat kivestä kotoisin.”
Kasvoillaan mutaa ja vilpittömyyttä, hän puhisee malttamattomana mutta vakavana. Varusteinaan isoveljeltä peritty tummansininen sadetakki, keltaiset kurahousut ja keltainen sadehattu jonka nauhojen solmukohta on painanut jäljen pehmeään leuanalustaan. Kädessään taitettu puunoksa, kaivuuhommia varten.
Minä painan summeria, porttikongin ovi naksahtaa. Työnnän sen auki kyljelläni. Ovi on painavaa rautaa.